Kiista Vartijan omistusoikeudesta

Aapeli Saarisalon kausi Vartijan päätoimittajana on lehden historian omalaatuisimpia.

Koko aikana ei vallinnut yksimielisyyttä siitä, kuka lehden oikein omistaa. Eräissä vaiheissa näytti epäselvältä sekin, kuka on lehden päätoimittaja.

Pietilän kuoltua v. 1932 Saarisalo siirsi lehden omistukseensa kaupparekisteriin tekemällään ilmoituksella, keneltäkään lupaa kysymättä, viitaten vain Pietilän ennen kuolemaansa kahden kesken antamaan ”suulliseen testamenttiin”. Saarisalo väitti, että juridisesti Vartija ei Pietilän kaudella ollut ollut kenenkään omistuksessa, joten sen saattoi ottaa kuka tahansa, joka ensiksi ehti.

Pietilän antamaan suulliseen testamenttiin kukaan ei oikein uskonut, kaikkein vähiten Pietilän oma perhe, etenkin kun heillä oli kaiken aikaa hallussaan Ingmanin aikoinaan allekirjoittama Vartijan luovutusasiakirja, jonka mukaan Vartija oli Antti J. Pietilän omaisuutta. Pietilän kuoleman jälkeisissä tunnelmissa asiaa ei kuitenkaan julkisesti haluttu riitauttaa.

Vaikka Saarisalo näin polttikin siltojaan ”vanhan Vartijan”, Pietilän perikunnan sekä Pietilän läheisimpien ystävien (mm. Sigfrid Sireniuksen) suuntaan, hän sai Vartijaan paljon uusia kirjoittajia. Tärkein heistä oli Eino Sormunen, joka alkoi kirjoittaa lehteen paitsi omalla nimellään, myös nimimerkillä Diakonos säännöllisesti toistuvaa palstaa Kirjoja ja elämää.

Olavi Lähteenmäki kertoo, että Vartijaa alettiin jälleen jonottaa, mutta vain ja ainoastaan Sormusen tultua kirjoittajaksi.

Yliopiston opettajana Sormusen maine oli kasvanut suorastaan legendaariseksi. Hänen luentojaan tultiin kuuntelemaan muistakin tiedekunnista. Sormusen myötä teologia näytti hetkeksi saaneen entisen ylivertaisen asemansa tiedekuntien joukossa. Sormusen ansiosta kulttuuri, kirjallisuus sekä yleensä kulttuurinen tietoisuus ja valveutuneisuus näytti palanneen kirkkoon ja teologiaan.

Jälkeenpäin voi kysyä, missä määrin Sormusen Vartijassa olleiden artikkeleiden ”jonotus” perustui juuri kirjoittajan maineeseen yliopiston opettajana. Kirjoja ja elämää -pakinoita voi näet hyvinkin pitää maineestaan varsin tietoisen professorin yksityisinä esiintymisinä, joiden journalistinen ja sisällöllinen laatu panee epäilemään, että kirjoittajan parhaat ominaisuudet pääsivät esille juuri suullisissa esitystilanteissa.

Antti Alhonsaaren tutkimuksen mukaan Sormusen legendaarinen maine kulttuuripiispana ja -professorina selittyy osin historiallisella tilanteella: viimeistään 1800-luvun lopun aatemyrskyissä Suomen kirkko oli ”kadottanut” kulttuurin, papisto oli talonpoikaistunut, kun perinteisten sivistyskotien nuoret eivät enää entisessä määrin tunteneet vetoa pappisvirkaan; omaa asemaansa ja omia oppejaan varjellessaan kirkko oli sivistyneistön silmissä leimautunut kulttuurivihamieliseksi, jopa naurunalaiseksi.

Sormusen koettiin nostavan teologien ja kirkon sosiaalista ja yhteiskunnallista painoarvoa sekä itsetuntoa. Vartija oli tässä eräs välikappale, mutta tuskin Sormusen tärkein ja seuratuin foorumi. Toisaalta, Vartija sai taas merkittävän osansa kirkon uusimmista tuulista, tuoreimmista liikahduksista.

1930-luvun lopulla Saarisalon vastainen oppositio voimistui. Vaikka hän muodollisesti oli edelleen lehden päätoimittaja, varsinaisia linjanvetäjän äänenpainoja käytti silloin tällöin Sormunen, mainitsipa hän pari kertaa hoitavansa samaa palstaa kuin Pietilä aikoinaan.

”Vartija pitäisi saada pois Saarisalon kaltaisen miehen käsistä”, pastori Martti Lujanen kirjoitti viimein Kuopion piispaksi siirtyneelle Sormuselle, jota monet kaavailivat Vartijan uudeksi, viralliseksikin päätoimittajaksi. Oppositioryhmän keskeisiä jäseniä olivat Lujasen ohella mm. Olavi Lähteenmäki, Erkki Niinivaara, Martti Simojoki ja Osmo Tiililä.

Lopulta Sormunenkin kieltäytyi; hän sai näet tietää ettei hänen kannatuksensa nuoren oppositioryhmän keskuudessa ollut yksimielistä.

”Luulen että nuorilla on liian suuri käsitys siitä, mitä he voivat saada aikaan, samoin kuin nimiensä kantavuudesta.”

Kuopion piispa kirjoitti katkeran sävyisesti Osmo Tiililälle ilmoittaessaan kieltäytymisestään.

Pietilän perikunta, Vartijan ”laillinen” omistaja tarjosi päätoimittajuutta Tiililälle. Hän puolestaan tunsi olevansa liiaksi ristiriitoja herättävä henkilö toimiakseen menestyksellisesti yleiskirkollisen aikakauslehden päätoimittajana, olkoonkin, että Vartija jo muutamia kertoja aikaisemminkin oli ollut jotain muuta kuin ”yleiskirkollisten” forumi.

Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.