Asuin lapsena Pohjois-Pirkanmaalla Virtain kunnassa. Virrat kuului vuoteen 1969 asti Vaasan lääniin, jolloin se liitettiin Hämeen lääniin. Virtain maakuntaidentiteetti on ollut aika moniulotteinen, koska siinä on aineksia Etelä-Pohjanmaasta, Keski-Suomesta ja Pohjois-Satakunnasta. Sukulaisemme asuivat enimmäkseen Etelä-Pohjanmaalla Isossakyrössä ja Laihialla, ja sinne mennessämme autoilimme tavallisesti Peräseinäjoen ja Seinäjoen kautta. Peräseinäjoki oli meille selvä läpiajokunta; en muista, että olisimme kertaakaan pysähtyneet siellä kunnolla. Se tuli liian pian Virroilta lähdön jälkeen, jotta olisi ollut mitään erityistä tarvetta stopata.
Peräseinäjoki näyttäytyy kuitenkin hyvin kiinnostavana ja välillä jopa villinä paikkana päätoimittaja Markku Mantilan romaanitrilogiassa On toinenkin polku taivaaseen (2018), Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi (2020) ja Nurmettuva tie, päättyvä polku (2022). Mantila (s. 1964) ei ole syntyjään peräseinäjokinen, mutta hän on elänyt siellä pitkään ja omaa yllin kyllin paikallistuntemusta ja -kokemusta. Kirjat eivät ole laihoja opuksia, sivuja on yhteensä runsaat 1500. Kirjojen tiiliskivimäisyyden ei kuitenkaan pidä estää tarttumasta niihin, sillä ne ovat hyvin luettavia. Mantila rytmittää tekstiä hyvin, ja enimmäkseen melko lyhyet luvut vievät lukijaa vauhdilla eteenpäin. Ennen kaikkea hän on taitava kirjoittaja. Pohjalaiset päähenkilöt puhuvat omaa murrettaan uskottavasti, ja välillä lukija törmää myös sujuvaan Turun murteeseen, kun ovela turkulainen presidentti on äänessä.
Tästä jo voi päätellä, että romaanien tapahtumat eivät rajoitu vain pieniin Peräseinäjoen ympyröihin, vaan välillä ollaan Helsingissä, Lontoossa, Brysselissä ja Kaliforniassakin. Paikkakunta ja sen lähihistoriassa tapahtuneet yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset ovat kuitenkin trilogian perusta ja kaikkein koskettavin elementti. Rakennemuutos etenee väistämättömästi Peräseinäjoella niin kuin koko Suomessa 1960-luvun lopulta lähtien. Se tuntuu elinkeinoelämässä ja yritysten toiminnassa. Muutos aiheuttaa väistämättömästi paitsi tragedioita myös menestystarinoita. Näitä Mantila kuvaa vivahteikkaasti. Välillä välähtää myös hätkähdyttävän raaka väkivalta, mikä sekin on historian saatossa kuulunut olennaisesti eteläpohjalaiseen elämänmenoon.
Mistä Mantila on saanut eväät Suomen ja kansainvälisen politiikan kuvioiden kuvaamiseen?
Monipuolista kokemusta hänellä on: vuosina 1995–2002 hän työskenteli ulkoministeriössä, ensin Suomen Korean-suurlähetystössä ja sen jälkeen Suomen Espanjan-suurlähetystössä. Sen jälkeen alkoi ura päätoimittajana, ensin Pohjalaisessa 2002–2009, sitten Kalevassa 2009–2014. Valtioneuvoston viestintäjohtajan tehtäviä hän hoiti 2014–2017, mistä hän siirtyi Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen yksikön päälliköksi 2018–2020. Uuden paluun päätoimittajaksi hän teki 2020, kun uusi Ilkka-Pohjalainen-lehti aloitti ilmestymisensä. Mantilalla on siten laajasti kokemusta ja näkemystä niin ulko- kuin sisäpolitiikan alalta ja tietenkin erityisesti lehtimaailmasta.
Trilogia alkaa 1960-luvulta, ja sen päähenkilö on Allan Lauttamus, joka on tarinan alussa vähän alle kolmekymppinen rakennusmies Peräseinäjoen Mantilanmäeltä. Hän kiinnostuu politiikasta, ja kirjoissa kuvataan hänen nousevaa uraansa sosiaalidemokraattisen puolueen riveissä. Vastavoimia ja vihollisia Lauttamuksen tiellä riittää, ovathan keskustapuolue ja kokoomus aina olleet varsinaisia voimatekijöitä eteläpohjalaisessa politiikassa ja demarit epäilyttäviä sosialisteja elleivät peräti kommunisteja. Epäilemättä omien kokemustensa kautta Mantila osaa vakuuttavasti kuvata, miten poliitikkojen ja maakuntalehtien vuorovaikutus toimii ja millaisia likaisiakin keinoja joskus käytetään. Alueen valtalehdet Vaasa (vuodesta 1984 Pohjalainen) ja Ilkka esiintyvät trilogiassa peitenimillä Rannikko ja Maa-Sanomat.
Peitenimiä esiintyy enemmänkin aina silloin, kun Lauttamuksen sanomisia ja tekemisiä valtakunnanpolitiikassa käsitellään. Hän etenee kotimaisessa politiikassa varsin pitkälle, mutta jätän kuitenkin kertomatta kuinka pitkälle, etten pilaa kenenkään tulevaa lukukokemusta! Kekkoselle ja Koivistolle ei ole tarvinnut kehittää uusia nimiä, mutta tässä esimerkkinä muutama poliittinen toimija, jotka ovat kokeneet huvittavan nimenmuutoksen: Heimo Halli (Harri Holkeri), Perttu Häyrinen (Paavo Väyrynen), Kullervo Tavi (Kalevi Sorsa), Aaro Vainio (Esko Aho), Reima Tursas (Raimo Sailas), Ilpo Viinamäki (Iiro Viinanen) ja Rudolf Kjällberg (Rolf Kullberg). Tämä on epäilemättä ollut tarpeen, sillä vaikka pohjalla ovatkin todelliset poliittiset tapahtumat, sanomisissa ja tekemisissä on paljon fiktiivistä. Kyseessä ei ole sentään tietokirja. Kirjasarjan poliittisesti kiehtovimmat kuvaukset liittyvät 1980–1990-lukujen taitteeseen, jolloin kommunismi sortui ensin Itä-Euroopassa ja sitten Neuvostoliitossakin, Suomessa oli ensin huikea nousukausi ja sitten suistuttiin syvään lamaan, valuutalla pelattiin, ja lopulta liityttiin Euroopan Unioniin. Etelä-Pohjanmaalla EU:n vastustus oli kovinta koko Suomessa.
Trilogiassa esiintyy suuri määrä henkilöitä, joiden tarinat limittyvät. Kiinnostavimpia heistä eivät mielestäni ole kuitenkaan poliitikot vaan Peräseinäjoen asukkaat. Heitä Mantila kuvaa ymmärryksellä ja lämmöllä. Naisnäkökulma ei jää vähälle, sillä suuri osa keskeisistä henkilöistä on naisia. Mantila ei ole machoilija. Trilogian viimeisen osan hän on omistanutkin mummolleen.
Haluan mainita erityisesti kirjan vaikuttavan pappishahmon, kirkkoherra Edvin Helteen. Helle on viisas mies, joka on menneisyydessä kokenut kovia. Helteen vaimon kautta tarinaan saadaan myös aika yllättäen seksuaalivähemmistön näkökulmaa. Sanoisin, että kirkkoherra Helle on uusimman suomalaisen kirjallisuuden sympaattisimpia ja uskottavimpia pappishahmoja. Mantila on tämän kirjoittajalle kertonut, että hän on saanut Helteestä positiivista palautetta erityisesti naislukijoilta, ja spin-offiakin on toivottu. Mantilan mukaan Helteen esikuvana on ulkoisen olemuksen puolesta ollut Peräseinäjoella oikeasti toiminut pitkäaikainen (1963–1993) kirkkoherra Olli T. Rajamäki. Trilogiassa Helteen seuraaja Peräseinäjoella on nimeltään Tapio Lehmus, jonka nimet sattuvat alkamaan samoilla alkukirjaimilla kuin arkkipiispa Tapio Luoman, joka toimi aikanaan Peräseinäjoella kappalaisena.
Markku Mantila on lyhyessä ajassa onnistunut nousemaan merkittäväksi eteläpohjalaiseksi kirjailijaksi. Toivon, että trilogian kirjoittaminen ei ole vielä tyydyttänyt hänen kirjallisia intohimojaan.
