Hyvää oloa kuvataan paratiisilliseksi. Millaista paratiisissa siis oli? Onnellista muuten mutta yksinäistä, kun Aatamilla ei ollut kumppania. Jumala loihti sen oitis Aatamin kylkiluusta, sillä Aatami eli vielä hermafrodiittina mutta aivan yksin, siellä paratiisillisessa olotilassa. Jumalan luotua Aatamille vaimon oli onni viimeinkin täydellistä. Puut kantoivat herkullisia hedelmiä, eikä ilmeisesti ollut kylmäkään, kun vaatteita ei tarvittu. Pedotkaan eivät ahdistelleet.
Mutta taas kaipasi ihminen enemmän: tällä kertaa tietoa. Ja sitä oli saatavilla. Itse isä Jumala oli sanonut, että tuossa se kasvaa semmoinen puu, että sen hedelmiä syömällä kasvaa tietokin. Vaan kuolema tulee sen kautta. Käärme opetti toisin: ”Ette te suinkaan kuole.” Eeva uteliaampana ja rohkeampana maisteli ensin, ja hyvältä maistui. Aatamikin päätti kokeilla. Ja pian seurasi tietoa. Eikä paratiisillinen pariskunta ihan samassa kuollutkaan, kun ehti siittää jälkeläisiäkin. (1. Moos. 2 – 4.)
Ihmiset karkotettiin paratiisista pois heti kun he olivat oppineet uutta. Jumalahan totesi, että kieltoa uhmattuaan kiellettyä hedelmää maistelemalla ihminen nyt tietää, mikä on hyvää ja mikä pahaa; hänelle oli kehittynyt tieto oikeasta ja väärästä. Jumala oli siis varsin hyvä kasvattaja. Ei mikään muu kuin kielto saa lastakaan niin helposti lukemaan hyödyllistä kirjaa. Mutta Jumala arveli, että jos ihmisiä ei hyvän sään aikana pane lähtemään, he syövät vielä elämänpuustakin, ja silloin ei auta mikään: ihminen elää ikuisesti. (1. Moos. 3:22.)
Jan Brueghel vanhemman näkemys paratiisista noin vuodelta 1620. Kuva: Wikipedia.
Siitä lähtien on kaikki mennytkin huonompaan suuntaan. Niinhän kertomukset opettavat.
Raamatullista paratiisia vastaa kreikkalaisessa mytologiassa kultainen maailmankausi. Mistään hyvästä ei ollut puutetta. Vanhuuden raihnautta ei ollut, ihmiset elivät ja kuolivat onnellisina.
Seuraava aikakausi oli halpa-arvoisempaa jalometallia, hopea-aikaa. Eivät olleet enää ihmiset edellisen veroisia vaan alkoivat sotia keskenään ja laiminlöivät jumalten palvonnan. Kolmannella eli vaskikaudella ihmiset olivat ruumiinvoimiltaan vahvoja mutta sydämeltään kovia. Sota oli heidän ammattinsa ja ilonsa.
Nyt eletään – ajattelivat muinaiset kreikkalaiset – rauta-aikaa. Vanhojen kunnioitus on hävinnyt, kaikkien elämä on ainaista huolta ja vaivaa. Ystävyyttäkään ei arvosteta.
Silloin kun kreikkalaiset näitä myyttejä miettivät ja näitä tarinoita tarinoivat, siis toistatuhatta vuotta ennen kristillisen ajanlaskumme alkua, eKr. niin kuin on tapana sanoa, he arvelivat elävänsä kaikkein huonointa mahdollista aikakautta. He päättelivät sen olevan viimeinen. Mutta kun noista ajoista on kulunut kuitenkin jo kolmisen tuhatta vuotta, ja yhäkin täällä maan päällä ihminen vaeltaa, voimme huoletta arvella, että on niitä aikakausia ollut vielä useampiakin. Ja jos kaikki käy koko ajan huonommaksi, miten huonoa tämä meidän aikamme lieneekään. Ja ennen kaikkea, mitä on vielä tulossa?
Samoja ja samantapaisia myyttejä käsittelee ja käyttää Jerusalemin heprealaisen yliopiston historian professori Yuval Noah Harari (s. 1976) huimiksi myyntimenestykseksi kohonneissa kirjoissaan, trilogiassa Sapiens, Homo Deus ja 21 oppituntia maailman tilasta.
Hararin monet havainnot ja tulkinnat ovat kulttuuriantropologisia, niin historioitsija kuin hän onkin. Kun ihminen nousi muita eläimiä ylemmäs, hän vielä hankki elantonsa metsästämällä eli saalistamalla niin kuin eläimet. Tässä tilassa Harari näkee ihmisen olleen onnellisimmillaan ja jopa eettisesti korkeimmillaan. Oliko se hänen paratiisinsa?
Siirryttyään viljelemään maata – niin kuin Jahve ensimmäisessä Mooseksen kirjassa eli Genesiksessä ihmisen asettaa – ihminen ryhtyikin turmelemaan maata. Elämä alkoi kulkea huonompaan suuntaan. Mihinpäs muuhun se voi kulkea, jos paratiisista pois lähdetään. Maanviljelyksen näkee Harari jo ihmisen toiminnan rappeutuneena muotona metsästykseen verrattuna, vaikka yleensä paratiisin kadotus tulkitaan ihmisen kehittymiseksi nimenomaan kulttuuria luovaksi olennoksi. Tietysti vähemmän myyttisesti nähtynä metsästys edustaa jo pyyntikulttuuria, ja toki professori Harari sen tietää. Vedenpaisumuskertomusta Harari, Noakin kaima, pitää agraarimaailman syntymyyttinä. Silti hän kritisoi sitä myytin tulkintaa, että eläimet nähdään olevan vain ihmistä varten. Mutta niinhän ne primitiivisissä kulttuureissa hahmottuivat: ruoaksi, vetojuhdaksi ja turkistavaraksi. Ja agraarikulttuurissakin sama eläin, joka on tuonut iloa ja jota on rakastettu ja hellitty, on lopulta teurastettu. Ei kuitenkaan tehotuotannon kurjuudessa. Sitä paitsi voi arvella, että vaikka ihminen käyttää eläimiä monin tavoin hyödykseen, hän saattaa olla henkisesti vähintään yhtä läheisessä suhteessa eläinten kanssa kuin urbaani kasvissyöjä, jonka ainoa kontakti eläimeen on kenties lemmikki tai poishätisteltävät hyttyset.
Yuval Noah Harari, Homo Deus, kansikuva.
Havaitsemme silti, että sama mytologinen perusjuonne, jonka tunnemme niin kreikkalaisesta kuin juutalaisesta ja muusta Lähi-idän ajatteluperinteestä, heijastuu Hararin ajattelussa. Ja ihmekös se, hänhän on juutalainen. Harari viittaa ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrottuun paratiisitarinaan, kristityillekin tuttuun ja moneen kertaan toistettuun syntiinlankeemukseen, milloin milläkin lailla tulkittuun. Hän muistuttaa, että useiden kansojen mytologioissa on ollut käärmejumalia ja että eräissä seemiläisissä kielissä nimi Eeva muistuttaa sanaa käärme. – Myyttitarinan sepittäjällä ei ollut vaikeuksia löytää Eevan keskustelukumppaniksi matelevaa eläintä, jos Aatamin vaimo oli jo nimetty äänteellisesti samankaltaisella sanalla. Jo paljon ennen Hararia on tutkimuksessa tulkittu, että käärme edustaa Eevan uteliaisuutta, alitajuista viisautta.
Mutta miten tästä eteenpäin? on historian professorinkin kysyttävä. Hän itse on valinnut buddhalaisen mietiskelyn ja vegaaniruokavalion. Kaikki eivät niin valitse. Mutta kysyä voi, ja vastatakin pitäisi.
Antiikin kreikkalaiset kertoivat monia myyttitarinoita, joissa ihminen nousi jumalia vastaan. Ihan vain ihmisen ylpeyttään. Tätä ylpeyttä kreikkalaiset nimittivät omalla kielellään hybrikseksi. Mutta koska ihmisen nouseminen jumalia vastaan oli rikos tai ainakin erehdys, se oli kohtaava rangaistuksen. Sitä kreikkalaiset kutsuivat sanalla nemesis.
Ei sopinut juutalaisten tarinainkaan mukaan ihmisen nousta jumaliin. Miten kävi, kun Baabelissa ruvettiin pykäämään taivaisiin kohoavaa tornia? Romahti. Rangaistus tuli. Sen seurauksena – niin opettaa tämä kielten syntyä selittävä myyttitarina (1. Moos. 11) – ennen keskenään samaa kieltä puhunut ihmiskunta pirstoutui mitä kummallisempia kieliä mongertaviksi heimoiksi ja kansoiksi, jotka eivät osaa muuta kuin tapella ja riidellä keskenään, kun eivät toistensa puhettakaan enää ymmärrä. No, taistelivat ne varmaan metsästyskulttuurin ihmisetkin, jos ei muusta niin riistamaista.
Hararin trilogian toisen teoksen nimi on Homo Deus, suomeksi se olisi Ihmisjumala. Jumaliin kurkottaa siis ihminen Hararinkin mytologiassa, hänen kehityskertomuksessaan ihmisestä. Tässä historian professori visioi paitsi menneisyyttä ja nykyisyyttä myös tulevaisuutta. Tekoälyn vaaroista ovat tutkijat kauan varoittaneet. Monia tieteisromaaneja on samoista ajatuksista kirjoitettu jo viime vuosisadan alkupuolella, vaikkei silloin ollutkaan tämän päivän tietoa tekoälystä, sen sovelluksista ja uhista.
Antiikin kreikkalaisten ja juutalaisten myyteissään kehittelemä ajatus tuntuu yhä paikkansapitävältä. Ihminen ei tyydy osaansa vaan haluaa koko ajan enemmän: valtaa, voimaa, kunniaa; nautintoa, terveyttä, vaurautta; vapaa-aikaa, elinaikaa, kuolemattomuutta… Moni ennustaa tai todistaa myös nemesiksen olevan tulossa, jo osittain tulleenkin. Ilmastonmuutokset, taudit (entiset ja uudet), robotit (jotka auttamalla ihmistä vievät häneltä työn), globalisaatio, taloudellinen ja muu riisto.
Palatkaamme paratiisiin! Papinpoika Ilmari Kianto (1874 – 1970) julkaisi teoksen Pikku syntejä vuonna 1909. Ntamo-kustannusliike on ottanut siitä viitisen vuotta sitten näköispainoksen. Kiannon uudelleen ja ironisoiden kertomassa elämäniloisessa paratiisimyytissä yksinoloon kyllästynyt Aatami haluaa naimisiin ja kertoo Herra Zebaothille ottavansa vaimoksi apinaneitsyen. Jumala ei sitä hyväksy vaan käskee lääkärinsä nukuttaa Aatamin, jonka kylkiluusta hän leipoo tälle naisen. Aatamin herättyä nuori pari syöksyy heti lemmeniloihin, mutta se ei miellytä Jumalaa: eihän sitä nyt ennen vihkimistä…
Nuoruuden eroottisesta puritaanista estottomaksi nautiskelijaksi kehittynyt Kianto näkee syntiinlankeemuksen siis sarkastisesti seksuaalisen tabun rikkomisena, niin kuin sitä varsinkin lännen kirkon piirissä on moralisoivasti tulkittu.
Artikkelikuvassa Albrecht Dürerin näkemys (1510) paratiisista karkottamisesta. Kuva: Wikipedia.
