Kysymykset oikeudenmukaisuudesta ovat nousseet vahvasti pinnalle julkisessa keskustelussa erilaisista keinoista padota koronaviruksen etenemistä. Mitä kansalaisten oikeuksia viranomaiset voivat epidemian taltuttamiseksi loukata ja miten? Kuinka oikeudenmukaista on se, että rajoitustoimet kohdistuvat voimakkaasti joihinkin tiettyihin toimialoihin? Monet teologit ympäri maailmaa ovat ottaneet osaa näihin keskusteluihin. Myös Suomessa jotkut teologit ovat ottaneet julkisesti osaa keskusteluihin rokotuksista ja maskipakoista.
Miten kristittyjen tulisi ottaa osaa keskusteluun koronarajoituksista? Tarkastelen tätä kysymystä seuraavaksi ”hauerwasilaisesta” näkökulmasta. Teologi Stanley Hauerwas on neljänkymmenen vuoden ajan painottanut sitä, että kristittyjen tulisi osallistua julkisiin keskusteluihin ilman minkäänlaisia vaikutus- tai valtapyrkimyksiä. Tämä koskee erityisesti teologeja, jotka ottavat kantaa julkiseen keskusteluun jonkun kirkon edustajina. Vaikutuspyrkimykset johtavat kristityt usein omaksumaan muiden tahojen aatemaailmoja, koska nämä aatemaailmat nauttivat laajaa kannatusta. Hauerwasin mukaan suurin osa Euroopan ja Yhdysvaltojen kristityistä on esimerkiksi omaksunut liberaalin aatemaailman ja liberalismin kielen, koska he uskovat, että he voivat vaikuttaa tehokkaimmin ihmisiin, jos he eivät loukkaa hegemonia-asemassa olevaa liberaalia maailmankuvaa.
Hauerwasin mukaan kristittyjen ei tulisi luopua vakaumuksistaan vain sen takia, että nämä vakaumukset saattavat ärsyttää jotakin tahoa. Kristittyjen ei myöskään tulisi esittää liberaaleja argumentteja vain sen vuoksi, että liberalismi nauttii laajaa kannatusta. Toisin sanoen, kristittyjen ei tulisi yrittää olla hyviä liberaaleja, vaan hyviä kristittyjä. Jos kristityt osallistuvat keskusteluun esimerkiksi koronarajoituksista, heidän tulisi tehdä tämä täysin omilla ehdoillaan. Heidän ei tulisi muotoilla argumenttejaan siltä pohjalta, mitkä argumentit voivat saada suurimman mahdollisen hyväksynnän yhteiskunnassa. Kristittyjen argumenttien tulisi kummuta ensi sijassa kristillisyydestä, mutta tämä ei tarkoita sitä, että he eivät voi omaksua lainkaan ajatuksia muista aatetraditioista. On positiivinen asia, että kristityt oppivat asioita muista traditioista, mutta kristinuskon perussanomaa ei kuitenkaan tulisi vesittää tai hukata tällaisen oppimisen seurauksena.
Keskustelu legitiimeistä koronarajoituksista on usein muuttunut keskusteluksi oikeuksien hierarkiasta. Minkä oikeuksien tulisi olla muita tärkeämpiä? Onko Jaanan oikeus päättää siitä, pitääkö hän maskia julkisilla paikoilla tärkeämpi kuin Mikon oikeus varjella omaa terveyttään? Tällaiseen oikeuskeskusteluun kristittyjen ei tulisi hauerwasilaisesta näkökulmasta katsottuna ottaa osaa. Osallistumalla tällaiseen keskusteluun kristityt joutuvat omaksumaan liberaalin arvo- ja aatemaailman.
Liberalismi on Hauerwasin mukaan sisäisesti ristiriitainen ideologia, ja sitoutumalla tiukasti siihen kristityt sitovat itsensä samalla liberalismin ongelmiin. Kun liberalismi menettää legitimiteettinsä, myös kristinuskon legitimiteetti samalla katoaa.
Miksi keskustelu yksilön oikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta liittyy voimakkaasti liberalistiseen maailmankuvaan? Liberalismiin liittyy keskeisesti ajatus, jonka mukaan oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa toteutuu, kun kaikkien tahojen oikeuksia varjellaan. Yhteiskunta, jonka asettamat koronarajoitukset loukkaavat vähän yksilöiden oikeuksia on oikeudenmukainen.
Kristittyjen kannattaisi pysyä erossa oikeuskeskusteluksi muuttuneesta koronakeskustelusta, koska tällainen keskustelu ajautuu vääjäämättä umpikujaan. Ihmisten väliset suhteet voidaan rakentaa oikeuksien varaan vain, jos ihmisillä on yhteisymmärrys siitä, mihin oikeuksilla pyritään. Jaanan ja Mikon tapauksessa kumpikin ovat esimerkiksi yhtä mieltä siitä, että terveys on tärkeämpi osa hyvää elämää kuin yksilön vapaus. Individualistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole oikeutta kertoa toisille mitä tehdä, tällaista yhteisymmärrystä ei voi lähtökohtaisesti Hauerwasin mukaan syntyä. Jos jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä ja jokainen mielipide on samanarvoinen, lopputuloksena on vääjäämättä se, että ihmiset jakautuvat erilaisiin kuppikuntiin, jotka arvostavat hyvin erilaisia asioita ja näkevät maailman eri tavoin.
Legalismin kasvu on siis Hauerwasille pitkälti oire siitä, että ihmiset ovat jakautuneet erilaisiin kuppikuntiin eikä heillä ole enää mitään yhteistä. Kun yhtenäiskulttuuri ei enää aja ihmisiä näkemään asioita samalla tavalla, tarvitaan oikeuksia varmistamaan yhteiskunnallinen harmonia. Ilman oikeuksia eri maailmankuvat törmäisivät väkivaltaisesti. Oikeuksien asettamisen yhtenä kääntöpuolena on kuitenkin se, että lopulta oikeuksista tulee itseisarvo ja ihmiset pakotetaan luopumaan niistä identiteettinsä osista, jotka ovat ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen oikeuksien kanssa.
Oikeuspuheeseen ajaudutaan pakosti, jos ajatellaan, että ihmisten mieltymyksiä ei saa mikään ulkopuolinen taho arvioida tai pakolla muuttaa. Kun ihmisillä ei esimerkiksi enää ole yhteisymmärrystä vanhemmuudesta, yhteiskunta on miltei pakotettu antamaan lapsille oikeuksia. Jos yhteisössä vallitsisi yhteisymmärrys vanhemmuuden olemuksesta ja tehtävästä, lakien avulla voitaisiin pakottaa (tai ohjata) vanhemmat hyviksi vanhemmiksi. Kukaan ei edes tulkitsisi tällaisia lakeja sortaviksi, koska niillä pyrittäisiin päämäärään, jonka kaikki hyväksyvät. Oikeudet näyttävät neutraalimmalta tavalta turvata lasten hyvinvointi, kun tällaista yhteisymmärrystä ei ole.
Kauniista retoriikastaan huolimatta liberalismi kuitenkin perustuu Hauerwasin mukaan väkivaltaan. Se pakottaa nekin ihmiset, jotka eivät esimerkiksi hyväksy lapsien oikeuksia, kunnioittamaan näitä. Fyysiseen kuritukseen uskovat traditionalistit joutuvat luopumaan fyysisetä kurittamisesta. Hutteriitit, jotka pitävät yksityistä omistusoikeutta epäkristillisenä, pakotetaan kunnioittamaan toisten oikeutta maaomistuksiin. Ortodoksijuutalaiset joutuvat liberaalissa yhteiskunnassa katsomaan sapattisäädösten loukkaamista. Ortodoksijuutalainen kaupan pitäjä saattaa olla jopa pakotettu pitämään kauppansa auki sapattina, jotta hän ei häviäisi kilpailussa niille ei-juutalaisille kilpailijoilleen, jotka pitävät kauppansa auki myös sapattina. Täysin neutraalit ja puolueettomat lait tai säännöt ovat myytti, koska kaikki säännöt suosivat jotakin tahoa enemmän kuin toisia.
Oikeuksiin voimakkaasti nojaamisen pitäisi näyttää kristityistä kummalliselta. Jos ihmiset tarvitsevat oikeuksiin vetoamista tietääkseen, että kidutus on väärin, jossakin on ajauduttu pahasti Hauerwasin mukaan väärille poluille. Kristityt esimerkiksi ovat jo ennen liberalismin ja oikeus-puheen syntyäkin tienneet, että kidutus on väärin. Hauerwas nostaa tässä yhteydessä esimerkin 1960-luvulta. Kun kansalaisoikeusaktivisteja tapettiin Yhdysvaltojen eteläosissa, Yhdysvaltojen oikeusministeriön edustaja valitti, että näiden aktivistien oikeuksia oli poljettu, kun nämä oli tapettu. Ihmiset toisin sanoen tarvitsevat liberaalia ideologiaa ja oikeuksia, jotta he tietäisivät, että murha on väärin.
Maailmanuskonnoissa murhan moraalittomuus on tunnustettu jo paljon ennen kuin oikeuksista on alettu puhua. Esimerkiksi ortodoksi- ja konservatiivijuutalaisille koronapandemian rajoitustoimista yksimielisyyteen pääseminen näyttää lähtökohtaisesti mutkattomammalta. Juutalaisuudessa on perinteisesti painotettu elämän pyhyyttä ja elämän suojelua. Jopa sapattisäädöksiä on luvallista rikkoa elämän suojeluksi. Jos yksilön oikeus saada tehdä elämällään mitä hän haluaa ajautuu ristiriitaan elämän suojelun kanssa, yksilön oikeuksien on joustettava. Liberaalissa yhteiskunnassa ihmisiä ei sido tällainen uskonnon kaltainen liima, joten niissä yksimielisyyteen pääseminen on vaikeampaa ja monimutkaisempaa.
Hyväksymällä puheen oikeuksista kristityt samalla tukevat liberalistista maailmankuvaa, joka on monessa suhteessa epäkristillinen. Vaatimalla köyhien auttamista oikeudenmukaisuuden edistämiseksi kristityt samalla pönkittävät rakenteita, jotka ovat syyllisiä köyhien ahdinkoon. Puuttumattomuutta toisten asioihin perustellaan usein toisten vapauden kunnioittamisella. Tätäkään perustelua kristittyjen ei tulisi hyväksyä. Vapaus on kristityille Hauerwasin mukaan ”vapautta palvella, vapautta kärsiä” ei vapautta tehdä mitä itse haluaa. Vaikka liberaalit ja kristityt puhuvat näennäisesti samasta arvosta, kun he puhuvat vapaudesta, he määrittävät vapauden niin eri tavoin, että he eivät pääse yksimielisyyteen keinoista edistää vapautta.
Vaikka erilaisista oikeuksista puhuminen on kristillisestä näkökulmasta monessa mielessä problemaattista, monet kristityt ovat silti omaksuneet tällaisen puhetavan. Miksi? Kristityillä ei Hauerwasin mukaan ole omaa teoriaa oikeudenmukaisuudesta. He ovat omaksuneet liberaalien käsityksen oikeudenmukaisuudesta, koska he haluavat vaikuttaa yhteiskuntiin, jossa he elävät. Kristityt haluavat tulla kuulluiksi. He haluavat valtaa. Koska muut ihmiset näyttävät liberaali-demokraattisissa yhteiskunnissa omaksuneen oikeuspuheen, kristittyjenkin on omaksuttava tällainen puhetapa, jos he haluavat tulla kuulluiksi. Puhtaasti kristilliset käsitykset ovat liian epäselviä ja abstrakteja vaikuttaakseen relevanteilta. Tästä johtuen kristittyjen on pitänyt omaksua liberaalit näkemykset. Pelkillä kristityillä näkemyksillä on vaikea vaikuttaa.
Mitä enemmän kristityt haluavat vaikuttaa liberaalien yhteiskuntiensa suuntaan, sitä enemmän he joutuvat vääristämään ja vesittämään omia uskomuksiaan. Samalla kristityt luopuvat kriittisestä asenteestaan liberaaleja yhteiskuntia kohtaan. Hauerwasin ratkaisuna on paluu tilanteeseen, jossa kristityt vain ovat kristittyjä. He voivat yrittää vaikuttaa niiden yhteiskuntien suuntaan, jossa he ovat jäseninä, mutta näin toimiessaan heidän ei tule tehdä kompromisseja omien vakaumustensa kanssa.
Kaikella edellä mainitulla on merkitystä suhteessa siihen, miten kristityt osallistuvat keskusteluun koronarajoituksista. Kristityt voivat ottaa kantaa esimerkiksi maskipakkoon, mutta heidän kantojensa tulee perustua kristilliseen tarinaan ja kristilliseen traditioon. Koska kaiken elämän pyhyys on kristityille keskeisin arvo, kaikki julkisen vallan toimenpiteet, jotka palvelevat tätä päämäärää ovat hyväksyttävissä, kristityt voivat esimerkiksi argumentoida.
Kristillisestä traditiosta on mahdollista nostaa myös muunlaisia argumentteja eri rajoitusten puolesta ja vastaan. Lyhyellä tähtäimellä kristityt saattavat vähentää vaikutusvaltaansa, jos he puhuvat ”esimodernia”, kummallista kieltä, joka ei vakuuta ”modernia” ihmistä. Hauerwas on kuitenkin toistuvasti todennut, että kristityt tietävät silloin olevansa kristittyjä, kun heitä pidetään outoina ja kummallisina. Kristittyjen on oltava ”muukalaisia” maailmassa, koska ”mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä” (1. Joh. 2:16-17).
Kun liberalismi ajautuu romahtamispisteeseen, kristityillä on tarjota aito vaihtoehto sille. Ihmiset kuuntelevat, mitä kristityt sanovat, koska kristityt ovat säilyttäneet uskottavuutensa pitämällä etäisyyttä liberalismiin. Kristittyjen julkisessa keskustelussa esittämien argumenttien on siis kummuttava kristillisestä traditiosta ja heidän on arvioitava muita traditioita kriittisesti kristillisestä traditiosta käsin. On kuitenkin tärkeää muistaa, että kristillinen traditio on historian saatossa elänyt ja muuttunut jatkuvasti. Siksi kristittyjen tulisikin jatkuvasti pohtia eri vaikutteita arvioidessaan, mikä on keskeistä ja mikä periferistä (aikaan ja paikkaan sidottua) kristillisessä traditiossa. Varsinkin sellaisten kysymysten kohdalla, joihin kristillinen traditio ei tarjoa selkeitä vastauksia, ratkaisuja on mielekästä etsiä tradition ulkopuolelta.
Lopuksi on vielä todettava, että kritisoidessaan liberalismia Hauerwas ei suinkaan asetu konservatismin taakse. Länsimainen konservatismi on hauerwasilaisesta näkökulmasta vain yksi liberalismin muoto aivan kuten esimerkiksi marxilaisuus ja nationalismikin. Kristittyjen on syytä pitää etäisyyttä kaikkiin sekulaareihin poliittisiin aatevirtauksiin. Vain tällä tavalla kristinusko säilyttää yhteiskunnallisen relevanttisuutensa pitkässä juoksussa.
