Folkloristi kohtasi papin kulttuurikuppilassa, jossa he joskus piipahtivat. He sivusivat vielä myyttiasiaa, koska pappi – kuten muistamme – ei ollut päässyt edelliseen yhteistapaamiseen, siihen missä väiteltiin myytin totuudellisuudesta. Pappi kysyi, muuttuuko folkloristin mielestä kristinopin perusolemus, jos sen kertomuksia pitää myyttitarinoina.
Ei se ainakaan Kristuksen opettamaa lähimmäisenrakkausetiikkaa, sitä uusinta käskyä, muuta eikä tee tyhjäksi, vastasi folkloristi ja totesi kristinuskon muuttuneen kahdessa vuosituhannessa muutoin paljonkin ja olevan jatkuvassa muutoksessa yleisen maailmankuvan muuttuessa. Miten muuten voisi ollakaan, kun on elävästä traditiosta kyse. Lisäksi folkloristi mainitsi, että kun hän kuulee tai lukee myyttitarinan, hän vaistomaisesti suhtautuu siihen samalla tavalla kuin jännittävään ja kiehtovaan fiktioon, sepitteelliseen kertomukseen (vaikka tietäisikin sen sisältävän myös historiallista fakta-ainesta). Eläytyy, aivan kuin se olisi totta. Niin hän eläytyy historiankirjoitukseenkin, vaikka historioitsijankin on pitänyt päättelemällä täydentää aukkopaikkoja.
Myyttitarinassa puhuttelee paljon se, miten se on kerrottu, muistutti folkloristi, joka oli opiskellut myös uskontotiedettä. Samasta aiheesta voi olla Raamatun kertomus, maailmankuulu romaani, pienten piirien tuore taide-elokuva tai ikivanha, tuntemattoman kansanihmisen sepittämä runo. Sitä paitsi Raamatussa saattaa eri evankelistoilla olla erilainen kertomus samasta aihelmasta; lisäksi on apokryfiset evankeliumit. Myytti on se rakenteellinen aines, johon kaikki nuo kietoutuvat. Kuin (alus)viittaan. Ihokkaaseen!
Sitä paitsi, jatkoi folkloristi innostuneena vauhtiin päästyään, Kristuksen ylösnousemuskertomukseen liittyy useita muita myyttisiä aihelmia. Ilmestyessään (!) – siis kuin olisi henkiolento – apostoleille Gennesaretinjärven rannalla Kristus valmistaa heille aterian. Hiilillä paistettu kala on herkullista; sen näyttävät tietävän kuolleista heränneet ylösnousseetkin, ainakin Jumalan Poika. Jo Emmauksessa, lähellä Jerusalemia hänen kerrotaan aterioineen kahden oppilaansa kanssa ylösnousemuspäivänään, viikon ensimmäisenä. Oli arki-ilta; tarjolla oli ainakin leipää ja viiniä.
Yhteistä kummallekin kertomukselle on, etteivät opetuslapset aluksi tunne Opettajaansa, kuten ei tunne Maria Magdaleenakaan haudan luona vaan luulee puutarhuriksi. Kristuksen tunnistamattomuus on eettisessä mielessä esillä jo hänen opetuksessaan (Matt. 25), kun hän sanoo olevansa kohdattavissa vankeina, sairaina, köyhinä ja nälkäisinä.
Mutta tarina jatkuu. Kun ylösnoussut Kristus on saanut tarpeekseen vaeltelusta maan päällä, hän neljänkymmenen päivän perästä kiipeää vuorelle tai pikemminkin korkealle mäelle ja – viuuuh! alkaa nousta ilmaan: pilvi kantaa häntä ja hän kohoaa yhä ylemmäs, häipyy vähitellen oppilaidensa näkyvistä, ensin taivaalle ja sieltä, niin apostolit arvelevat, taivaaseenkin.
Huikea kertomus, johon moni on lapsena uskontotunnilla ihastuen eläytynyt, siihen aikaan kun koulussa näitä tarinoita vielä opetettiin.
Myös silloin kun taideteoksessa joku kuolee, kertomuksen vastaanottaja (minäkin, lisäsi folkloristi hymähtäen) eläytyy siihen. Ei hän pohdi, onko tämä totta, sillä se on totta taideteoksen todellisuudessa. Eihän elokuvan katsojakaan ensimmäiseksi mieti, että kylläpä tuo näyttelijä osaa esittää hyvin murhatuksi tulemista tai kärsivää ihmistä. Vaan huudahtaa mielesään: ”Voi, Medeia, kuinka raskas onkaan kohtalosi! Miten murheellista voikaan elämä olla!”
Katso myös:
Esko Karppanen, Myytin totuus ei ole lattea. Vartija 3.3.2022.
Esko Karppanen, Hui! Ei kai tämä vain ole myytti!? Vartija 21.2.2022.
Esko Miettinen, Kristinusko mytologiana. Vartija 17.2.2022.
Esko Karppanen, Tuonelan matkaoppaita. Vartija 30.1.2022.
