The Eichmann Show -elokuvan dvd-julkaisun kansi.
Natsirikollinen Adolf Eichmann pakeni toisen maailmansodan jälkeen Argentiinaan ja eli siellä 15 vuotta ennen kuin Israelin turvallisuusjärjestö kidnappasi hänet ja toi oikeuteen Jerusalemiin. Eichmannin oikeudenkäynti aloitettiin huhtikuussa vuonna 1961.
Eichmannia vastaan luettiin yhteensä 15 syytettä, joista suurimmat koskivat miljoonien juutalaisten tappamista ja rikoksia ihmiskuntaa kohtaan. Eichmann kiisti kaikki syytteet vastaten niihin: ”Im Sinne der Anklage nicht schuldig.” (”Siinä mielessä kuin syytös esittää, syytön”).
The Eichmann Show on elokuva natsirikollinen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin filmatisoinnista ja siihen liittyvistä vaikeuksista. Adolf Eichmannista on kirjoitettu useita teoksia, tunnetuimpana Hannah Arendtin kirjoittama Eichmann in Jerusalem, A Report on The Banality of Evil, johon elokuvassakin viitataan useaan otteeseen.
Elokuvan näkökulma Eichmannin oikeudenkäyntiin on aiempiin Eichmannin elämänkertoihin ja oikeudenkäyntiraportteihin nähden poikkeava: Eichmannin oikeudenkäyntiä käsitellään sen esittämisen ja estetiikan näkökulmasta. Miten esittää miljoonille katsojille oikeudenkäynti, jossa syytettynä on kuuden miljoonan juutalaisen tuhon suunnittelija ja toteuttaja?
Elokuvan päähenkilö Leo Hurwitz (Anthony LaPaglia) saapuu Israeliin ja aloittaa intohimoisen tehtävän. Hän haluaa näyttää maailmalle, kuka Eichmann on ja näkyykö hänessä katumuksen merkkejä. Eichmannia pidettiin kuuden miljoonan juutalaisen joukkotuhon suunnittelijana ja vastuullisena heidän kuolemastaan, vaikka hän ei ollut tappanut ketään omin käsin. Hän toimi holokaustin aikana toimistostaan käsin Valtakunnan pääturvallisuusviraston (RSHA) päällikkönä hoitaen muun muassa juutalaisten kuljetuksia keskitysleireille, määräten abortteja ja sterilisaatioita juutalaisille eri aluille ja organisoiden monia muita juutalaisten tuhoon johtaneita toimia.
Toinen päähenkilö Milton Fruchtman (Martin Freeman) on yhtä intohimoinen oikeudenkäynnin kuvaamisen suhteen, mutta hänellä on toinen päämäärä: näyttää maailmalle, mitä holokaustin aikana Euroopassa tapahtui. Näiden kahden päämäärään ja päähenkilöiden jännitteen välillä elokuva liikkuu vuodessa 1961 varsin onnistuneesti. Oikeudenkäynnin kuvaaminen ei suju ilman ongelmia, kuten vaikeuksia saada lupa tuomareilta kuvaamiseen, ristiin meneviä henkilökemioita, uhkailevia uusnatseja ja ennen kaikkea pelkoa aloittaa holokaustin käsittely, kohdata yksi 1900-luvun käsittämättömimmistä tapahtumista. Ymmärrystä aiheeseen kuvaajat toivovatkin tuovansa, jos mahdollista. Oikeudenkäynnin toivotaan olevan symbolinen oppitunti nuorille siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut.
Leo on yksinäinen oman tien kulkija, joka pakkomielteisen omaisesti metsästää Eichmannista otosta, jossa tämä näyttäisi tunteensa tai liikuttuisi. Samaan aikaan, kun Eichmann seuraa oikeudenkäyntiä kylmänviileänä lasihäkistään, oikeudenkäynnin todistajat pyörtyilevät keskitysleirien todellisuutta kuvailtaessa, yleisö itkee ja tuomarit inttävät häneltä todistusta. Kuvauspäivien lomassa päähenkilöt pohtivat omaa suhdettaan holokaustiin ja itseensä, juovat kaljaa after work -juhlissa ja tapaavat perheitään. Nämä otokset tuntuvat osittain irrallisilta, mutta rakentavat yhden näkökulman siihen, miltä oikeudenkäynnin intensiivinen kuvaaminen saattoi tuntua.
Elokuvassa käytetyt arkistomateriaalifilmit ja kuvat keskitysleireiltä tuovat kuoleman kaikkien katsojien verkkokalvoille ja sen vastapainona korostetaan elämää sen kaikkine nautintoineen ja tuskineen. Makunautinnot, matkaväsymys, jälleennäkemisen riemu, syvät katseet ja auringonlaskut näyttäytyvät hienovaraisen pehmeästi arjessa, jossa suurin osa ajasta kuluu raskaiden istuntojen kuvaamiseen. Oikeudenkäynti oli erityinen siinä mielessä, että se antoi äänen holokaustin uhreille: ensimmäistä kertaa heillä oli lupa puhua kokemuksistaan holokaustin aikana. Oikeudenkäynti aloitti puhumisen ja holokaustin käsittelyn aallon erityisesti Yhdysvalloissa, jossa asiaa ei ollut käsitelty ennen 60-lukua. Tähän vaikutti juuri oikeudenkäynnin kuvaaminen, sillä televisio toi Eichmannin ja holokaustista todistavat henkilöt ihmisten olohuoneisiin. Lisäksi oikeudenkäynnissä holokausti oli käsittelyn keskiössä, kun aiemmissa sotaoikeudenkäynneissä oli käsitelty toista maailmansotaa yleensä.
Erilaiset kuvakulmat ja persoonat kameran takana tuovat monenlaisia näkökulmia oikeudenkäynnin esittämiseen. The Eichmann Show -elokuva ilmentää hyvin vallankäyttöä, jota kuvaaja kameransa takana voi käyttää. Toisaalta kuvaajien henkilökohtainen suhde holokaustiin näkyy kuvaustilanteissa; kaikki eivät kestä kuulla todistajien tarinoita keskitysleireiltä ja toiset alkavat vasta ensimmäistä kertaa ymmärtää, mitä holokaustin aikana tapahtui. Kuvausryhmän keskinäinen luottamus näkyy tuloksessa ja yhdenkin tekemä virhe voi merkitä menetystä katsojaluvuissa. Kuvaajien käymä kiistely siitä, kuvatako Eichmannia vai todistajia, kertoo myös keskustelusta kuvaruutujen toisella puolella. Voisiko yksi mies olla vastuussa kuuden miljoonan ihmisen kuolemasta?
Elokuva on karikatyyrisista päähenkilöistä ja hienoisesta draamanhakuisuudesta huolimatta katsomisen arvoinen oppitunti holokaustista. Elokuva voisi hyvin toimia esimerkiksi lukion historian tai uskonnon tunnilla apuna holokaustin käsittelyssä. Lisäksi se on kaunista katsottavaa: aidon 60-luvulla kuvatun oikeudenkäynnin livekuvan lisäksi Israelin arkkitehtuuri, luonto ja pehmeä valo hemmottelevat katsojaa.
Arvoitu elokuva:
The Eichmann Show
Artikkelikuva on elokuvasta The Eichmann Show. Kuva lainattu jiff.com-sivustolta.
