Norjalainen merimiespappi Johan Cordt Harmens Storjohann ei tiennyt, mihin hänen vetoomuksensa tulisi johtamaan. Hänen huolensa kohdistui heikossa jamassa oleviin suomalaisiin merimiehiin Englannissa 1870-luvulla. Suomi eli silloinkin viennistä ja tuolloin suomalaisissa laivoissa oli lähinnä suomalainen miehistö.
Storjohannin huolena ei ollut se, että Belgiassa Brysselissä Merimieskirkolla voitaisiin tarjota joulun alla poronkäristystä lounaaksi eksotiikasta kiinnostuneille asiakkaille. Hän oli kiinnostunut vain merimiehistä. Ylipäänsä ulkomailla liikkuvien suomalaisten osalta tuolloin kannettiin huolta lähinnä merimiesten hyvinvoinnista, mutta muihin maihin lähteviä siirtolaisia katsottiin karsaasti. Näiden nähtiin pakenevan osallisuuttaan kansallisessa tehtävässä ja olevan lähinnä oman onnensa onkijoita – näin siitä huolimatta, että moni joutui lähtemään Suomesta töiden perään nälän ajamana.
Storjohannia olisi ylipäänsä saattanut hämmästyttää yli kaiken, jos hän olisi tiennyt, mitä tuleman piti. Osa hänen hartaista pyynnöistään toteutui, mutta jatkohistoria on ollut täynnä muutoksia. Suomeen perustettiin vuonna 1875 uusi yhdistys nimeltä Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö. Outo nimi viittaa siihen, että perustamiskokouksen papereista vastanneet hallitsivat paremmin ruotsia kuin suomea. Virheellinen nimi korjattiin vuonna 1888 muotoon Suomen Merimieslähetysseura.
Maasta lähteneistä siirtolaisista ei Suomessa aina pidetty ja myös kirkon piirissä ajatukset olivat joskus happamia, mutta siitä huolimatta siirtolaisia autettiin aina kun voitiin. Merimieslähetyksen pappien toimenkuvaan on alusta asti kuulunut kaikkien muuttaneiden, matkalla olevien, siis liikkuvien ihmisten parissa tapahtuva työskentely.
Englannin toimipaikkojen lisäksi Belgiassa Antwerpen muodostui yhdeksi eurooppalaiseksi ydinkohdaksi Suomen Merimieslähetyksen piirissä 1900-luvun alkuvuosina. Tuolloin ajatus Merimieskirkon työstä Brysselissä olisi ollut vain vitsi, koska satama sijaitsi Antwerpenissä.
Vitsistä tuli kuitenkin totta, kun vuonna 2000 Brysselin merimieskirkko aloitti toimintansa. Muutoksen nopeus Belgiassa käy ilmi siitä, että vielä 1990-luvulla suomalaiset kulkivat Brysselistä ja muualtakin Belgiasta Antwerpeniin sunnuntain tapahtumiin, osallistumaan messuun, aterioimaan yhdessä ja lukemaan lehtiä. Antwerpenin merimieskirkkoa laajennettiin 1990-luvun alussa, jotta suuria kävijämääriä voitiin palvella järkevällä tavalla. Antwerpen lienee ollut 1990-luvun puolivälissä koko Merimieskirkon vilkkain asemapaikka.
Merimieskirkon työssä Belgiassa kaksi isoa muutosta väänsi asiat uuteen muotoon. Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995 ja Helsingin ohella uudeksi Suomen eurooppalaiseksi pääkaupungiksi tuli Bryssel (Ranskan Strasbourg on yhtä lailla EU:n keskus, mutta jää kuitenkin Brysselin varjoon). Suomalaisten virta EU:n tehtäviin nosti virsukansan määrän muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen.
Toinen iso muutos koski merenkulkijoita: talouden pelisäännöt ovat ajaneet varustamoita liputtamaan laivansa halvempiin maihin. Lippu määrää työehtosopimukset ja sitä myöden myös karsii pois suomalaisia, joita ei saa töihin aiempaa pienemmillä palkoilla. Tämän myötä suomalaisten laivojen määrä Antwerpenissä ja Zeebruggessä on kutistunut samalla kun satamassa vietetyt tunnit ovat vähentyneet konttiliikenteen myötä.
Nyt Belgian merimieskirkoista Antwerpen riutuu ja Bryssel kukoistaa.
Suomalainen ei yleensä kaipaa Belgiassa kosketusta kansainväliseen tai ulkomaiseen kirkkoon. Ainakin tämä edellyttää jo syvää paikalliseen kulttuuriin sukeltamista. Näin voi sanoa muutaman vuoden takaa tulevan tutkimustiedon perusteella. Sen sijaan Merimieskirkon tarjoama täyden ihmisen kulttuurinen ja sosiaalinen konsepti saa myönteisen vastakaiun.
Kari Latvuksen tuore teos Matkan ja muutoksen kirkko.
Merimieskirkko tarjoaa suomalaisen kirjaston, kaupan jossa tarjolla on salmiakin ja ruisleivän minisuomi, kahvilan, lehtiä ja tietenkin saunan. Messuja järjestetään ja niihin kutsutaan, mutta jos haluaa panostaa enemmän saunan tai kirjaston käyttöön, niin sitä ei katsota pahalla. Kynnys kirkolle on matala, paljon matalampi kuin Suomessa yleensä.
Merimieskirkko Belgiassa ei ole kansankirkko sanan vanhassa merkityksessä, sillä suomalaiset ovat uskonnon ja kulttuurin osalta pieni vähemmistö. Merimieskirkko on kuitenkin lähtökohdiltaan matalan kynnyksen kohtaamispaikka, kulttuuri- ja diakoniakirkko. Vanha sisälähetysajattelu ja kansankirkollisuus on uudistettu jälkimmäisen modernin hengessä.
Merimieskirkon hengellistä ja teologista perustaa on selvitetty kahteen otteeseen. Vuonna 1997 Kaarlo Kalliala kirjoitti teoksen Muukalaisuuden aika. Joulukuussa 2014 julkaistiin allekirjoittaneen teos vastaavasta teemasta (Kari Latvus: Matkan ja muutoksen kirkko). Molemmat teokset nostavat esiin kysymyksen, mitä tulee tehdä, koska on kyse kirkosta ja mitä pitää tehdä siitä huolimatta, että on kyse kirkosta. Ihmisen kohtaamisen tärkeys, pyhyys ja sakramentaalisuus nousee silloin esiin.
Kaveria, toista ihmistä, ei jätetä ainakaan merimieskirkossa.
