Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa

Vuosisadan vaihteen jälkeen sekä kirkolliset että valtiolliset olot muuttuivat nopeasti.

Työväenliike nousi merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi. Kysymys valtiollisesta itsenäisyydestä alkoi kuumentaa kaikkien mieliä. Kirkollisessa ja teologisessa keskustelussa tärkeimmäksi kysymykseksi tuli uskonnonvapaus.

Keskeisimpiin asemiin nousivat uusia keskieurooppalaisia vaikutteita omaksuneet ns. Teologisen lauantaiseuran jäsenet. Vartijan kannalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1906, jolloin Bergroth kuoli runsaan 50 vuoden ikäisenä. Samoihin aikoihin Kotimaa otti ensi askeleitaan. Vartijan asema yleiskirkollisena julkaisuna heikkeni oleellisesti.

Teologinen lauantaiseura uutena kirkollisena vaikuttajaryhmänä tunsi luonnollisesti suurinta kiinnostusta Kotimaata kohtaan. Mutta kun Kotimaan päätoimittajaksi tuli herätyksen kokenut ja lähellä vapaakirkollisia näkemyksiä oleva Pekka Brofelt, kirkkokriittisen Juhani Ahon veli, lauantaiseuralaiset kiinnittävät huomionsa Vartijaan.

Vuonna 1906 Erkki Kaila saattoikin kirjoittaa lakonisesti päiväkirjaansa:

”Sitten kun Elis Bergroth kuoli… pidettiin kokous, jossa ’me’ (s.o. Lauri Ingman ja minä) otimme Vartijan haltuumme. Sekin seuraus vapaampien tuulten puhaltamisesta. Vanha toimitus seuraa mukana vielä tämän vuoden.”

Uusi toimituskunta oli Lauri Ingmanin johdolla suuntautunut nimenomaan teologisiin ja kirkkopoliittisiin kysymyksiin, kuten jo ohjelmakirjoituksessa lehden linjaa luonnehdittiin.

Kirjallisuusarvostelujen määrä kasvoi Bergrothin kauteen verrattuna, mutta arvosteltavat kirjat olivat lähes pelkästään hartauskirjoja tai teologisia tutkimuksia. Myös proosaa ja lyriikkaa arvosteltiin jonkin verran, mutta arvostelut olivat lyhyitä ja sovinnaisia, arvosteltavat kirjat aiheeltaan uskonnollisia.

Bergrothin kaudelle ominainen haastava, voimakkaasti kantaa ottava ohjelma Ingmanin kauden Vartijalta puuttui. Muutoksen pääasiallinen selitys lienee ajankohdan kiihkeä valtiollinen ja kirkkopoliittinen tilanne. Vartijan toimituskunnan, uskonnonvapauden kannattajien näkökulmasta kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvät kysymykset eivät olleet samassa määrin keskeisiä ja olennaisia kuin Bergrothin aloittaessa. Eivät ainakaan kirkollisesti yhtä uhkaavia.

Toinen selitys lienee toimituskunnan jäsenten henkilökohtainen suuntautuminen ja laatu: esimerkiksi Ingmanin, Kailan ja Paavo Virkkusen valtiollinen ja kirkollinen huippu-ura lienee edellyttänyt ennen kaikkea viileyttä, harkitsevuutta, tasapuolisuutta; taitoa sukkuloida kansalaissotaa edeltäneissä ja sen jälkeisissä kiihkeissä tunnelmissa. Mielenkiinto oli suuntautunut laajoihin yhteiskunnallisiin ja valtapoliittisiin kysymyksiin enemmän kuin jonkin ”osasektorin”, kuten kulttuurielämän paneutuvaan arvioimiseen. Bergrothin aikainen kärkevyys oli muuttunut ”järkevyydeksi”, Bergrothin kiihkeä ohjelmallisuus pyrkimykseksi asettua kaikkien ohjelmien yläpuolelle.

Tietty linjattomuus alkoi Ingmanin kauden loppupuolella korostua yhä selvemmin Vartijan koko yleisilmeessä. Sivut täyttyivät yhä useammin muita foorumeita varten laadituilla kuivakkailla meritoitumiskirjoituksilla. Tärkeisiin luottamustehtäviin kohonneet lauantaiseuralaiset eivät enää tarvinneet Vartijaansa. Suotta ei Ingman v. 1918 lehdestä luopuessaan tunnustanutkaan, että ”muut tehtävät ovat jo pitemmän aikaa estäneet minua omistamasta Vartijan toimittamiselle riittävästi aikaa ja huolta”.

Ingmanin kaudella syntyneeseen työväenkulttuuriin Vartijassa ei puututtu, mutta työväenliikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin lehdessä suhtauduttiin varsin myönteisesti – ennen kansalaissotaa. Kansalaissodan jälkeen asenteet olivat muuttuneet täysin. Ingmanin ja nuoren Antti J. Pietilän kirjoitukset kuvasivat syvää järkytystä ja raivoa. Jopa tavallisesti viileä Ingman käytti ilmaisuja ”roistot ja rosvot”, ”kavaltajain yritys”, ”kauhistuttava ruttotauti”.

Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.