Ex-suurlähettiläs Mikko Pyhälän takana on pitkä historia, jossa käsitteet ja maiden nimetkin ovat usein vaihtuneet. Vuonna 2019 ilmestynyt Kun yö saapuu Venezuelaan kertoo yhden maan, Venezuelan, synkästä tiestä kohti sosialismin irvikuvaa. Vastapainona on ollut lintuharrastus ja kansainvälinen ympäristöpolitiikka.
Neljäkymmentä vuotta ulkoasiainhallinnossa näkyy Mikko Pyhälän puheissa. Hänellä on myös entisen opiskelijapoliitikon profiili, Kekkosten ”lastenkutsut” 1969 siinä joukossa. YYA-Suomen presidentti kutsui nuoria aktivisteja luokseen ja kuunteli heitä pehmentääkseen poliittisia jännitteitä. Pyhälälle olivat tuttuja Vietnam-mielenosoitukset, Suomi–Kuuba-seura ja myöhemmin myös Chilen ystävyysseura. Sitä hän tosin piti liian taistolaisena. Kuuba-yhdistyksen SKP-vähemmistöläiset kaappasivat vasta 1975 jäsenkokouksessa.
Nuorena diplomaattina Pyhälä ei paljon Latinalaisessa Amerikassa liikkunut. Ainoa poikkeus oli parin vuoden komennus Meksikossa 1970-luvulla. Muuten Pyhälän katsaukset Valtaa ja vastarintaa (2016) -teoksessa ovat sitä vaikuttavampia: työtä Prahan kevään jälkeisessä Prahassa, ETYK-järjestelyt Helsingissä 1975, Indira Gandhin murhan jälkimainingit Intiassa 1984 ja raastavat havainnot Afganistanista, ensin Pakistanin asemapaikasta 1995-1998 ja sitten ulkoministeriöstä 2002-2005 käsin. Pitkän uran loppuvaiheen Pyhälä työskenteli Suomen suurlähettiläänä Perussa, Venezuelassa ja Karibialla.
Latino-kokemukset jäivät Pyhälälle päällimmäisinä mieleen, eivätkä ne olleet keveitä. Kun yö saapuu Venezuelaan alkaa samannimisellä Helismaan laululla, joka tarjosi kaukokaipuuta sodan ankeuttamille suomalaisille. Mutta jo johdannosta käy ilmi Venezuelan tämänhetkinen ankeus: ”Tämä kirja on kertomus siitä, miten historiasta ei opita mitään, jos ja kun ei haluta oppia.” Hugo Chávez oli itse ”mieleltään epävakaa sotilas”, joka hallitsi maataan vuosina 1999-2013, vaikka miehen todellinen kuolinhetki Kuubassa saattoi olla jo vuoden 2012 puolella.
Venezuelan romahduksen syitä kirja luettelee: korruptio, ”bolivariaanisen vallankumouksen” edistäminen ulkomailla, Kuuban rahallinen tukeminen, epäpätevä hallinto, bensiinin subventointi ja ”silkka tuhlaus”. Näiden lisäksi voisi mainita vaikkapa hyvät suhteet Kolumbian sissiliikkeeseen FARC:iin, jonka joukoille päätyi mm. Venezuelan armeijan ruotsalaisia sinkoja. Tämä ei miellyttänyt pohjoismaalaisia: Tanskan lähetystö lähti jo 1999, Ruotsin 2001, Suomen 2011 ja Norjan 2013. Vaikka Nesteen ja Venezuelan PDVSA:n yhteisyritys osti 2 miljardilla raakaöljyä vuosittain, maa ei järjestänyt Pöyryn paikalliselle konsulttiyritykselle muutamaa kymmentä miljoonaa metroprojektien laskuihin. Venezuelasta oli siksi lähdettävä, Pyhälä toteaa. Öljynosto sai tosin jatkua, kunnes USA:n pakotteet johtivat lopettamaan senkin.
Pyhälä näki Hugo Chávezin nousun ja tuhon tultuaan Caracasin suurlähettilääksi 2006. Aluksi saattoi havaita, kuinka ”maan valuutta oli täysin yliarvostettu ja sillä saattoi ostaa kaikkea, myös luksustuotteita puolella hintaa siitä, mitä ne olisivat ulkomailla maksaneet”. Voitettuaan taas 2005 presidentinvaalit Chávez oli saanut käytännössä pohjattoman lompakon: 100 miljardia dollaria, joiden käytöstä hän saattoi yksin päättää. Yksi esimerkki valtion rahojen väärinkäytöstä oli Argentiinan 6 miljardin dollarin valtionvelan ostaminen Néstor Kirchnerin presidenttikaudella 2006-2007. Keskuspankki osti velan dollareilla, ja se myytiin venezuelalaisille liikemiehille paikallisella valuutalla. Strukturoitujen velkapaperien ketju päättyi maailmanmarkkinoille dollarihintaan, jotka liikemiehet lopuksi kuittasivat. Setelipainon ahkeruudesta saa kuvan, kun Pyhälä kertoo savukeaskin maksaneen jossain vaiheessa usean arkistomapin kokoisen kasan paperirahaa.
Haastan Pyhälää siitä, mitä hän pitkän kokemuksensa perusteella Hugo Chávezin perinnöstä ajattelee. ”Venezuelassa ei ole koskaan ollut mitään sosialismia”, hän vastaa. ”Maa on nykyään järjestäytyneen rikollisuuden käsissä.” Tilanne on vielä Chávezin jälkeisenä vuosikymmenenä pahentunut. Chávez salli korruption mm. maan sotilasjohdolle, jotta saattoi kontrolloida sitä. Infrastruktuuri pysyi kuitenkin jotenkin pystyssä.
Tämän hetken tilannetta kuvaa eräänlainen kaikkien sota kaikkia vastaan: mikään ei toimi, mutta sitä ei voi edes ”järjestää”, kuten kuubalaiset sanovat. Tosin myös Kuubassa menee huonosti ja ratkaisu on sama: raja on avoinna niille, jotka eivät enää jaksa. Kuuban ”exoduksesta” puhutaan yhä enemmän, kun 200 tuhatta ihmistä lähtee maasta vuosittain. Venezuelasta voi kävellä vapaasti Kolumbiaan, mutta siinä on omat hankaluutensa. Juan Guaidón valinta maan johtoon herätti toiveita vielä kirjan julkaisuvuonna 2019, mutta nyt Pyhälä kirjoittaisi teoksen lopun uusiksi. ”Ehkä Guiadó voi saada mahdollisuuden 2023 lopun presidentinvaaleissa”, hän puntaroi, mutta mitenkään todennäköistä se ei ole.
Täysin toisenlaiselta vaikuttavat Pyhälän kokemukset kansalaisjärjestöjen toiminnasta. Hän on itse halunnut tukea Venezuelan kansalaisjärjestöjä. Tämä näkyy siinä, että maan kansalaisjärjestöt palkitsivat Suomenkin suurlähetystön Pyhälän aikana kaksi kertaa. Toimintatapa hänellä oli henkilökohtainen vaikuttaminen: lähetystökutsujen jälkeen hän ajoi mielellään parlamentin ulkoasiain valiokunnan puheenjohtajan kotiinsa ja pystyi keskustelemaan autossa vapaasti. Pyhälä kokeekin pystyneensä jarruttelemaan vuosikausien ajan kansalaisjärjestöjä sekä kansainvälistä vuorovaikutusta rajoittavan lainsäädännön kiristymistä. ”Mutta nykyisin hallituksen linjana on väkivaltainen repressio”, hän toteaa. Turvallisuusjoukot tappavat ja kiduttavat tuhansia köyhiä joka vuosi.
Mikko Pyhälä sulki 2011 Caracasin lähetystön oven ja jatkoi töitä vielä Suomesta käsin, aluksi Suomen saamiseksi YK:n turvaneuvostoon ja lopuksi vain myydäkseen lähetystön kiinteistöt ja kotiuttaakseen varat. Poliittinen ja ekologinen kiinnostus on kuitenkin säilynyt. Näistä jälkimmäinen tuntuu kantavan pisimmälle: Pyhälä oli 1988 alkaen ulkoministeriön ensimmäinen ympäristökoordinaattori kautta aikojen. Vuosina 1991-1995 hän työskenteli YK:n ympäristöohjelmassa UNEPissa Nairobissa, kun maailman ympäristörahastoa GEFiä perustettiin. Viime vuosina Pyhälä on ollut Stop Ecocide International -kampanjan diplomaattinen neuvonantaja, tällä hetkellä sen asiantuntijaneuvoston jäsen. Kansainväliset kuviot ovat viimeksi vieneet Glasgow’n ja Tukholman konferensseihin, mutta Nairobin kokoukseen hän osallistui enää netissä. ”En halua enää matkustaa”, Pyhälä toteaa.
Mikko Pyhälä myöntää olevansa poikkeuksellisen sosiaalinen diplomaatti, kiinnostunut ”intellektuaaleista, taiteilijoista, alkuperäiskansoista ja uskonnoista”. Hän mainitsee esimerkin: yhteiskunnallisesti aktiivinen sisar Sara työskenteli Colca-joen laaksossa, vaikeapääsyisessä paikassa. ”Me ihailimme suuresti nunnien työtä siellä”, sanoo Pyhälä, jolle isoäidin edustama kristillisyys on merkinnyt aina heikompien auttamista. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eikä aina parempaan: ”On vähemmän toimintamahdollisuuksia nykyisin, kun kaiken kattava sosiaalinen media mahdollistaa valvonnan kaikkialla.” Pyhälä muistuttaa Intian yksinvaltaisesta nykyhallinnosta, joka vaientaa ja erottaa vastustajat. Osansa saavat myös hindutaustaiset.
Kun Mikko Pyhälä sanoo olleensa lähinnä ”kuulolla” eri puolilla maailmaa, hän myös tarkoittaa sitä. Suomen Prahan-lähetystöön pääsivät toisinajattelijatkin, vaikka UKK:n vuonna 1969 Tšekkoslovakiaan tekemän ETYK-perusteisen vierailun jälkeen yltyi puhe ”Kekkoslovakiasta”. Pyhälä itse piti lähettiläänä riman korkealla eikä lähtenyt arvostelemaan Venezuelassa maan hallintoa julkisesti. Chávezin kuolema julkistettiin samana vuonna 2013 kuin Pyhälä eläköityi. Hänen kirjansa Kun yö saapuu Venezuelaan (2019) on lähdeluetteloitua historiaa, ja nyt asiat on ”sisäinen pakko” kohdata avoimesti. Diplomatia ei tarkoita mitäänsanomattomuutta: Chilen pakolaisia kätkenyt Tapani Brotherus on myös Pyhälän entinen kollega.
Kodin perintöä on Mikko Pyhälällä ainakin kahdenlaista: sellutehtaan ympäristöhaittojen todistamista Lievestuoreella, ja aitoa kiinnostusta luontoon. Isän kohdalla nämä molemmat toteutuivat. Hän oli juristi, joka tuomittiin Suomen ensimmäisessä ympäristöoikeudenkäynnissä vesistöjen pilaamisesta. Tehdas joutui konkurssiin, kun ei ollut rahaa puhdistamon rakentamiseen. ”Isä otti sen aika raskaasti”, Pyhälä myöntää. Toisaalta isä keräsi aina innokkaasti luonnonkasveja. Itse Pyhälä on valokuvannut maailman lintuja, varsinkin viimeisten 15 vuoden aikana. Lintujen perässä on kuljettu maastossa ja havaittu sen hauraus. ”Amazonin sademetsä on kaikkein kriittisin kohde”, hän muistuttaa.
Mikko Pyhälän luonnonsuojelutyötä on kunnioitettu Maxillaria pyhalae -orkidealla. Juliste on Perun parlamentin elonkirjokonferenssista vuodelta 2000.
Pyhälän pitkässä ansioluettelossa on oma orkidea Maxillaria pyhalae Perun tutkijoiden kunnianosoituksena pitkän linjan diplomaatille. Mikko Pyhälä on toista maata, kuten pitkän linjan diplomaatin kuuluukin olla. Hän kiittää puolisoaan ja lapsiaan tuesta, ajatuksista ja ideoista.
Lue myös: Jukka Raunu, Diplomaatti Pyhälä kohtasi työssään Allenden entisiä poliitikkoja. Vartija 10.5.2023.
