James Clerk Maxwell (1831–1879) oli luonnontieteilijä, jonka saavutukset ovat yhtä merkittäviä kuin Albert Einsteinin (1879–1955) tulokset. Hän oli myös kristitty, presbyteeri ja myöhemmällä iällä mukana Church of Scotland -kirkon vanhimmistossa. Hän oli esimerkki aikansa tiedemiehestä, jolle uskonnon ja tieteen suhteita pohtiva asenne oli luonteva osa elämän vakaumusta. Hän eli aikana, jolloin luonnontiede eteni isoin askelin, paljolti hänen ansiostaan, ja jolloin toisaalta uskonnon ja tieteen välinen nokittelu alkoi voimistua.
Maxwellin jälkeen tieteessä on tapahtunut edelleen suuria asioita. Olisi kiinnostava kuulla hänen pohdintojaan 1800-luvun lopulta alkaneen tieteenhistorian ja tästä nousevien tieteenfilosofian haasteiden edessä. Einstein, Bohr, Curie, Russell, Gödel, Planck, Heisenberg. Materian salaisuudet ja syvenevät epävarmuudet, kosmologian ja kvanttitodellisuuden kysymysmerkit, tietoteorian aukot ja mysteerien syvyys ovat haihduttaneet haaveen tieteen maailmankuvan päätymisestä johonkin finaaliin. Elämän synty, eliömaailman kehitys, geologian ja biologian historia on täynnä outoutta ja avoimia kysymyksiä. Tajunnan ja tiedon mysteeri ehkä kohtalokkain.
Areiopagi-verkkolehdessä on tarkasteltu Suomen koulujen oppikirjojen tapaa kuvata uskonnon ja tieteen suhdetta. Sampsa Korpela käsitteli siellä aihetta kiinnostavasti. Miikka Niiranen julkaisi samalla foorumilla vuonna 2021 kaksi artikkelia peruskoulun historian oppimateriaalien painotuksista.
Aalto-yliopistossa opiskellut Niiranen pohtii luonnontieteen, teologian ja filosofian suhdetta ja valmistelee väitöskirjaa James Clerk Maxwellin ajattelusta. Odotan kiinnostuksella väitöksen valmistumista. Nyt kommentoin Areiopagin artikkelia.
Suhteellisuus ja liioittelu
Pidän oppikirjojen kirjoittajien piilevien asenteiden kritiikkiä tarpeellisena. Jos oppikirjojen teksteissä ilakoidaan ikään kuin vihjaten tieteen kukistaneen taikauskon, myytit ja lopulta uskonnon, ollaan syvällä liioittelussa ja nuorison harhauttamisessa. Toisaalta myös kristinuskon apologinen puolustus ottaa turhaa närkästyksen hikeä kuvatessaan konfliktia. Seuraava katkelma Niirasen artikkelista ei sisällä viitettä, joten en tiedä kenen kynästä ajatus on. Onko se esimerkiksi tarkoituksellista sarkasmia, kuten toivon.
”Valistuksen vallankumoukset ratkaisivat taiston, jossa tiede voitti uskon ja järki peittosi taantumuksen. Sen jälkeen usko on joutunut askel askeleelta peräytymään vanhoista yhteiskunnallisista valta-asemistaan ja pitkin hampain myöntämään tappionsa. Darwin ja evoluutio sinetöivät nykyaikaisen tieteen ylivallan ja antoivat kuoliniskun todisteisiin vetoavalle luonnolliselle teologialle. Nykyään uskonnolliset uskomukset voivat olla ”totta” enää vain runouden tapaan, vaikka vieläkään jääräpäisimmät eivät myönnä tapahtunutta todeksi.”
Jos oppikirjojen kirjoittajista näkyy uskonnon häviöstä vihjaava tarkoitus, yllä olevasta voi rivien välistä lukea Raamattu-uskon puolustuspuheen, jonka tunnustuksellis-ideologinen sävy ei ole asialle eduksi, mikäli kirjoittaja haluaa osoittaa skientismin ylilyöntejä. Kirjoittaja olisi tehnyt palveluksen, jos hän olisi korostanut luonnontieteen jatkuvaa keskeneräisyyttä, monien väitteiden väliaikaisuutta ja hypoteesiluonnetta, jatkuvaa isojen avoimien kysymysten ilmaantumista. Nuorten ja koululaisten tulisi oppia kunnioitusta kaiken tiedon aukollisuutta, suhteellisuutta ja vajavuutta kohtaan ja samalla arvostusta tieteen uurastuksen tuloksista ja käytännön edistysaskelista. Maxwellin aikaansaannokset ovat juhlittava esimerkki jälkimmäisistä. Nöyrä suhtautumisensa luonnon salaisuuksiin on myös oiva neuvo tämän ajan ihmiselle.
Kosmologian syvyydet ja uudet kysymykset
Seuraan tiedeuutisia ja bongaan kiinnostavia huomioita tiedetyn rajamailta. Yksi kiinnostava tutkija on professori Björn Ekeberg, tieteenfilosofi, joka on paneutunut kosmologian ja fysiikan maailmankuvan perusteisiin.
Ekebergin mukaan pimeän aineen ja energian havainnot pakottavat kysymään, onko fysiikan ja kosmologian perusteissa klappia. Vaikka kaikki toimii hienosti maapallon ja linnunradan mittakaavassa, muuttuuko jotain, kun skaala on miljardeja valovuosia? Ekeberg kysyy, onko materialistisen fysikalismin takana kuvitelma tieteestä, josta metafysiikka, filosofinen pohdinta on siivottu pois ja viittaa esimerkkinä kiinnostavaan episodiin 1922 Einsteinin ja Henri Bergsonin debatista.
Luonnonvakioiden arvojen vakioisuus miljardinen vuosien ja miljardien valovuosien skaalassa on sekin kiinnostava olettamus – jota ei tosi kannata kevyesti arvostella, mutta pitää mielessä hypoteesina, ei absoluuttisena totuutena. Nobelisti Roger Penrose on huomauttanut ja spekuloinut, että Big Bang -idea on sekin tarkkaan ottaen hypoteesi. Hän on jopa esittänyt teorian, jonka mukaan BB:n takana on kokonaan toisia aikakausia (eons). Einsteinin jälkeen käsitteet ”aika” ja avaruuden ”geometria” ovat syvästi ongelmallisia. Pikku esimerkki: koulussa opimme, että (tason) kolmion kulmien summa on 180 astetta. Miten on kolmiossa, jossa sivut ovat satoja valovuosia?
Mittaaminen ja toteaminen vaatisi samanaikaisuutta mutta se on haave koska siirtyminen kulmasta toiseen ja informaation kulku tekisi empiriasta mahdotonta.
Amerikkalainen Donald Hoffman on kohauttanut maailmaa nostamalla materialismin maailman mallin, (standard model of particle physics ja fundamental space-time -käsitteistö) skeptisen katseen luupin alle.
Tietoteoria ja positivismin allikko
Olen koettanut saada aikaan keskustelua ihmisen mielen apparaatin rajoitteesta, ”rationaalisuuden sokean pisteen” ongelmasta. Toivoisin tiedeyhteisön ja systemaattisen teologian tarttuvan aloitteeseen. Eräs kiinnostava huomautus on peräisin omaperäiseltä tiedemieheltä J. B. S. Haldanelta. (British-Indian scientist who worked in physiology, genetics, evolutionary biology, and mathematics). Hän oli tiedeyhteisön ja brittiläisen kirkollisen maiseman kverulentti poikittainajattelija 1900-luvun alussa. Hänen tunnettu sitaattinsa osuu mielestäni oleelliseen: “Now, my own suspicion is that the universe is not only queerer than we suppose, but queerer than we can suppose. I have read and heard many attempts at a systematic account of it, from materialism and theosophy to the Christian system or that of Kant, and I have always felt that they were much too simple”.
Oleellista on, voiko ihmisen kognitiivinen varustus tavoittaa maailman perimmäisen olemuksen ”oikein”. Filosofiassa tämä on epistemologian ja ontologian kysymys. Materialismi ja rationalismi luottavat, että havaintomme, mittauksemme ja järjen päätelmämme paljastavat tietoa maailman todellisesta olemuksesta. Katolisen kirkon katekismuksessa omaksutaan ymmärtääkseni opinkappaleena tämänkaltainen väite, jumalallinen illuminaatio kytkee ihmisen mielen tosiolevaiseen (esim. KKK, 34-36). Materialistinen ja uskonnollinen fundamentalismi omaksuvat siten saman epistemologisen positivismin.
Mainitsen lopuksi ajatuksen kolmannesta horisontista. Kaksi muuta viittaavat seuraavaan. Universumin raja: Olettaen että valon nopeus on V ja materian ikä on T silloin emme tiedä mitään säteen R=VT ulkopuolelta, tosin kukaan ei tiedä onko tuo edes mielekäs käsite. Mustan aukon reuna: Stephen Hawking ja kumppanit määrittivät käsitteen ”tapahtumahorisontti”, joka viittaa mustan aukon hirmuisen gravitaation voimaan. Mustan aukon sisältä ei mikään signaali voi poistua emmekä voi haaveilla saavamme informaatiota.
Kolmas horisontti viittaa tajuntakoneistomme rajoituksiin ja peukuttaa Haldanen ajatusta. Maailmankaikkeuden peritodellisuus ja kognitiomme kuva siitä on meille hypoteesi, oikeammin joukko oletuksia ja emme voi tietää minne asti ymmärryksemme, havaintomme, rationaalinen kalkyylimme tavoittaa maailman ”oikein”.
Urastaan pudonnut hihna
Kuitenkin sanotun jälkeen on selvää, että arkinen järkikultamme, aistimme ja tieteen ponnistelu on ainoa liityntämme maailmaan ja sen piirissä on pysyttävä. Mihinkään salatietoluuloihin ja esoteerisiin spekulaatioihin ei ole syytä harhailla. Kuitenkin olisi kaikki syy nöyryyteen ja totuusväitteiden välttämiseen. Salatun Jumala-todellisuuden ajatus ja tajuisuuden selitys pakenevat kuin horisontin taakse. On epävarmaa, tuleeko elämän synty koskaan avautumaan ihmiskunnalle muuten kuin runouden tai teologian kielikuvina.
Materian selitys atomeja ja alkeishiukkasia huikaisevasti pienemmässä mittakaavassa ja ajan luonne niin sanotun Planckin skaalan alapuolella voi osoittautua toivottomaksi. Aivomme operoi käsitteillä, mielikuvilla, kielen ilmaisuilla ja hahmoilla, jotka lainataan arkiajattelusta: hiukkanen, aalto, voima/kenttä, suunta, etäisyys, ajanhetki. Voipi olla, että tämä rationaalinen ajatuspeli ja logiikkamme lyö tyhjää kuin uraltaan pudonnut hihna suhteessa maailman peritodellisuuteen, josta Immanuel Kant käytti ikonista luonnehdintaa ”Das Ding an sich”.
Mikään yllä sanottu ei kumoa Maxwellin teorioiden, Immanuel Kantin pohdintojen tai Nasaretin Jeesuksen opetuksien arvoa eikä aseta niitä vastakkain. Tönkkö ateismi on heikoilla, tilalle saisi tulla jotain, jolle sopisi määreeksi nöyrä kristillinen agnostismi.
Artikkelikuvassa James Clerk Maxwell.
