Mari Leppänen ja kahden raskaan laahuksen pitkä varjo

Kuuntelin kirjailija Johanna Venhon kirjoittaman elämäkerran Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa.

Kirja on kaunis ja rajustikin silmiä avaava muistelmateos.  Vaikka Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen (45) on piispoista nuorin, on hän ansainnut jo nyt elämäkerran – tai ainakin välitilinpäätöksen matkasta lestadiolaisperheen tyttären suljetusta ja suojellusta maailmasta patriarkaatin rajoja murtavaksi sanomisen vapauden puolustajaksi.

Pidän Mari Leppäsen kielestä. Se on rikasta ja kaunista, siitä kuultaa läpi lestadiolaisuuden vahva maallikkoliikkeen kyky puhua ymmärrettävästi ja vivahteikkaasti myös vaikeista teologisista asioista. Siitäkin huolimatta, että juuri vanhoillislestadiolaiset ovat mestareita kätkemään kieleensä salattuja sisäpiirin viestejä omilleen ja samalla taitavasti piiloutumaan vaikenemisen muurin taakse.

Erityisesti pidän Mari Leppäsen kielestä hänen kirjoittaessaan tässä ajassa liikkuvia kolumneja Helsingin Sanomiin, Turun Sanomiin ja Ylen verkkosivuille. Hän osaa oman arvomaailmansa pohjalta ottaa kantaa suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin niin, että teksteistä on karsittu kaikki piispoille niin tyypillinen kirkollinen fraseologia – jopa niin, että hänelle tulee jatkuvasti lunta tupaan siitä, että piispa ei riittävästi puhu Jumalasta ja Jeesuksesta.

Johanna Venhon Kotimatkojen jälkeen ymmärrän paljon paremmin, mistä Leppäsen kyky puhua tämän maailman kielellä tulee. Toki koti- ja sukutaustalla on oma merkityksensä, onhan hän uskontotieteen professori Juha Pentikäisen ja herätysliiketutkija Elina Pentikäisen tytär. Tärkeä merkitys on myös Marin kummitädin, äidin sisaren Elma Lyyran päiväkirjoilla ja tämän pohdinnoilla, miksi nainen ei kelpaa siinä kuin mies.

Tärkeitä ovat myös hänen folkloristiikan opintonsa – ennen teologian opiskelua hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineen juuri folkloristiikka. Eikä haitaksi varmaan ole olleet ennen papin uraa tiedottajan tehtävät niin Suviseuroilla, seurakuntavaalien valtakunnallisessa viestinnässä kuin Liedon seurakunnan tiedotussihteerinä.

TIE SE ON TUSKIEN

Olennaista kuitenkin on kysyä, miten Mari Leppänen on päätynyt juuri sellaiseksi ihmiseksi ja teologiksi, mitä hän nyt on piispana. Sitä tietä voisi kuvata virren 77 sanoin, että ”se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien”.

Mari Leppänen vetää perässään kahta raskasta laahusta. Toinen on kirkossa laajemminkin vaikuttava patriarkaalisuuteen liittyvä vaikenemisen kulttuuri, toinen erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvä tasa-arvon, naiseuden ja tässä tapauksessa erityisesti oman liikkeen sisältä tulevien naispappien kieltäminen.

Johanna Venho kulkee kirjassa Marin matkassa syvälle hänen lestadiolaisiin juuriinsa ja hakee sieltä selvitystä, miksi pappisvihkimys oli niin tunteisiin käyvä teko, niin puolin kuin toisin. Se on ollut hyvä ja terapeuttinen kotimatka – ja selittää paljon.

Keskustelua käydään matkoilla Leppäselle tärkeille paikoille, niin Helsingin Käpylään, Utön majakkasaarelle, Poitsilan kartanon Via Silentin luostariyhteisöön Haminaan, Birgittalaisluostarin raunioille Naantaliin. Näistä keskusteluista nousee myös kirjan rakenne: välillä Leppänen on suoraan äänessä, välillä Venho tulkitsee heidän puheitaan ja kokemuksiaan. Kirja on siis kuin pitkä haastattelu, reportaasi. Sellaisenaan hyvin helppolukuinen – tai Hannamaija Nikanderin ammattitaitoisesti lukemana herkälläkin korvalla kuunneltava tiivis kokonaisuus.

TOTAALINEN HENGELLINEN HYLKÄÄMINEN

Mari Leppäselle tuli ilmiselvästi järkytyksenä, miten voimakkaasti vanhoillislestadiolaisuuden johto eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK ja Turun Rauhanyhdistys reagoivat vuonna 2012 hänen ilmoitukseensa ottaa pappisvihkimys ensimmäisenä lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvana naisena.

Erityisesti Maria tuntuu järkyttäneen se, miten laajalle hänen päätöksensä vaikutti myös lähipiirin elämään. Aviopuoliso Risto Leppänen – laajan lestadiolaissuvun poika ja silloinen arkkipiispa Kari Mäkisen erityisavustaja – vapautettiin yöllisten hoitokokousten jälkeen puhujan tehtävästään lestadiolaisen liikkeen piirissä, koska hän hyväksyi naispappeuden ja oli asettunut tukemaan vaimonsa ratkaisua.

Myös molempien sukujen kaukaisemmatkin jäsenet joutuivat tekemään tiliä suhteestaan Mariin ja ottamaan etäisyyttä. Riston isä jopa pakotettiin hengellisesti hylkäämään poikansa ja kääntämään tälle selkänsä.

”Jälkikäteen näen, että pappisvihkimykseni oli taitekohta, joka teki minusta ulkopuolisen lapsuuteni herätysliikkeessä. Olin saanut kokea, mitä on vahvan yhteisön lämpö, ymmärrys ja armollisuus. Nyt sain kokea, miltä tuntuu hylkääminen, tuomitseminen ja ulos sulkeminen.”

”Hengellinen hylkääminen menee syvälle, se on voimakas traumakokemus, minut jätetään yksi, en kelpaa.  Ja tuomio tulee niiden ihmisten taholta, joiden olen luullut haluavan minulle vain hyvää,” Leppänen kuvaa tuntojaan.

Nykyisin Liedon kirkkoherrana toimivan Riston vapauttamista puhujan tehtävistä Mari pohtii myös lestadiolaisen seurakuntaopin kautta. Riston oivallus on ollut yksinkertainen: lestadiolainen fundamentalismi tulee yhden a-kirjaimen puuttumisesta. ”Ajatellaan että me olemme Jumalan valtakunta – ei Jumalan valtakuntaa, johon mahtuu muitakin.”

Ehkä traagisinta Risto Leppäsen vapauttamisessa puhujan tehtävistä on se, että se vaikuttaa myös hänen papin tehtäviinsä lestadiolaisen liikkeen piirissä. Vasta vuosien kuluttua Mari tajusi, että vapauttamisen jälkeen ei Ristolle ole tullut tutuilta lestadiolaisperheiltä yhtään pyyntöjä kastamaan, vihkimään, hautaan siunaamiseen.

”Niin totaalinen on hiljainen sosiaalinen ulossulkeminen: omaa lähiperhettä lukuun ottamatta katkos on täydellinen.”

MIESTEN LIIKE

Mielenkiintoista koko erottamisasiassa on se, että keskustelut käydään nimenomaan Riston kanssa – Marin ei tarvitse tehdä Turun Rauhanyhdistyksen johtokunnalle tiliä ratkaisustaan, vaikka he yhdessä kokouksiin osallistuvat. Tämä on erikoista, mutta ei yllättävää: se kertoo lestadiolaisen liikkeen perusluonteesta. Liike on miesten liike – ja mies pitäköön naisensa kurissa ja Herran nuhteessa.

Miesten liikkeeseen Mari Leppänen törmäsi jo tehdessään teologisessa tiedekunnassa graduaan. Sen aihe oli Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vuosina 1975-2010. Lopputulema oli, että puhe naispappeudesta niin liikkeen sisällä, kirkolliskokouksessa kuin julkisessa keskustelussa oli ollut pelkästään miesten puhetta: naiset eivät olleet käyttäneet asiasta yhtään virallista puheenvuoroa.

Mari oli kiinnittänyt jo aikaisemmin huomiota siihen, että ylintä valtaa liikkeessä käyttävän SRK:n johtokunnassa ei ole ollut yhtään naista. Syytä siihen Mari kysyi jo 2009 ollessaan Oripään Suviseurojen tiedottajana, mutta koko asia vaiettiin.

”Ilmaan jäi kysymys, miten on mahdollista, ettei yhtä ainutta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan SRK:n johtokuntaan, julkaisujen toimitusneuvostoon ja seurakuntiin papeiksi ja puhujiksi kelpaavaa naista löydy. Ei löydy, vaikka liikkeen piirissä on kymmeniätuhansia päteviä naisia, paljon myös teologeja.”

”Kesän 2009 Suviseuroissa jotain omasta luottamuksestani siihen, että liikkeen johto ja vastuunkantajat pyrkivät hyvään, murtui. Ymmärsin, kuinka inhimillistä kaikki oli. Asioiden hoitamiseen vaikuttivat sukupuoliroolit, sosiaaliset suhteet, valta, kuvitelma siitä, että tietää kaikkien puolesta.”

”Tulin herkäksi havaitsemaan, kenellä oli sanomisen tila ja kenellä ei sitä ollut.”

Eikä ole tilanne noista ajoista muuttunut. Vuonna 2011 SRK:n johdossa linjataan, ettei ole mitään estettä sille, että naiset voisivat toimia johtokunnan jäseninä myös SRK:ssa, samoin kuin he voivat toimia paikallisyhdistyksissä. Enää tämä ei olisi raamattukysymys.

”Käytännössä se ei kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä ole realisoitunut, vaan keskusyhdistyksen johtokunnassa istuu kaksikymmentäneljä miestä.”

RAJU PALJASTUS KIRKON JOHDON ILMAPIIRISTÄ

Olisi kohtuutonta jäädä vellomaan lestadiolaisuuden laahukseen, niin traumaattista kuin se on ollutkin. Siitä kertoo paljon se, että kirjasta noin puolet käsittelee juuri eroa lestadiolaisuudesta. Mutta sitä ei voi sivuuttaa, että samat voimat ja lainalaisuudet näkyvät myös kirkossa laajemmin.

Jos lestadiolaisuus ja siitä eroon joutuminen on ollut Mari Leppäselle koko identiteettiin vaikuttava raskas laahus, niin yhtä vahva kokemus on ollut herätä patriarkaatin puristavaan voimaan.

Koko kirjan ehkä terävintä ja avoimuudessaan hätkähdyttävintä kieltä Leppänen käyttää kuvatessaan ilmapiiriä, johon hän törmäsi piispaksi vihkimisen jälkeen ensimmäisissä kirkon ylimmän johdon kokoontumisissa. Toimittajana olen seurannut kirkon toimintaa ja ylintä päätöksentekoa vuosikymmenet, mutta koskaan aikaisemmin en muista piispatasolla törmänneeni näin avoimeen, julkiseen ja rankkaan vaikenemisen muurin murtamiseen. Siksi Leppäsen tekstistä kannattaa ottaa tähän pidempikin lainaus.

”Olin ja olen ihmeissäni siitä, millaiseen sävyyn asioita kirkkohallituksen täysistunnossa, kirkolliskokouksessa ja välistä myös piispainkokouksessa nostetaan esille. Olin aikaisemmissa töissäni kirkossa tottunut näkemään ihmisten yhdenvertaisuuden selvänä ja tavoiteltavana asiana. Kirkon ylätason keskusteluissa tuntuu yllättävä tuulahdus menneestä.”

”Se tulvahti esiin varsinkin silloin, kun puheeksi tule naisten pappeus tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisuus toimia kirkossa yhdenvertaisesti. Hätkähdin, koska näytti siltä, että keskustelu oli jäänyt seurakuntien elämästä jälkeen.”

Nyt naisia on piispoina kolme. Piispan sukupuoli ei pitäisi olla mikään uutinen, mutta patriarkaatin raskas laahus vaikuttaa vielä pitkään, sanoo Mari Leppänen. Kuvassa Mari Leppänen ja Kaisamari Hintikka piispa Mari Parkkisen piispanvihkimyksessä syyskuussa 2023. Kuva Mari Leppäsen kotialbumista.

SEURAKUNNISSA ELETÄÄN ERI AIKAA

Leppänen toteaa, että seurakunnissa eletään moniarvoisesti nykyajassa. Kirkon pitkä patriakaalinen historia kuitenkin tuntuu ja kuuluu hallinnon keskusteluissa.

”Minusta oli surullista kuulla kokouksessa toistuvasti kysyttävän, kuinka turvataan naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuvien tila kirkossa? Voisi kuvitella, että kirkon ylimmät päättäjät ja muu johto olisi sitoutunut kirkon virkakäsitykseen ja pyrkisi edistämään kaikkien mahdollisuuksia toimia kirkossa rauhassa. Näin ei kuitenkaan ole.”

Leppänen muistuttaa, että naisten pappeuteen saa kirkossa suhtautua kielteisesti, mutta yhteistyöstä naisten kanssa ei voi kieltäytyä eikä sen vuoksi voi edellyttää työyhteisössä erityiskohtelua. Kirkko ei voi kiertää työnantajavastuuta. Ihmisillä tulee olla sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta samat mahdollisuudet tehdä työtään.

Vaikka yhdenvartaisuutta koskeva lainsäädäntö ei ulotu uskonnollisten yhteisöjen ratkaisuihin ja esimerkiksi ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa nainen ei voi olla pappi eikä sitä pidetä syrjintänä, Leppänen toivoo silti, että traditiota uskallettaisiin ja haluttaisiin tarkastella yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

”Jos niin ei tehdä, ollaan vaarallisilla vesillä. On tärkeää voida tehdä näkyväksi epäasialliset käytännöt ja puhua niistä. Se tukee turvallista hengellisyyttä.”

PATRIARKAATIN RASKAS LAAHUS

Miksi syrjintään sitten törmää kirkon kokouspöydissä?  Mari näkee kaksi syytä: ensinnäkin syrjintään ei ole puututtu, toiseksi kirkossa herätysliikkeillä on kokoaan suurempi valta.

Yksi tekijä on tietysti historia, patriarkaatin historia. Esimerkiksi piispainkokouksista on kauan kokonaan puuttunut toinen sukupuoli ja se näkyy keskusteluissa. Nyt naisia on kolme, tämä normalisoi tasapainoa.

”Tavoite tietysti on, että piispan sukupuoli ei olisi mikään uutinen. Mutta vaikka puolet piispoista olisi naisia, kirkon patriarkaalinen historia tuntuu vielä pitkään.”

Ja vielä: tasa-arvoa väheksyvät asenteet kirkon johdossa kumpuavat usein yksinkertaisesti siitä, että turvatussa ja etuoikeutetussa asemassa olevat eivät huomaa, mitä asiat käytännössä tarkoittavat naisille ja vähemmistöille.

Tiukkaa puhetta, siis piispalta, joka nyt on itse tätä kirkon ylärakennetta. Mutta tottahan tämä on: ei tarvitse sen enempää lähteä osoittelemaan ja penkomaan, kuka on puhunut mitäkin, riittää kun kuuntelee herkällä korvalla vaikkapa kirkolliskokouksen keskusteluja.

KIRKON ÄÄNI VALTAMEDIOISSA

Tämä kaikki on siis sitä kaikupohjaa ja kielikuvastoa, joka kuuluu Mari Leppäsen useita vuosia jatkuneissa kolumneissa maan valtamedioissa. Leppänen tiedostaa, että monille lukijoille kolumnit ovat ainoita kosketuksia kirkkoon. Niissä hän yrittää tunnistaa asioita, joista yhteiskunnassa keskustellaan. Tässä on hänen ohjelmansa ja linjansa:

”Jos kirjoittaa kirkon asioista, heittäytyy sisäkehälle, vaikka on perusteltua välillä puhua niistäkin. Kolumneissa kirjoitan kuitenkin mieluummin muusta kuin kirkosta. Haluan tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun ihmisten kokemuksia ja omaa arvopohjaani.”

Hän kirjoittaa vähemmistöjen oikeuksista ja tasa-arvosta, nuorten tulevaisuudennäkymistä ja mielenterveydestä, vanhojen ihmisten hoidosta, ihmisoikeuksista.

Media on tärkeä työväline mutta vaativa, hän toteaa. Ja tiedostaa edustavansa instituutiota, koska on itsekin piispana instituutio. Häneltä kaivataan kirkon osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta mediatila ei ole itsestäänselvyys, eikä varsinkaan nykytilanteessa, jossa ääripäät korostuvat ja äänenpainot kovenevat.

Polarisoituneessa yhteiskunnassa Leppänen kuitenkin uskoo, että juuri seurakunnat voisivat yhdessä toimimalla murtaa vastakkainasetteluja. Polarisaation vahvin vastavoima on se, että ollaan kasvokkain ja puhutaan asioista.

”Seurakunnan toiminnassa eri-ikäiset ja eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat kohdata toisiaan. Kirkko voisi luoda siihen tilaisuuksia aktiiviemmin ja tietoisemmin. Uskon että sellaista kirkolta odotetaan ja siihen olisi mahdollisuus. Se kuitenkin edellyttää, että kykenemme ratkomaan sisäisiä erimielisyyksiämme.”

Kun kirkon viimeaikaista keskusteluilmapiiriä tarkastelee, ei voi kuin sanoa, että ei hyvältä näytä! Ei taida kirkosta olla esimerkin näyttäjäksi, keskustelun avaajaksi, erimielisyyksien ratkojaksi.

SILTA PYHÄÄN BIRGITTAAN

Alussa kysyin, miten Mari Leppänen on päätynyt sellaiseksi ihmiseksi ja teologiksi minkälaisena hän julkisuudessa näyttäytyy –julkisuudessa  yhtenä kirkon näkyvimpänä piispana? Patriarkaatin ja lestadiolaisuuden laahukset ja niihin liittyvät tuskien tiet tarjoavat toki selityksiä. Mutta vastaus olisi vajaa, jos mukaan ei otettaisi vielä yhtä ulottuvuutta, joka Kotimatkoja kirjassa nousee vahvasti esiin.

Tämän ulottuvuuden voi kiteyttää sanoihin Hiljaisuuden ystävät, luostariyhteisöt, hiljaisuuden jooga, pyhiinvaellukset, retriitit – Mari Leppäsen oman hengellisen elämän tärkeät kiinnekohdat.

Ja niissä kaikki juontaa kauas historiaan, 1400-luvulle ja Pyhään Birgittaan. Piispa Kaarlo Kallialan erityisavustajana Mari Leppänen oli mukana ekumeenisessa delegaatiossa, joka toimitti 2017 jokavuotisen Pyhän Henrikin muistomessun Santa Maria sopra Minervan kirkossa Roomassa.

Mari yöpyi Roomassa birgittalaisluostarin vierashuoneessa ja haki siellä siltaa Birgitasta nykypäivään. Pohjolan pyhimykseksi nimetyn ruotsalaisen Pyhän Birgitan (1303–1373) aloitteesta syntynyt birgittalaisääntökunta perusti luostarin Naantaliin – Armonlaaksoon – vuonna 1438. Luostari oli ensimmäinen laitos Suomessa, joka sivisti naisia. Samalla se oli kulttuurikeskus, korkeatasoisen osaamisen keskus ja osa Euroopan laajuista birgittalaisluostarien verkostoa.

Pyhä Birgitta oli ristiriitainen pyhimys, hän oli kuninkaan ja esivallan palvelija, pyhiinvaeltaja, näkyjen näkijä, kirkon uudistaja, mutta myös vaimo ja kahdeksan lapsen äiti.

Tämä esikuva, silta historiaan tuntuu jotenkin tutulta, Mari Leppäseen sopivalta. Tätä hän ei itse sano, ei myöskään Venho. Tulkinta on ihan ja vain pelkästään minun.

Mutta näin hän itse kirjassa miettii ja muotoilee: ”Miten edeltä menneiden valinnat ja ratkaisut viitoittavat tänä päivänä elävien reittejä. Koska joku kauan sitten ajatteli, teki ja uskalsi, me olemme nyt tässä.”

VAPAATA JUMALAA EI VOI VANGITA

 Ehkä kuitenkin on niin, että Mari Leppäsen teologian syvin ydin löytyy paljon lähempää kuin 1400-luvun birgittalaisuudesta. Kaikkien traumaattisten kokemusten jälkeen syvään kohtaan Marissa osuu Kaija Pispan runo Kuka hän on, jonka Jaakko Löytty esittää Väärnin pappilan runo- ja musiikki-illassa.

” Kuka on hän, miten tuntee hän minun iloni ja varjot elämän, kuka on hän, miksi uskoo hän, että rakkaudesta jotain ymmärrän.”

Näin tulkitsee Johanna Venho Marin tuntoja tuon laulun äärellä: ”Missä tahansa – kirkon ylätason neuvotteluhuoneissa tai vaikkapa herätysliikkeissä – kun Mari kohtaa varmuutta, ehdottomuutta, kyselemättömyyttä ja Jumalan omistamista, hän tuntee olonsa epävarmaksi. On kuin varmuuteen yritettäisiin vangita jotakin, mikä ei ole vangittavissa. Luullaan että sen haastaminen murentaa koko rakennelman.”

Ja näin sen sanoo Mari Leppänen itse:

”Jos vapaata Jumalaa yritetään kahlita, joku tietää aina paremmin, on hiukan muiden yläpuolella. Jos ihminen ei suostu samalle viivalle muiden kanssa eikä myönnä, että on samalla lailla vailla oleva ja keskeneräinen kuin muutkin, tuntuu kylmän pinnan kosketus.”

On kyllä kauniisti sanottu. Siinä kuultaa lestadiolaisen seurapuheen rikas poljento. Voisin kuvitella näiden sanojen kaikuvan laajan suviseurakentän kovaäänisistä – ja niiden perään vapauttava saarna: saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Mutta ei, ei Mari Leppäsen suusta. Miksi ihmeessä ei?

Mari Leppäsen kirkkohistorian pro gradun Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkessä vuosina 1975–2010 voi ladata täältä.

Arvioitu kirja: Johanna Venho, Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa. Tammi 2024. 414 s. Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander

Kirjailija Johanna Venho on kirjoittanut historiallisen romaanin Ensimmäinen nainen Sylvi Kekkosesta ja elämäkerrat talousvaikuttaja Anne Brunilasta ja näyttelijä Martti Suosalosta.