Mikko Kuustosen omaelämäkerta, jolla on jalosti ja ytimekkäästi sama nimi, kuvaa sujuvasti tunnetun muusikon elämää ja uraa aina Oravikosken 1960-luvun kaivoskylästä nykyhetken globaaliin maailmaan. Kuustosen nuoruuden osin hyvinkin kivulias tausta viidesläisessä herätysliikkeessä nousi omaelämäkerran myötä hetkeksi otsikoihin. Tässä merkillepantavaa on se, ettei Kuustosen nuoruuden viidesläinen vaihe – sen lähes vuosikymmenen mittaisesta ajanjaksosta huolimatta – ole millään tapaa kirjan keskiössä, vaan pääosan saa Kuustosen myöhempi elämä.
Kuustonen syntyi vuonna 1960 jo melko iäkkäiden vanhempien nuorimmaiseksi lapseksi. Lapsuutta sävytti kaivoksen ympärillä eläneen kylän arki – Suomi eli vielä tietyllä tavalla yhtenäiskulttuurissa ja kaivoksesta elantonsa saava kylä myös luokkayhteiskunnassa, vaikka esimerkiksi televisio ja ulkopuolelta kantautunut musiikki pienensivät maailmaa. Musiikki nousi myös tärkeäksi osaksi nuoren Kuustosen kaipuuta ja identiteettiä, lopulta myös bändiharrastuksena.
Nuoruus sai surullisempia sävyjä äidin tuskallisesta kuolemasta syöpään, jolloin isä ja nuorimmaisena kotiin jäänyt poika jäivät suuren surun ja kaipauksen keskelle. Äidin sairastumisen aiheuttama mieliala toimi eräänä vipuvartena uskonnollisen pohdinnan ja sittemmin paikallisseurakunnan viidesläisen hengen mukaisesti uskoontulon, julkiuskovaisuuden ja tätä kautta viideläisyyden suuntaan. Myös uudet sosiaaliset suhteet ja sopiva tilaisuus kehittyä muusikkona loivat tien, joka venähti lopulta lähes vuosikymmenen mittaiseksi jäsenyydeksi Suomen Raamattuopiston Pro Fide -yhtyeessä. Raamattuopistolta löytyi myös vaimo, jonka kanssa perhe myöhemmin kasvoi kahdella tyttärellä.
Vaikka tällaiseen nuoruuteen liittyy myös kirjassa esiin nostettuja hyviä muistoja, on erityisesti dogmaattisen jäykkäniskaisuuden, vallankäytön ja dialogin puutteen aiheuttama ärtymys selkeästi luettavissa. Suoraa arvostelua saavat erityisesti Raamattuopiston kirjassa nimettömiksi jäävät johtohahmot, joiden ankaran dogmaattisen linjan Kuustonen näki kummittelevan Pro Fiden luomistyön ja yhdessäolon taustalla.
Ajan – ja kenties oman kasvuprosessin myötä – Kuustonen vieraantui raamattuopistolaisesta elämäntyylistä, viidesläisestä opetuksesta ja siten myös Pro Fiden kuvioista, joissa musiikki oli alistettu suoraviivaiselle viidesläiselle evankelioinnille. Viidesläisyydestä erkaantuminen ei lopulta ollut täysin kivutonta. Kuustonen kertoo erkaantumisprosessin tuskallisuudesta ja mainitsee esimiestensä negatiiviset reaktiot, mutta myös sen, miten hän vielä nykyäänkin saa vahvaa julistusta sisältäviä yhteydenottoja, joissa toivotaan suorin sanoin tuhlaajapojan paluuta.
Erkaantumisen aiheuttama trauma on jäänyt elinikäiseksi ja konkreettiseksi, jälkihoitoakin vaatineeksi. Kuustosen mukaan sen aikaisen Pro Fiden piiristä löytyy muitakin traumatisoituneita elämänkohtaloita. Kuustosella Pro Fide ja Raamattuopisto jäivät nuoruuden elämänvaiheeksi, kun maallisempaa musiikkia kohti siirtyminen avasi lukkoja ja mahdollisti monipuolisemman ilmaisun, jossa on soinut esimerkiksi blues.
Alussa tätä uraa edusti yhtyeenä juppiajan citykulttuurissa menestynyt Q.Stone, jota seurasi myöhempi siirtyminen soolouralle. Portit suureen menestykseen avautuivat erityisesti 1990-luvun alussa, kun Kuustonen julkaisi menestyneitä soololevyjä.
Kirjassa pohditaan paljon muusikkoutta, lauluntekemistä ja julkisuuden iloja ja kiroja. Lisäksi tilaa saavat runsaasti myös laajemmat Kuustosen omaan elämänkaareen ja -filosofiaan liittyvät pohdinnat. Kuustonen avaa kirjassaan yleisiä, mutta samalla syvästi henkilökohtaisia miehisiä elämänvaiheita ja -kohtaloita: alkoholismiaan ja siitä toipumista, kiireisen isän elämää, perheen ja uran yhdistämistä, suhdettaan tyttäriinsä ja isoisänä olemista, masennustaan, avioeroaan, uutta avioliittoaan ja uusperheen arkea.
Kuustonen on musiikin sekä muun viihteen ja julkisen esiintymisen – muun muassa televisio-ohjelmien – monipuolinen tekijä. Samalla hän on myös globaaliin vastuunkantamiseen osallistunut, esimerkiksi YK:n hyvän tahdon lähettiläänä toiminut kehitysmaiden avustustyön pitkäaikainen toimija. Tämä toiminta on vienyt ympäri maailmaa erilaisten traagisen surullisten, mutta monesti myös toivoa antavien rakenteiden ja ihmiskohtaloiden äärelle. Globaalin oikeudenmukaisuuden ja yhteisöllisyyden merkityksen pohdinta saavat kirjassa paljon tilaa. Suomalaisten artistien ja julkkisten kuviot, mutta myös kehitysmaiden köyhien kohtaaminen ovat olleet Kuustosen eletyn elämän areenoita.
Oikeudenmukaisuuden tavoittelun ja kehitysyhteistyön muovaaman identiteetin lisäksi uskonnollinen pohdintakaan ei ole täysin karissut viidesläisen nuoren aikuisuuden viettäneestä. Samalla tavalla monien muiden viidesläisyydestä erkaantuneiden tavoin Kuustosen nykyinen hengellisyys vaikuttaa muotoutuneen korostetun hiljaiseksi, kyseleväksi ja henkilökohtaiseksi. Viidesläinen nuoruus ja viidesläisyyden ytimestä irrottautuminen olivat samalla myös elinikäinen rokote dogmaattisuutta ja omasta hengellisyydestä mekastamista vastaan. Varmojen vastausten esillä pitämisen sijaan tärkeää on muistaa pysähtyä muodostamaan omia kysymyksiä, nuoruuden raamatunlauseiden paukutus ja uskoontulon hehkutus on saanut antaa tilaa ihmettelylle ja kyselylle.
Kuustonen itse muotoilee uskonsa kaikenlaiseen vapauteen ja sen arvostamiseen sivulla 20: ”Vapaus on ainoa asia, jota kohti olen pyrkinyt määrätietoisesti läpi elämäni.” Kirjassa pohditaan olemassaolon haurautta, elettyä elämää kymmenen käskyn valossa ja viidesläisen nuoruuden vaikutusta omaan musiikilliseen kieleen. Uskontoon ja elämänkatsomukseen liittyvä kieli saa kirjassa muutenkin tilaa: onhan kirjassa Kuustosen laulutekstien kautta viittauksia vaikkapa armoon ja psalmeihin, ja kirjan sivut sisältävät Kuustosen omin sanoin myös ”pienen ilmestyskirjan”.
Kuustonen tunnistaa terapian vaikutukset omaan elämäänsä. Kirjassa onkin paljon oman elämän, menneisyyden, olemassaolon kysymysten ja maailmanmenon sanallistamista tavalla, joka tuo mieleen tietynlaisen terapeuttisuuden. Erityisen koskettavaa on kirjan loppuosan kuvaus hetkestä, jolloin Kuustonen kutsui reilusti itseään vanhemmat veljensä luokseen – menneisyys ja omat, nuoruutensa sota-aikana eläneet, ikäpolvensa tavoin usein monet asiat vaikenemisen muurin alle jättäneet ja arkiseen aherrukseen keskittyneet vanhemmat saavat uusia sävyjä.
Kuustosen itsekriittinen ja havainnoiva, mutta samalla lämmin ja syliinsä sulkeva tyyli vakuuttaa. Mieleeni tulikin, josko musiikillisen sanataiteen ammattilainen siirtyisi jossakin vaiheessa kohti kaunokirjallisuuden kirjoittamista. En yllättyisi, ja saattaisin hyvinkin antaa kirjalle mahdollisuuden päätyä luettavien kirjojeni pinoon. Kirjan mukana seuraa myös uutta musiikkia sisältävä CD. Hyvää kuunneltavaa oli sekin, vaikka jätän sen tarkemman analysoinnin suosiolla musiikin analyysin ammattilaisille.
Arvioitu teos: Mikko Kuustonen, Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022. 368 s.
