Nojatuolikirkko. Kuva: Kirkon kuvapankki/Tom Norrgrann.

Meidän messu?

On taas se aika vuodesta, kun kirkonpenkit täyttyvät jälleen – väliaikaisesti. Tammikuu onkin sitten sitäkin hiljaisempi. “Jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus”. Näin minulle on opetettu ja samaa sanon itsekin seurakuntalaisilleni.

Ja teologisesti näin onkin. Messussa toteutuu Sana, sakramentit ja kristittyjen yhteys. Käytännössä sen sijaan jumalanpalvelus on seurakuntieni toimintamuodoista se, joka vetää vähiten väkeä, erityiset juhlapyhät poislukien.

Todella harvoin se myös on hetki, joka kokoaisi eri sukupolvia yhteen. Olen kerran pitänyt perhekirkon, jonka alkaessa paikalla ei ollut yhtään lasta (yksi lapsiperhe kylläkin kiirehti paikalle hieman myöhässä).

Onko jumalanpalveluksella tulevaisuutta? Alkuvuodesta pohdimme pappien koulutuksessa sitä, miltä messu näyttää kymmenen vuoden kuluttua. Muutamissa visioissa maalailtiin erityismessujen voittokulkua. Jo nyt erilaiset musiikki- tai muut teemalliset jumalanpalvelukset keräävät väkeä tavallista kello kymmenen sunnuntaimessua enemmän.

Saksassa kohderyhmäajattelu on jo jalostettu varsin pitkälle. Kotiseurakunnassani Hampurissa on kaksi pappia. Toinen heistä on korvamerkitty motoristien sielunhoitoon (minulle oli uutta, että moottoripyöräilyn harrastajat tarvitsevat omaa sielunhoitajaa).

Erikoistuminen näkyy myös jumalanpalvelustarjonnassa. Aika ajoin joku seurakunnan vapaaehtoisista käy jakamassa postilaatikkoihin uusimman tiedotuslehtisen, josta näkyy seurakunnan tulevat tapahtumat. Seuraavan kahden kuukauden aikana luvassa on ainakin eläinmessuja (tuo oma lemmikkisi mukanasi), lasten jumalanpalveluksia, vitseillä höystetty messu – ja tietenkin motoristien oma kirkko.

En ole osallistunut näistä mihinkään. Syy on se, että en koe olevani yhdenkään erityismessun kohderyhmää. Ja niitä ihan tavallisia sunnuntaijumalanpalveluksia kalenterissa on aika vähän. Yhtäältä on hienoa, että tarjontaa on viljalti ja sen osalta on ajateltu eri ihmisten tarpeita.

Nojatuolikirkko Oulunkylän vanhassa kirkossa. Kuva: Kirkon kuvapankki/Tom Norrgrann.

Suomessakin kokeillaan erilaisia messuja. Kuvassa ollaan nojatuolikirkon nauhoituksissa Oulunkylän vanhassa kirkossa. Kuva: Kirkon kuvapankki/Tom Norrgrann.

Toisaalta erityismessut sulkevat osan seurakuntalaisista ulos. Se, joka käy koiransa kanssa eläinmessussa, tapaa siellä muita lemmikkien omistajia, mutta tulevatko he enää muihin seurakunnan jumalanpalveluksiin?

Jokaiselle jotakin, tuntuu olevan saksalaisen kirkollisen toiminnan periaate.

Esimerkiksi Raamatusta ei ole olemassa yhtä normatiivista saksannosta, vaan käännöksiä on joka makuun, useita kymmeniä.

On kirjaimellisempaa tai hyvin vapaata käännöstä, vanhahtavaa tai puhekielisempää.

Yksi uutuus on tekstariraamattu, jossa kukin kertomus on tiivistetty twitterikokoon eli 140 merkkiin.

Jokaiselle jotakin -periaate kiteytyy erityisesti kirkkopäivillä, jonka ohjelmavihko on suurin piirtein Raamatun paksuinen – ainakin sen tekstariraamatun. Avajaisjumalanpalveluksiakin Hampurin viimekeväisillä kirkkopäivillä oli neljä. Se oli toki logistisesti järkevää, kun kirkkopäiväkävijöitä oli toistasataatuhatta, mutta jokaisella jumalanpalveluksella oli erilainen profiili ja toisistaan poikkeva toteutus. Valitse paras, poimi itseäsi kiinnostavin.

Mitä sinä sanot? Elävöittävätkö erityismessut jumalanpalveluselämää, jonka vankkana kivijalkana on kello kymmenen sunnuntaijumalanpalvelus vai katoaako jälkimmäinen sen viimeisen sukupolven myötä, jolle sunnuntaiaamun suunta kirkkoon on ollut luonteva tapa lapsesta asti?

Päivi Vähäkangas


Päivi Vähäkangas

Kirjoittaja

Päivi Vähäkangas on pappi, ulkosuomalaistyön asiantuntija Kirkkohallituksessa ja teologian tohtori.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.