Ja tanssi vain jatkuu, hyvä niin!
Rahaa, rahaa, enemmän rahaa. Eikä ole rakkautta ilman rahaa.
On rohkea veto tuoda Maria Jotunin näytelmä Kultainen vasikka sadan vuoden takaa tähän päivään. Se nimittäin on vähän kuin märkä rätti kaikkea #Metoo-kohinaa kohtaan. Sillä mitä ovat nämä Jotunin naiset, niin omasta rakkautensa myymisestä hullaantunut Eedit kuin äitinsä Katariina, voittojensa hamuamisessa kaikki moraaliset periaatteensa unohtava piensijoittaja: miksi en minä, kun kaikki muutkin.
He haluavat vain elää, elää isoilla kirjaimilla. Ja siihen elämiseen tarvitaan rahaa. Eikä sen hankkimisessa ole enää millään estoilla mitään väliä.
Siinä karusellissa on turha syyttää vain miehiä. Toki miehet tietävät, mitä tekevät, tietävät olevansa hyväksi käyttäjiä. Naistensa ostajia, tai nykyistensä säilyttäjiä. Mutta niin tietävät naisensakin: ilman rahaa ei ole rakkautta. Ja ilman rakkautta ei ole rahaa.
Tasa-arvoista tämä toki ei ole, mutta ei myöskään mikään sukupuolikysymys. Toisilla vain on pelimerkkejä enemmän – enemmän valtaa, enemmän rahaa, enemmän rakkautta millä käydä kauppaa. Mutta tässä pelissä kaikki ovat mukana aivan vapaaehtoisesti, omien himojensa hullaannuttamina.
Ja voi sitä, joka tätä maailmanmenoa ei halua eikä kestä. Hän saa mennä: hänet puhalletaan arvottomana tästä pelistä pois.
Valtaa ei Käytetä Väkisin
Metoosta tämä meno toki eroaa siinä, että ei tässä valtaa käytetä toiseen ihmiseen vastentahtoisesti, ei väkisin. Kun itse IsoKiho, kauppaneuvos Aksel Somero lupaa vakaassa, mutta köyhässä avioliitossa elävän Eeditin rakkaudesta vastalahjaksi kliseisesti vaikka kuun taivaalta, kyllä Eedit on valmis vaihtamaan miestä: ihan vapaaehtoisesti, koska ei rahaa – eikä vallan ja vaurauden symbolia kullattuja lenkkareita – saa ilman rakkautta. Sillä vain antaessaan saa.
Uutinen ei ole, että ei tässä hyvin käy. Sodan kiihottama keinottelu päättyy kuin seinään, kun huulille nousee uusi voimasana: rauha. Kaikki romahtaa, kaikki kuplat puhkeavat. Tulee rauha, monelle kuitenkin nyt kirosana, kun keinot keinotteluun häviävät ja haaveet ohituskaistasta luokkanousuun haihtuvat kuin Edithin kylpysoikollinen seteleitä, hetkessä arvottomaksi käyneet rahat.
ENEMMÄN KYSYMYKSIÄ KUIN VASTAUKSIA
Tässä mutkat suoristaen yksi näkökulma Erik Söderblomin ohjaamaan ja sovittamaan Maria Jotunin näytelmään Kultainen vasikka. Yhteistuotantona Suomen kansallisteatterin kanssa toteutettu esitys sai ensi-iltansa monien koronaviiveiden jälkeen Espoon kaupunginteatterissa 22.9.
Hyvä että viimein sai. Sillä Söderblomin tulkinta Jotunin tekstistä on myös paljon muutakin kuin vain rahan ja vallan himosta ja sen turmiosta kertova moraliteetti. Itse asiassa sadan vuoden takaisen tekstin uudelleen lämmitys juuri tässä erilaisten kuplien ajassa on enemmän kuin osuva.
Espoon teatterin rosoinen versio nimittäin herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa valmiita vastauksia. Ja se on hyvä se: liian paljon on tässä ajassa valmiita vastauksia, liian paljon yhden totuuden yksiarvoisia kuplia, liian vähän kriittisiä kysymyksiä, liian vähän kykyä ymmärtää, että toisinkin voi ajatella ja elää.
Mutta samalla historia on armoton: niin paljon kuin hyvään on pyritty, tulokset ovat onnettomat. Onhan näitä ollut, tolstoilaisia Onneloita, Sointuloita. On lähdetty rakentamaan Karjalaan kommunistisia utopioita, on annettu kaikkien kukkien kukkia, psykedeeleillä ja ilman. On taottu miekkoja auroiksi, vetäydytty Intiaan ja luostareihin pyhien gurujen oppiin. On terapiaa, mietiskelyä, mindfulnessia.
Kohtuuden nimessä on toki sanottava, että paljon on Jotunin ajoista muuttunut. Tasa-arvo alkaa olla todellisuutta, vauraus ulottuu yhä laajemmalle, koulutus antaa mahdollisuuksia nousta elämän onnellisuuden asteikolla. Jopa ilman keinottelua. Ainakin meillä Suomessa.
Mutta ei tarvitse kovin kauaksi lähteä rajojen taa, kun todellisuus on yhä aivan toinen. Jo Euroopan sydämessä, muusta maailmasta puhumattakaan. Toisilla ei ole sanomisen vapautta – ja toisilla on valehtelun vapautta rajattomasti. Pakolaisleirien saaristo ei ole enää vain Siperian aroilla, se on jo lomasaariemme rannoilla.
Eivätkä uhkat ole vain taloudellisia: kysymys on koko ihmiskunnan kyvystä selviytyä. Juuri nyt meillä on ennennäkemätön vauraus ja valta esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjuntaan. Mutta torjunnan sijaan me käytämme kaiken vallan, rahan ja teknologian vihan lietsontaan, oman poteron kaivamiseen, oman puolustusbudjetin kasvattamiseen, ihan globaalisti ja kaikkein köyhimmissä maissa erityisesti. Yhä uudestaan, mitään historiasta oppimatta.
Ikuisia kysymyksiä siis tämän vanhatestamentallisen, epäjumalaksi kohotetun Kultaisen vasikan ympärillä riekkumiset. Koska aina joku hyötyy, joku toinen häviää tässä ihmiskunnan nollasummapelissä. Miten sen sanoikaan jo Paavali, jos tässä vielä vähän raamatullisuutta sallitaan: ”Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei, sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”
HYÖDYLLISTEN IDIOOTTIEN PUUHASTELUA?
Itse esityksestä sen verran, että Pirjo Luoma-Aho tekee huikean roolin Katariinana, pörssikeinotteluun hurahtaneena piensijoittaja-perheenäitinä, jonka haaveet pienestä äkkirikastumisesta haihtuvat onnelliseen tanssahteluun kohti hourulaa.
Ja kun komediassa ollaan, riemastuttava on itse IsoKiho, kauppaneuvos Aksel Somero, jonka hahmoon Harri Nousiainen saa mahtumaan kaikki minä, minä -keskeisen häikäilemättömän pörssipelurin psykopaattiset piirteet – ympäri näyttämöä rullaluistimilla kiitäen, aurinkolasit silmillä ja pöyhkeä turkki maata viistäen.
Mutta ei tässä kaikki. Ohjaaja Erik Söderblom on kytkenyt Jotunin ikiaikaisen tekstin tähän päivään näytelmän loppupuolen julistuksella, joka tuo Kultaisen vasikan niin koronan aikaan, globaalin vapaakaupan kuolinkouristuksiin kuin toivoon siitä, että ”tietoisuuteen herääminen voi johtaa myötätuntoon ja rakkauteen perustuvaan toimintaan kaikkien yhteiskuntien tasolla”.
Julistus tuntui ensin kuin päälle liimatulta, pakolliselta jargonilta, jolla ostetaan samoin ajattelevien kannatus kaiken vihapuheen keskellä, nykykielellä siis hyvesignaloinnilta. Sillä onhan näitä julkilausumia kuultu. Alkaen YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta, nettiä kiertävistä haasteista, hyväntekeväisyyskonserteista, milloin minkäkin kansalaisaktivismin korulauseista.
Kyynikko minussa herää. Eivätkö nämä kauniit ja vilpittömästi hyvää tarkoittavat julistukset, eivätkö ne juuri ole V. I. Leninin suuhun pannun mukaista hyödyllisten idioottien puuhastelua? Eivätkö ne kuulosta juuri niiltä lapsilta, jotka jokainen valtaan päässyt vallankumous syö ensimmäisenä?
Eivätkö ne ole juuri sitä hyvää, jota me niin tahtoisimme tehdä, mutta emme tee?
MUUTTUUKO IHMINEN?
Näinkö se siis menee, taas kerran? Kuin Twitterin keskusteluissa, joissa huomenna kaikki on jo toisin, uudet keskustelut käynnissä, uudet vihapuheet pöyristeltävinä, oman kuplan selkään taputtelijat kannustettavina, hyvää tarkoittavat julistukset unohtuneet uusien huolenaiheiden tieltä.
Idealisti minussa kuitenkin jää toivomaan, että näytelmän loppukohtaus voisi tällä kertaa jäädä elämään, edes jotenkin. Juuri se, jossa kaiken romahduksen ja tuhon – ja nyt myös pandemian – jälkeen löytyykin uusi rajat ylittävä toivo ja uskallus siitä, ”että tämä keskinäinen riippuvaisuutemme, se että tarvitsemme toisiamme, se että olemme vain monimuotoisen rihmaston, risteyksien solmukohta, ja tämän äkillinen tajuaminen voisi olla enemmän kuin ohimenevää. Jopa oman aikamme yli ja ohi ulottuvaa?”
Ja saman aikaisesti jälleen pieni kyynikko sisälläni saa kysymään, miksi se juuri tällä kertaa voisi onnistua? Kuka voisi hyötyä rauhasta, yhteisestä hyvästä? Kauanko kestäisi, että myös sillä keinotellaan, vedetään välistä, tehdään rahaa, nähdään vain tuottoisena investointina tulevaisuuteen?
Vähän kuin loppukevennyksenä, mutta samalla perimmäisenä kysymyksenä, voisi lainata Georg Otsia, kun hän aikoinaan, aivan toisessa asiayhteydessä, aivan toisessa maailmassa lauloi:
”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?”
Lopputuloksesta riippumatta on hyvä, että joku vielä kysyy kysymyksiä. Silloin on vielä toivoa, toivoa muutoksesta. Kun tarjolla on vain varmoja vastauksia, kaikki toivo on jo mennyt.
Lisää Espoon kaupunginteatterin Kultaisesta vasikasta täältä.
Artikkelikuvassa äiti ja tytär Eedit ja Katariina (Pirjo Luoma-aho ja Elsa Saisio) kun kaikki on jo romahtanut. Kuva Espoon kaupunginteatteri .
