Memoria.

Memoria – kun elokuva on enemmän kuin elokuva

2000-luvulla elokuvasta on tullut massaviihdettä, kun elokuvat ovat alkaneet muistuttaa toinen toisiaan. Ohjelmistoissa katsojamäärien kärkisijoja pitävät hektiset ja toiminnantäyteiset supersankarielokuvat, joissa nopeatempoisia tapahtumia korostetaan maksimissaan 10 sekunnin kohtauksilla, eikä katsojalle jätetä arvailemisen varaa tarinankerronnan suhteen. Mutta onneksi on niin, että maailmassa on vielä tinkimättömiä tekijöitä, jotka saavat tuoda valtavirrasta poikkeavia tarinoitaan valkokankaille. Thaimaalaisen nykyelokuvan tunnetuin nimi Apichatpong Weerasethakul (s. 1970) kuuluu näihin tinkimättömiin ohjaajiin.

Weerasethakul on ehkä monelle suomalaiselle tuntematon nimi, onhan Memoria hänen ensimmäinen elokuvansa, joka saa täällä teatterilevityksen. Muutamia hänen aikaisempia elokuviaan on tosin nähty meilläkin elokuvafestivaaleilla. Maailmalla Weerasethakul on kuitenkin tunnettu ja arvostettu, ja hän on voittanut muun muassa Cannesin kultaisen palmun mestariteoksellaan Setä Boonmeen edelliset elämät (2010), joka meillä on nähty kerran Yle Teeman elokuvafestivaaleilla. Myös Memoria palkittiin viime vuonna Cannesissa kriitikoiden palkinnolla.

Memoria on Weerasethakulin ensimmäinen kansainvälinen elokuva englanniksi ja espanjaksi, ja se myös sijoittuu Thaimaan ulkopuolelle. Vaikka Weerasethakul on nyt ensimmäistä kertaa uransa aikana vaihtanut maata ja kieltä, hän on pysynyt tyylilleen uskollisena säilyttäen täysin oman äänensä. Ei ole toista Memorian kaltaista elokuvaa.

Maailmanluokan tähti Tilda Swinton – joka on muuten näytellyt myös parissa Marvelin supersankarielokuvassakin – esittää elokuvan pääosaa Jessicaa, skotlantilaista naista, joka eräänä aamuna herää omituiseen pamahdukseen, jonka alkuperä ei suostu jättämään häntä rauhaan. Oudon äänen alkuperä on selvitettävä.

Kuten äänen alkuperä, on itse elokuva mysteeri, jonka selvittämiseen tarvitaan katsojalta avointa mieltä, jopa niin avointa, että on valmis sietämään mysteerin ratkeamattomuuden. Elokuvassa tapahtuu asioita yhtä aikaa sekä paljon että vähän. Monet tapahtumat tuntuvat irrallisilta muista tapahtumista. Kaikella on silti yhteys kaikkeen, on vain seurattava Jessican matkaa äänen alkulähteelle.

Pieninä hetkinä elokuva tuntuu salapoliisitarinalta, kun Jessica yhdessä ääniammattilaisen Hernánin (Juan Pablo Urrego) kanssa yrittää tämän äänistudiossa Jessican kuvailun pohjalta selvittää, millainen ääni on kyseessä. Kohtaus tuo hieman mieleen Michelangelo Antonionin mestariteoksen Blow-upin (1966) vastaavanlaisen kohtauksen, missä valokuvaaja yrittää ottamastaan kuvasta löytää mahdollisen todisteen murhasta. Tästä normaalilta tuntuvasta tavasta päädytään kuitenkin lopulta kohtaamaan mies, joka ei koskaan nuku mutta joka muistaa kaiken.

Elokuva sijoittuu Kolumbiaan, sekä kaupunkimiljööseen että viidakkoiselle maaseudulle. Viidakon kuvaaminen on tuttua Weerasethakulin edellisistä elokuvista, joissa ihmisen ja luonnon suhdetta on vahvasti kuvattu. Mutta vaikka Weerasethakulin elokuvat ovat arkitodellisuuden kuvaamisessa paikoin jopa inhorealistisia, hän on usein sijoittanut elokuviinsa yliluonnollisia, uskonnollisia elementtejä kuten elokuvassa Tropical Malady (2004), joka kuvasi kahden nuoren ihmisen rakkautta tuoden tarinaan mukaan thaimaalaista kansanuskomusta muotoaan muuttavine shamaaneineen. Memoria puolestaan on tarina aisteista ja ihmisen muistista mennen lopulta scifiin ja äärettömyyteen saakka.

Memiriasta on tavallaan vaikea kirjoittaa kattavasti, sillä se jättää niin paljon katsojan oman tulkinnan varaan. Tai ehkä siitä onkin sen takia helppo kirjoittaa. Memoria on lähes uskonnollinen kokemus, rukousta elämälle ja sen kauneudelle. Hiljaiset ja verkkaiset kohtaukset etenkin Kolumbian maaseudulla ja viidakossa ovat niin meditatiivisia, että katsoja voi unohtaa katsovansa elokuvaa ja vaikka alkaa pohtia omaa osaansa Jumalan luomana, kuten allekirjoittanut teki.

Joillekin elokuvan verkkaisuus ja outous saattavat tosin olla liikaa, ja todennäköisesti Weerasethakulin ensimmäinen Suomessa teatterilevityksen saanut elokuva ei valtavia määriä katsojia tule samaan, mutta toivottavasti sen verran, että jatkossa olisi mahdollista nähdä valkokankaalta hänen hypnoottisia visioitaan, sillä sen ne ansaitsevat.

Memoria on elokuva, joka kannattaakin ehdottomasti todistaa valkokankaalta, ja se tilaisuus kannattaa nyt hyödyntää, kun se on vihdoin Suomessa mahdollista. Isolla kankaalla elokuvan kaunis kuvaus ja rikas äänimaailma pääsevät oikeuksiinsa, ja niiden vietäväksi pääsee häiriöittä.


Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'Memoria – kun elokuva on enemmän kuin elokuva' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.