Miikka Ruokanen väitteli kauan sitten ansiokkaalla väitöskirjalla saksalaisen Luther-tutkijan Gerhard Ebelingin teologiasta. Väitöskirja oli pieni sensaatio, sillä se esimerkiksi osoitti kohteensa tulkintojen sidonnaisuuden 1900-luvun näkemysten siirtämiseen 1500-luvulle.
Saksassa Luther-tutkimus kuihtui pian toisen maailmansodan jälkeen. Dietrich Bonhoefferin seminaarin jälkeläinen Ebeling piti hehkua yllä, ja oli toki ymmärrettävää, että hänen näkemyksiinsä kohdistunut kriittinen arvio ei ollut erityisen tervetullut. Suomalainen Luther-tutkimus etsiytyikin vähitellen hieman toisiin suuntiin, löytäen kumppaneita niin roomalaiskatolisesta maailmasta kuin Yhdysvalloissa vaikuttavasta protestanttisesta teologisesta tutkimuksesta.
Ruokanen on Cambridgessä hyväksytyssä väitöskirjassaan ja sen tieteellisen maailman arvostetuimpiin kustantajiin kuuluvan Oxford University Pressin version myötä palannut nuoruutensa voiman päiviin julkaistessaan tutkimuksen Erasmus Rotterdamilaisen ja Martin Lutherin väittelystä, jonka tuloksena on jälkimmäisen pääteokseksi usein sanottu Sidottu Ratkaisuvalta.
Saavutus on merkittävä, ja Ruokanen on ystävällisesti saattanut myös suomenkielisen lukijan ulottuville ”lyhennelmän” (395 sivua), josta on vähennetty keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa. Alkuperäisteosta lukevalle synnyttääkin arvioimisen osalta ongelman, jos hän ei ole lukenut sitä, kuten allekirjoittanut. Tästä syystä kirjoitan vain joitakin asiaan perehtymättömän huomioita suomenkielisen laitoksen pohjalta.
Tahdon vapaudesta
Lutherin esille tuoma ongelma ”tahdon vapaudesta” on eksistentiaalisesti merkittävä kysymys, jota on kuitenkin vaikea filosofisesti käsittää.
Antiikissa esimerkiksi Boethius esitti, että tahdon vapaus on sitä, että tahto on sidottu Jumalan, joka on vapaus, tahtoon. Millä tavoin pitäisi tätä vapautena, mikäli vapaus käsitetään jostakin ulkopuolisesta riippumattomuutena.
Augustinuksen ”tahdon vapauden” teoria on puolestaan ollut monia kiinnostanut kysymyspähkinä. Kun Augustinus nuoruudenteoksissaan esitti, että tahto on vapaa, hän myöhemmin pyörsi kantansa. Osa tutkijoista on tarkastellut näitä kahta Augustinuksen tahdon teorian ulottuvuutta yhtenä teoriana (esimerkiksi Ghita Holmström-Hintikka). Toiset ovat taas esittäneet, että Augustinuksella oli kaksi tahdon teoriaa, varhaisempi ja myöhempi, ja jälkimmäinen kumoaa edellisen.
Jälkimmäistä kantaa on edustanut esimerkiksi James O’Donnell teoksessaan Augustine. Sinner and Saint (1985/2005), jonka jälkimmäisessä painoksessa hän haastaa 1990-luvulla tehtyjen saarna- ja kirjelöydösten perusteella esimerkiksi 1960-luvulla ilmestynyttä Peter Brownin standardielämäkertaa.
O’Donnell väittää, että esimerkiksi Tunnustukset on tietoista brändinrakennusta eikä avoin ikkuna antiikin ihmisen sielunelämään. Vastaavanlainen tulkinta liittyy Pelagioksen ja Augustinuksen väliseen suhteeseen. Pelagios opetti, että ihminen voi kyllä tahtoessaan täyttää kohtuullisella tavalla kymmenen käskyä, onhan hänellä vapaa tahto.
O’Donnellin tulkinnan mukaan Augustinus oli nuoruudenteoksissaan opettanut juuri siten kuin Pelagioskin. Mutta huomatessaan haastajan saapuessa teologisen julkisuuden areenalle, hän kehitti nopeasti sidotun tahdon opin torjuakseen loisteensa varjon.
Luther seurasi tätä vanhan Hippon Don Quijoten näkemystä tahdon orjuudesta tai sidonnaisuudesta ja oli näin ”augustinolainen”. Erasmus nojautui varhaisempaan humanistiseen tahdon vapauden näkemykseen. Luther itsekin katui myöhemmin liian yksipuolisia lauselmiaan, joissa hän oli rajoittanut tahdon vapautta myös moraalisen hyvä ja pahan alueella, mutta varmasti ajatteli niin, että kristillisen uskon syntymisen sysäys ei ole Jumalaa etsivässä ihmisessä vaan Jumalassa, kuten Ruokanenkin häntä seuraten asian selostaa. Ei ole edes sitä pientä oman asenteen heräämistä ennen Jumalan aiheuttamaa herätettä, jota joskus niin sanotussa herätyskristillisyydessä edellytetään. Ruokasenkin analyysin pohjalta vastaus arvostelevaan kysymykseen, onko niin, että ihminen on Jumalan suhteen puupökkelö, on, että on.
Kaksi erilaista maailmankuvaa
Se, mitä jään ehkä hieman kaipaamaan tutkimuksen suomenkielisessä lyhennelmässä on Lutheria edeltävän maailma-kokemuksen ymmärtäminen. Pitää paikkansa, että protestanttisessa elämänkatselmassa on ollut tunnusomaista arvostella keskiaikaista katsomusta ”kun tekee voitavansa, Jumalan antaa armonsa” (facere quod in se est).
Lukemieni keskiaikaisten kirjoittajien tekstien perusteella ei kuitenkaan tulkintani mukaisesti näyttäisi siltä, että tällä yleisesti tarkoitettiin seuraavaa. Jos ensin käännyt Jumalan puoleen, edes vähän, Hän sitten auttaa. Periaate soveltui pikemminkin maailmaan, jossa Jumala oli jo ottanut ihmisen huomaansa.
Periaate käsitteli enemmänkin yhteistyötä, cooperaatiota ja synergeiaa, jossa henkilön itsensä parhaan tekeminen perustuu siihen, että Jumala on Henkensä kautta ottanut ensimmäisen aloitteen hänen suhteensa ja hyvät teot toteutuvat sikäli kuin henkilö elää jo ”Hengessä”.
Voi tietysti olla, että Erasmus ajatteli asiasta toisin. Tältä osin on ehkä kiinnostavaa, että Ruokanen ei huomatakseni viittaa Aarne Siiralan teokseen Jumalallinen inhimillisyys (1968).
Yleensä antiikissa ja keskiajalla Jumala otettiin luonnollisena maailmanjärjestyksenä. Jonkun Tuomas Akvinolaisen mukaan niin sanottu luonnollinen ihminen rakastaa Jumalaa ja Jeesusta erittäin paljon niin sanotun lihan käsivarren näkökulmasta ilman erityistä ilmoitusta. Summa Theologian kaksi ensimmäistä osaa olisi voitu kirjoittaa ilman inkarnaatiotakin. Kun nyt tämä ihanuus ei näyttänyt ihmiskunnalle vielä kelpaavan, tarvittiin vielä kolmaskin osa. Tällainen näkökulma oli toki Lutherille vieras ja hänen näkemyksensä tulevat käsitettävämmiksi tästä ajattelumuutosten prosessista, myös suhteessa Erasmukseen.
Ontologiasta pneumatologiaan
Ajattelutottumusten muutosprosessi myöhäiskeskiajalla antaa mielestäni hyvän pohjan myös sille Ruokasen Luther-tulkinnalle, jonka mukaisesti ihmisen jumalasuhde asettuu primäärisemmin Pyhää Henkeä (pneumatologiaa) käsittelevälle alueelle kuin teologisen Sanan lihaantulemisen ja kuulemisen (ontologia) alueelle.
Tässä Ruokanen tahtoo sekä seurata että laajentaa niin sanotun Mannermaan koulun tulkintaa. Hän myöntää edellisen syvällisyyden ja ansiot, mutta katsoo, että se on laiminlyönyt pneumatologisen näkökohdan huomioonottamista, esimerkiksi Pekka Kärkkäisen asiaan syventyvää väitöskirjaa lukuunottamatta.
Pitää paikkansa, että Tuomo Mannermaa tarkasteli jumalasuhdetta eniten huomiota saaneissa teoksissaan Kristuksen ihmisessä asumisen näkökulmasta. Toisaalta Mannermaakin kirjoitti myöhemmissä artikkeleissaan, että asia on kolminaisuusopillinen eli trinitaarinen.
Tästä näkökulmasta voisi sanoa, että aihetta voi lähestyä myös niin sanottua ensimmäistä uskonkappaletta painottaen, keskiaikaisesta näkökulmasta. Ihminen on luotuna yhteydessä Jumalaan ja elää tämän luomassa maailmassa. Teoksessaan Kristityn vapaudesta Luther kirjoitti, että ihminen, joka on luotu uudestaan ja palautettu Paratiisiin ei tarvitse tekoja ollakseen vanhurskas. Vanhurskauttaminen on luomistapahtuma ja saa merkityksensä ensimmäisestä uskonkappaleessa tästä lausumasta käsin.
Mutta yhtä kaikki, triniteetin perikoreesissa eli ”ympärijuoksussa”, voi aihetta tarkastella myös kolmannen uskonkappaleen eli Pyhän Hengen näkökulmasta. Tämä on Ruokasen korostus.
Teemaa korostaessaan Ruokanen ei ole aivan yksin.
Esimerkiksi Karl Barth väitti, että tulevaisuuden teologian tulisi kiinnittää huomiota Pyhään Henkeen ja uskonnollisiin tunteisiin. On tunnettua, että tätä näkökohtaa korostavat kristilliset liikehdinnät ovat globaalisti kasvavia, kun taas luomista tai sanaa korostavat heikentyviä. Uskon, että Miikka Ruokanen on tässä haistanut ajan aaltoja.
Pyhää Henkeä on joskus sanottu ”teologian Tuhkimoksi”. Kun kolminaisuusoppi 300-luvulla muotoiltiin, sen keskeiseksi kysymykseksi vuosisadan alkupuolella tuli Isän ja Pojan välinen suhde. Meni vuosikymmeniä, ennen kuin kysymys Pyhästä Hengestä pääsi samalle tasolle, esimerkiksi Basileios Suuren kirjassa Pyhästä Hengestä.
Näin Miikka Ruokasen tutkimus haastaa lukijoitaan pohdiskelemaan tätä kysymystä, vetävästi, selkeästi ja tietävästi kirjoittamassaan tutkimuksessa. Tutkimus on kiistatta keskustelua herättävä kansainvälisen Luther-tutkimuksen piirissä. Sen selostus Erasmuksen ja Lutherin näkemyksistä tuskin herättää kritiikkiä. Sen sijaan analyysi näiden taustoista asettaa jatkotutkimuksellisia kysymyksiä.
Se, missä merkityksessä Luther-tulkinta on oikeampi ontologian tai pneumatologian näkökulmasta, jäänee tutkimuksellisesti hieman avoimeksi. Samoin kuin se, miten uuskantilaisuus ja sen vaikutus on ollut tähdellinen Lutherin tulkinnan kannalta.
Lienee kiistatonta, että suomalaisen Luther-tutkimuksen ja Ruokasen arvostelema 1900-luvun saksalainen Luther-tutkimus esitti ”uuskantilaisuutena” ongelmallisia näkemyksiä Lutherin teksteistä, mutta on myös niin, että Kant ja monet uuskantilaiset eivät ajatelleet siten kuin saksalaisen Luther-tutkimuksen ”uuskantilaisuutena” lanseeraama tulkinta. Tästäkin syystä filosofisen ja teologisen näkemyksen analyysi Luther-tulkinnan alalla odottaa tutkijoitansa. Sen osalta ontologian ja pneumatologian välisen eron tekeminen ei ole ehkä kovin pitkälle johtavaa sikäli kuin asiaa tarkastellaan niin sanotusta järjen näkökulmasta. Kyseessä on kiinnostava asia ajankohtaisen kristinuskon olemusta koskevan näkemyksen kannalta.
Arvioitu teos: Miikka Ruokanen, Miten uskoa kun ei voi uskoa? Martti Lutherin ja Erasmuksen väittely ihmisen vapauden rajoista. Kirjapaja 2022, 395 s.
