Ote Vanhan testamentin sisällysluettelosta.

Meteliä Vanhasta testamentista

Viime vuonna Saksassa lukuisat teologit ja kirkon viranhaltijat palasivat aiheeseen, jonka tiimoilta Adolf von Harnack onnistui herättämään melkoista kohua yli sata vuotta sitten.

Notger Slenczka, dogmatiikan professori Berliinistä, julkaisi jo vuonna 2013 laajan artikkelin ”Die Kirche und das Alte Testament”, joka löytyy helposti googlaamalla. Artikkelissaan hän perustelee ja ehdottaa, että (Saksan evankelinen) kirkko lakkaisi pitämästä Vanhaa testamenttia pyhänä kirjana ja tekisi sen asemasta Raamattunsa kaanonissa lähinnä apokryfisen.

Ydinperusteluna oli kristillis-juutalaisen dialogin vääjäämätön loppupäätelmä: niin kutsutun Vanhan testamentin kirjat itsessään ja historiallisissa konteksteissaan vakavasti otettuina eivät puhu Jeesuksesta eivätkä kristityistä millään tavalla. Ne kuuluvat yksinomaan juutalaisten omaan historiaan ja uskontoon.

Slenczkan teesi levisi keväällä 2015 laajempaan julkisuuteen, varsinkin, kun hänen kollegansa Berliinissä julkaisivat eriävän mielipiteensä. Keskeinen perustelu: Uutta testamenttia ja siten koko kristillistä uskoakaan ei voi ymmärtää ilman Vanhaa testamenttia. Pölyn laskeuduttua keskustelun ylle vaikuttaa siltä, että Slenczka jäi teesinsä kanssa lähes yksin.

Vaan ei kokonaan yksin. Berliner Zeitung hoksasi haastatella viime vuosien näkyvintä kuvainraastajaa saksalaisten eksegeettien joukossa, ja Gerd Lüdemann antoi kuin antoikin lehdelle raflaavan haastattelun – joka sekin löytyy helposti googlaamalla. Kyllä, Lüdemann sanoi Slenczkan teesistä, näin on. Ja hän jatkoi: Abrahamia ja Moosesta ollut olemassa, pako Egyptistä on epähistoriallinen, samoin koko Vanhassa testamentissa kuvattu historia pakkosiirtolaisuuden kynnykselle saakka. Jahve-kultti voitti vanhan israelilaisen polyteismin vasta pakkosiirtolaisuuden aiheuttaman shokin jälkeen. Vanhan testamentin historiallisiksi tarkoitettujen kertomusten luotettavuus on lähes olematonta luokkaa. Lüdemann arvioi, että luotettavaa aikalaiskuvausta siellä on yhden prosentin verran, kun taas uskottavaa menneisyyden rekonstruointia ei tapaa viidessäkään prosentissa näistä teksteistä. Näissä arvioissaan Lüdemann liikkuikin jo hieman eri suuntaan kuin systemaatikkokollegansa, jota hän halusi puolustaa.

Siinä, missä liberaali von Harnack katsoi, että Vanhan testamentin lakihenkiset kirjoitukset eivät ole uskonnolliselta tasoltaan armoa ja rakkautta julistavien Uuden testamentin tekstien luokkaa, Slenczka ja Lüdemann puolestaan löytävät ongelman kristillisyyden puolelta: varsinkaan holokaustin jälkeen kristittyjen on illusorista vaatia omistusoikeutta juutalaisten pyhään kirjaan. Kaikki ne syyt, joiden vuoksi kirkkoisät ja muut kirkonmiehet käyttivät Vanhaa testamenttia pyhänä kirjana, olivat vääriä. Juutalaisten pyhät kirjat eivät ennustaneet mitään Jeesuksesta, kirkosta eivätkä kristityistä. Varhaiskristityt ja kaikki kristityt heidän jälkeensä ovat eläneet harhan vallassa – harhan, jonka teki mahdolliseksi vertauskuvallinen raamatuntulkinta. Sen mukaan vanhat ja arvovaltaiset tekstit puhuessaan yhtä tarkoittavat pohjimmiltaan jotakin aivan muuta.

Vanhan testamentin kanonisuuden puolustajat lähtivät liikkeelle toisesta päästä – ensimmäisten kristittyjen – eli Jeesukseen uskovien miesten ja naisten – uskosta. Hehän olivat aluksi kaikki juutalaisia ja käyttivät juutalaisia pyhiä kirjoituksia, joita ilman heidän uskonsa selittäminen nykyajan kristittyjen parissa jäisi jo lähtökohdissaan tyhjän päälle. Sitä paitsi, sanovat Slenczkan vastustajat, Vanha testamentti ei ensimmäisille kristityillekään koostunut pelkistä messiasennustuksista. Kysymys oli uskosta Jumalaan, suhteesta lähimmäiseen ja koko hengellisestä elämästä.

Pahimmillaan Slenczkaa syytettiin natsikristittyjen näkemysten uudelleen lämmittämisestä, ja tämä joutuikin useaan otteeseen sanomaan, ettei ole juutalaisvastainen tai jotakin vielä pahempaa.

Saisikohan Suomen siionissa aikaiseksi julkisen metelin, jos ehdottaisi samaa kuin Slenczka Saksassa? Innostaisiko aihe teologeja ja kirkon pappeja henkevään keskusteluun tai edes ala-arvoiseen riitelyyn? Kiinnostuisivatkohan iltapäivälehdet asiasta? Vastaus jokaiseen kolmeen kysymykseen taitaa olla kielteinen. Vai onko joku eri mieltä?

Stimulus


Vartija

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.