Kun luemme 1100–1500 eläneistä läntisen kristillisen kirkon vaikuttajista, heistä puhutaan usein katolisen kirkon jäseninä. Tämä on täysin oikein, mutta silloin helposti unohtuu, että reformaatiota edeltävänä aikana katolinen–protestantti-jakoa ei vielä ollut. Jakamattoman kirkon väkeä voisi oikeammin kutsua vain kristityiksi. Tämä vähäinen mutta tärkeä terminologinen seikka tuli mieleen kun kuuntelin YleAreenan Elävä historia sarjassa julkaistun ohjelman Hildegard Bingeniläisestä (1098–1179). Maarit Lukkarisen toimittama podcast on hienosti toteutettu, mielenkiintoinen ja puhutteleva kuvaus ainutlaatuisesta naisesta. Hildegard oli uranuurtaja, visionääri, kirjailija, teologinen ajattelija, saarnaaja, mystikko ja tutkija. Uskaltaisin kutsua häntä protestantismin enteeksi, tasa-arvon ja feminismin airueeksi 800 vuotta ennen meitä. Jutussa esitellään myös toinen tärkeä keskiajan naisvaikuttaja Birgitta Birgerintytär, ruotsalainen aatelisnainen ja leski (1303-1373) joka Euroopassa ja erityisesti Pohjolassa tunnetaan nimellä Pyhä Birgitta.
Ura luostarissa
Molempien elämänhistoriaan perehtyminen muistuttaa naisen elämän rajatuista vaihtoehdoista. Köyhyys, taudit, sodat ja vihollisuudet koskivat kaikkia, mutta naisen elämän erityisen taakan muodosti hänen sukupuolensa. Jo varhaista teini-ikää elävä tyttö tajusi, että edessä odotti elämän mittainen palvelus kotona miehen alaisena ja keittiöpiikana, ehkä peräkkäiset raskaudet ja suvun painostus naisesikuvan toteuttamiseen. Poispääsyn ja vaihtoehdon tarjosi luostari, jossa naiselle oli tarjolla koulutusta, kulttuurielämää, estetiikkaa, vertaistukea ja seuraa. Ennen kaikkia tilaa itsenäiseen ajatteluun ja kasvuun yksilönä.
Meillä miehillä ja protestanttisten kirkkojen jäsenillä on kiusaus unohtaa, tuhahdella ja jopa naureskella keskiajan nunnan elämään paenneita. Nykyihmiselle mahdollinen luonnollinen seksuaalisuus oli toki rajattu ulos tai sai erikoisia muotoja. Ruumiin nautinnon ja äitiyden sijaan käsitöitä, kirjallisuutta ja naiskaveruutta. Tänä aikana ja erityisesti 1900-luvulta alkaen luostariuran valintaa muistuttava ratkaisu tytölle on opiskelemaan lähtö, ammatin hankkiminen, työuran ja perheen usein tukala yhdistäminen.
Hildegard Bingeniläisen elämän kuvauksessa huomio kiinnittyy kertomukseen mystikon urasta ja ilmestyksistä. Tekee mieli analysoida tätä ja kysyä, onko kyseessä keskiajan tapa puhua henkisen inspiraation, taiteellisen luomisen, tutkijan ja ajattelijan itseilmaisusta? Naisen rooli, alamaisuuden oletus, hiljaisuuden ja nöyryyden vaatimus ei kannustanut tuomaan itseä esiin persoonana. Oliko taivaallisen näyn, ilmestyksen saaminen sallituksi koettu kanava avata suunsa ja julistaa. Silloinhan esiintyjänä ei ole itseä esiin tuova diiva, vaan äänessä on sisältä ja ylhäältä tuleva viesti ja ilmestys. Hildegardin tapauksessa kyllä vaikuttaa, että sisäinen kutsumus ja itsenäinen ajattelu rohkaisivat myös ottamaan mittaa miesjohtajista, arvostelemaan kirkollista pomotusta jne. Vaikuttaa, että Hildegard oli paitsi harras sydämen kristitty myös raikkaan protestantismin edelläkävijä 400 vuotta ennen muuatta Martti-munkkia. Lisää tuollaisia naisia ja reformaatiota ei olisi tarvittu??
Itseilmaisu, inspiraatio ja ilmestys
Lopulta uskontoelämä on yksilöiden maailma. Kirkot ja hengelliset yhteisöt ovat aina pyrkineet luomaan normatiivista esikuvaa ajattelulle, elämäntavoille ja habitukselle. Naisten kohdalla tämä sosiaalinen roolitus on ollut erityisen vahvaa, useissa yhteyksissä vielä tänäänkin sortavaa vallankäyttöä. Henkilökohtaisen persoonan ja yksilöllisten näkemysten esittäminen on ollut uskaliasta erityisesti uskonnollisen ajattelun alueella, jossa kirkon miehinen valta on säätänyt ajatuksien karsinat. Hengelliset ilmestykset lienevät tapa, jolla sisäinen itseilmaisu, luovuus ja inspiraatio saattoi tihkua julki.
Keskiajan maailmaan verrattuna kannattaa myös muistaa nykyisyyden visuaalinen ylenpalttisuus ja mediatarjonnan tulva. Ympäristömme vilisee kuvastoa, videoiden, elokuvan taianomaisia simulaatioita, kirjallisuutta, aikakausjulkaisujen tarjontaa. Nykyihmiselle kirjallinen ja taiteellinen luovuus musikaalinen sepitys on hyve, arvostettu ominaisuus. Keskiajan ihmisen ympäristö oli niukempaa ja sisäisen elämän, mielikuvituksen ja ilmaisun viehtymys oli tärkeätä. Ehkäpä erityisesti naisen tuli perustella itseilmaisun tarve ja inspiraatio ilmestyksen kielellä.
Antiikin maailmassa oli toki estetiikkaa, taidetta, kirjallisuutta, teatteria, koristelua, kosmetiikkaa, tekstiilejä. Arkeologian löydökset kertovat luovuuden ja kulttuuri-ilmaisun tarpeesta kaikkialla jo vuosituhansia sitten. Kauneuden, visuaalisuuden taideilmaisun kieli on varmaankin ollut juuri naisen vahvuusaluetta vuosituhannet Nefertitistä, Kleopatrasta ja Intian muinaisuuden naisjumalattarista alkaen. Mutta uskaltautuminen ajatuksien, omien mielipiteiden ja käsitysten esittämiseen on ollut uskallusta vaativaa riskinottoa. Tässä on Hildegard Bingeniläisen ja Birgitta Birgerintyttären voimauttavan esimerkin arvo.
Cuius regio eius religio – quo vadis?
Missä määrin kunkin aikakauden ihmisten ajatukset ovat aidosti heidän omiaan? Tätä voi kysyä. Erityisen arkaluonteinen kysymys on yksilöiden aito uskonnollisen mielen sisältö kaikkina aikoina jo vuosituhansia sitten. Yksi on varmaa – historiallisten lähteiden perusteella ruukunpaloista, savitaulusta, pergamenteista, papyruksista, kivipaasille raaputetuista merkeistä kirjastojen kätköihin asti ulottuu ihmiskunnan kertomus, muistiinpanot ja uskonnollisten ajatuksien kuvaukset. Miten hyvin tämä historia luo kuvaa tietyllä aikakaudella eläneen yksityisen ihmisen mielen sisällöstä, hänen uskonnostaan, maailmankuvastaan, ajatuksista koskien maailman selitystä, jumalaa ja suhdettaan ihmisiin?
Oletan, että yksilöllinen vaihtelu on ollut aina yhtä laajaa kuin nykyisinkin. Uskallan sanoa, että kirkkojen vaalima opillinen yhtenäisyys, totuuksien määritelmä on aina ollut lähinnä nomenklatuuran määrittämä hallinnollinen ihanne, kuin osa järjestyksen ohjesääntöä. Yksilöiden ikiomat käsitykset ovat ilmentäneet villiäkin vaihtelua.
Kun Euroopan uskonnollisten melskeiden aikana päädyttiin ns Schmalkaldenin sodan päättäneeseen rauhaan 1555, sopimukseen kirjattiin kuuluisa periaate ”cuius regio, eius religio”, joka tarkoitti ylimyksille annettua oikeutta määrätä hallitsemallaan alueella noudatettava uskonto. Mietin tämän ajatuksen absurdia tarkoitusta, jonka mukaan kokonaiset alueet, ruhtinaskunnat tai valtakunnat muka voisivat ”kääntyä” uskonnosta toiseen. Taatusti utopiaa vähänkin vakavammin ajatellen. Yksilöiden mielet noudattivat elämän aikaisen kokemuksen ja omatunnon sisäistä ääntä, kuuntelivat toki naapuria, ystäviä ja kylän pappia, mutta sovelsivat minkä lopulta oikeaksi tunsivat. Todelliset muutokset kansan uskomuksissa vievät sukupolvia ja vuosikymmeniä.
Hildegardin ja Birgitan kaltaiset rohkeat individualistit, pioneerit, omantunnon kuuntelijat ja tuntemusten sanoittajat ovat ihmiskunnan sankareita. Tämän ajan vastaavista hahmoista tulee mieleen tuore kohu-uutinen USA:sta.
Ayyan yllättää
Ayyan Hirsi Ali on yksi kuuluisimmista mediapersoonista, nainen, jonka elämäntarina tuli julkisuuteen hänen paettuaan fundamentalistisen islamin ahdingosta lähteen ja edelleen USA:han. Hän on ollut lukuisissa paneeleissa, joissa on kritisoitu ahdasmielistä uskontoa. Puhui usein läntisten ns. uusateistien kanssa (Christopher Hitchens, Sam Harris, Richard Dawkins…). Tuore uutinen on, että Ayyan Hirsi Ali katsoo kyllästyneensä myös noiden kellokkaiden ateisti-ideologiaan ja katsoo olevansa nyt kristitty. Tässä juttu.
Outo tunne – kuin seuraan olisi liittynyt läheinen sisko. Olin saanut Hirsi Alin Youtube-esityksistä vuosia sitten kuvan, jonka tunnen sielun kumppanuudeksi. Seuraan kiinnostuksella, miten hänen etsikkopolkunsa etenee. Emil Antonin artikkeli abrahamilaisten uskontojen dialogista ja Ihmisten veljeyden julistuksesta oli vavahduttava, painava ja kiinnostava. Toivoisin tämän johtavan eteenpäin ja myös protestanttisten kirkkojen rakentavaan myötävaikutukseen.
Artikkelikuvassa Hildegard opettamassa nunnia. Kuva: Wikipedia.
