”Yksi haamu oli Marjaanan ovella ja se hiljalleen kolkutti…” Näin alkaa Suomeen 1900-luvun alussa rantautunut englantilainen balladi Sweet William´s Ghost. Se tunnetaan joko nimellä Haamu ja Marjaana tai pelkkä Marjaana-nimisenä, ja sen ovat levyttäneet useat artistit, muun muassa Marjatta (1925–2002) ja Martti Pokela (1924–2007). Miksi ”vierailta mailta” palannut Vilhelmi tulee haamuna ”vaatimaan valaansa” Marjaanalta kolkuttaen tämän ovelle? Eikö haamu olisi muutenkin päässyt ensirakkautensa luokse? – Tuo haamujen ovista kulkeminen oli tuttua jo antiikissa.
1. ”Marjaana ovensa avasi”
Marjaana huomaa avaimen liikahtavan ja tiedustelee kuka oven takana oikein on. Kun hän kuulee, että se on Vilhelmi, hän avaa oven. Tämä oli siis tullut ”vaatimaan valaansa”, mutta miten olisi käynyt ellei Marjaana olisi avannutkaan ovea? Haamun sisäänpääsy riippui siis Marjaanasta, vaikkei hän tietenkään tiennyt avaavansa ovea haamulle. Joka tapauksessa haamun suunnitelma olisi voinut mennä myttyyn. Tämä seikka tekee haamusta melko kykenemättömän. Yleensähän ne tulevat kyselemättä ja pyytelemättä. Ovet eivät ole esteitä haamuille, olihan Vilhelmi-haamukin ruumiiton: ”Minä kuinkas voin sua syleillä, kun ei oo mulla ruumista?” Ja suuteleminenkin olisi tappanut Marjaanan. Kun haamu oli kertonut nämä tosiasiat, hypätäänkin balladissa jo aamuun kukonlauluineen. Marjaana on elossa ja ymmärtää vasta nyt tavanneensa Vilhelmin haamun.
Tarinassa ei ole pelottavia elementtejä. Vilhelmi-haamu oli kyllä odottamaton vieras, mutta se ei `ilmestynyt´, eikä tullut väkivalloin sisälle. Sillä oli vaatimuksensa, mutta yllättäen Marjaanan vaatimukset tekivätkin ne tyhjiksi. Haamu olisi voinut antaa kuoleman suudelman, mutta ei tehnyt sitä. Tuliko aamun valkenemin juuri kriittisellä hetkellä? Pelastiko kukon laulu Marjaanan hengen? Balladin loppu on jopa idyllinen: kukko kiekuu, aamu vaalenee ja Marjaana pukeutuu ja lähtee ulos kävelemään.
Sellaisissa tarinoissa joissa nukkuva havahtuu tunteeseen, että joku on huoneessa, niissäkin haamu näyttäytyy yleensä vuoteen jalkopäässä. Vuoteethan useimmiten sijoitetaan niin, että siinä makaava näkee ovelle. Haamujen voi siis olettaa näissäkin tulevan ovesta. Mutta tulevat ne joskus myös ikkunoista, kuten eräässä antiikin tarinassa.
2. Antiikin haamuja
Eräs Plinius nuoremman (n. 61–113 jaa.) kirje sisältää kolme kummituskertomusta, joista yhden kokijoina olivat hänen omat orjansa. Nämä olivat yöllä nähneet jonkun leikkaavan hiuksia heidän päälaeltaan. Näyt olivat tapahtuneet kahtena perättäisenä yönä, ja toisessa ”ikkunasta tuli kaksi valkoiseen tunikaan pukeutunutta hahmoa.” Ne olivat leikanneet heidän hiuksiaan ja poistuneet samaa reittiä. Aamulla orjat olivat huomanneet päälakiensa olleen paljaat ja löytäneet lattialta hiustupot. Toisessa kertomuksessa stoalainen filosofi Athenodoros Tarsoslainen (74eaa.–7jaa.) vuokrasi kummitustalon. Hänen asettuessaan taloksi ja keskittyessään yöksi kirjoitustyöhön, hän kuuli kahleissa olevan haamun lähestyvän huonettaan: ”Sitten kolina yltyi, se läheni, kuului jo kynnykseltä, sitten jo sisältä huoneesta.”
Tässäkin siis haamu tuli oven kautta. Sitä kautta sen täytyi myös mennä ulos, kun haamu viittilöi Athenodorosta seuraamaan itseään. Ovella on kertomuksessa tärkeä merkityksensä, sillä sitä kautta haamu ohjasi Athenodoroksen hautapaikalleen, josta ”löytyi luita ja niiden seasta kahleita”. Vilhelmi-haamu kolkutti ovea päästäkseen sisään kertomaan asiansa, Athenodorosta haamu viittilöi tulemaan perässään ovesta ulos. Se, miten tilanne siitä kehittyi, riippui molemmissa tapauksissa siis henkilöstä jolle haamu näyttäytyi. Ellei Athenodoros olisi lähtenyt ulos, haamun olisi täytänyt jatkaa kummitteluaan. Oli haamun onni, että Athenodoros vuokrasi talon.
Plutarkhoksen (n. 45-125 jaa.) Kuuluisien miesten elämäkerroissa haamu ilmestyi Brutukselle (85-42 eaa.) jopa kahteenkin kertaan. Nytkin oli yö ja Brutus valvoi sotaleirissä teltassaan. Hän oli kuulevinaan jonkun astuvan sisään: ”Katsahtaessaan teltan oviaukkoa kohti hän näki oudon, kauhua herättävän ja pelottavan suurikokoisen haamun äänettömänä seisovan edessään.” Tämä kuvaus on Brutuksen elämäkerrasta. Caesar-elämäkerrassa Brutus oli kuulevinaan ”oven narinaa”. ”Oven narina” tuntuu melko kummalliselta kun ollaan teltassa – oliko siellä saranoituja ovia? Nämä kuvaukset ovat samasta tapauksesta, toisesta haamunäystä mainitaan vain lyhyesti. Toisin kuin Athenodoroksen kohdalla, näissä oven käytölle ei ole mitään välttämätöntä perustetta. Siihen, että Brutus kuulee haamun tulon ei varmaankaan tarvita ”narisevia ovia”.
Kun haamut yleensä ymmärretään ruumiittomiksi olennoiksi, voidaan kysyä: mistä niiden tuloäänet oikein syntyivät? Stoalaisittain näet vain aineelliset kappaleet voivat olla toistensa vaikutuksen alaisia. Tässä lienee kuitenkin niin, että samalla kummitustarinoiden periaatteella, jolla aineettomat henkiolennot eivät ole näkymättömiä, ne eivät myöskään ole kuulumattomia. Jostakinhan tuon kuuloaistimuksen on ihmiselle tultava. Ehkä Plutarkhos vain ratkaisi sen ”oven narinalla”.
Yksi kummitustarinoiden ongelma on, että haamut näyttäytyvät ja kuuluvat yleensä aina yhdelle ihmiselle. Hän sitten kertoo kokemansa muille. Athenodoros meni ”kaupungin viranomaisten” luo ja haamun luut saivat asianmukaisen hautauksen. Kummittelu loppui siihen. Vaikka Pliniuksen kertomus on neutraalimpi kuin Plutarkhoksen, jolle keisarinmurhaaja Brutuksen haamunäkyyn sisältyi moraalinen kannanotto, täytyy haamun ja Athenodoroksen elehdinnässä olla jonkin verran Pliniuksen värikynää: ”Hän (Athenodoros) puolestaan antoi kädellään merkin, että haamu odottaisi vähän, ja kumartui taas kirjoittamaan tauluihinsa.” Koskaan ei voida tarkalleen tietää mitä todella on tapahtunut. Kun tarina on kulkeutunut suusta suuhun, se on varmaan matkan varrella saanut nyansseja ja riippuu täysin siitä missä kohden ketjua Plinius on sen poiminut ja ottanut kirjeeseensä ja tehnyt omat lisäyksensä.
Voi myös olla, ettei ovilla ollut mitään osuutta tarinoissa, jotenkin ne tuntuvat liian itsestäänselviltä ja mielikuvituksettomilta ratkaisuilta. Vaikka kaikissa niissä tiloissa joihin haamu saapui vierailulle, oli aina jollakin seinällä ovi tai oviaukko, saattoi se olla myös siten lukittu ettei huoneessa olija voinut avata sitä. Näinhän on selleissä. Viimeiseksi antiikin ajan filosofiksi tituleerattu Boëthius (n. 480–524/525 jaa.) virui tuomiota odottaen sellissään kun hänelle ilmestyi Rouva Filosofi. Boëthius kirjoittaa Filosofian lohdutus -teoksensa ensimmäisen proosajakson alussa: ”…havaitsin pääni yläpuolelle asettuneen naisen.” Tässä kertomuksessa ovelle ei ole käyttöä, koska se on niin sanotusti käyttökelvoton. Niinpä Rouva Filosofi jättää ovensuurituaalit sikseen ja hyppää suoraan kehiin.
Lähteet:
Boëthius (2001) Filosofian lohdutus. Suom. Juhani Sarsila. Jyväskylä: Gummerus.
Kailaheimo Markku (2022) Stoalaisia kummitusjuttuja & Tuberon saviastioista. Atrain & Nord.
Plinius (2019) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tallinna: Gaudeamus.
Plutarkhos (1989) Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. Helsinki:WSOY.
Artikkelikuvassa Athenodoros kohtaa haamun. Henry Justice Fordin teos vuodelta 1900. Kuva: Wikipedia.
http://www.suomeasavelin.net/laulunsanat/marjaana.htm
