Vuosi sitten luin palkitun kirjailijan Hassan Blasimin romaanin Allah99 (suom. Sampsa Peltonen). Nyky-Helsinkiin sijoittuvassa tarinassa romaanin kertojaääni, kirjailija Hassan, perustaa blogin levittääkseen tekstejään arabimaailmassa. Kirjoitin teoksesta sen luettuani omalle Facebook-seinälleni näin:
’Hassan Blasimin Allah99 on veret seisauttava teos. Helsingin Sanomien Antti Majander kuvaa sitä riemulliseksikin luettavaksi, minulle riemu ei ole ensimmäinen, ei toinen eikä kolmaskaan tunne kirjaa lukiessa. Luen usein sitä illalla ennen nukahtamista ja näen painajaisia maista, joissa pommit räjähtävät ja ruumiit hajoavat kappaleiksi. Aamuyöstä herään epämiellyttävään ajatukseen, että kirjailijan luomat hahmot eivät ole yleviä, hyviä ja kauniita, he ovat ihmisiä ja kaiken tuon ihmisyyden keskellä ylevää, hyvää ja kaunista on vain tuntemattoman kirjailija-kääntäjän kirjoittamat viestit, joissa hän yrittää tavoittaa minulle tuntemattoman filosofi Cioranin maailmaa.
Riemua en siis uskalla lukijalle luvata, mutta jonkinlaista kurjaa pyhyyttä – ”rokonarpista kauneutta”, sanoo suomentaja Sampsa Peltonen esipuheessaan. Kyllä! Niinä päivinä kun en meinaa päästä sen yli, etten pidä ihmisistä, Hassan Blasim tuo lohtua elämään. ”Ottakaa ja syökää Hassan Blasimin kirja”, kirjoittaa kriitikko Majander. Lisään: ”Tämä on Hassan Blasimin sielu, sinun puolestasi vuodatettu.”’
***
Jostain syystä en Allah99 -romaania lukiessani vaivautunut selvittämään, kuka tuo romaanin alkuperäisessä tittelissäkin mainittu Emil Cioran on. Tänä keväänä satuin törmäämään Cioranin nimeen toisaalla ja tunnistin hänet Hassan Blasimin romaanin filosofiksi. Väitän, että Cioranin ajatteluun tutustuminen avaa myös Hassan Blasimin rivienvälejä hienovaraisella tavalla. Blasim on Cioranin todistaja, hänen teoksensa toimivat tuhoontuomitun ihmisyyden vakuuttavana todistusaineistona.
Emil Ciorania (1911-1995) on tituleerattu arkkipessimistiksi ja pessimistifilosofiksi. Hän kirjoittaa: ”Elävistä olennoista vain ihminen herättää jatkuvasti inhoa.” Wikipediasta luen, ettei Cioran itse pitänyt itseään pessimistinä, vaan katsoi skeptisyytensä liittyvän mystiikkaan. Cioran ei kuitenkaan sitoutunut uskontoon. Hänelle uskontokaan ei suo helpotusta elämään ja teologien saivartelut hän kuittaa röyhkeiksi keskinkertaisuuksiksi.
Emil Cioran 1989. Kuva: Édouard Boubat/Monoskop.org.
Cioran syntyi vuonna 1911 Transilvaniassa, silloisessa Itävälta-Unkarissa, ortodoksipapin perheeseen. Vuona 1937 hän muutti Pariisiin eikä palannut enää kotimaahansa vuoden 1941 jälkeen. Maanpaossa Cioran loi nahkansa uudestaan tehdessään päätöksen, ettei enää koskaan kirjoita omalla äidinkielellään. Romanian sijasta hän ryhtyi tavoittelemaan ranskan kielen täydellistä hallintaa ja merkittävimmät teoksensa hän kirjoitti ranskaksi. Kielen kautta Cioran siis koki uudestisyntymisen, mutta syntymä itsessään on hänen ajattelussaan kirous, joka on ihmisen ylle langetettu. ”Voi kunpa olisin kivi”, hän huokaisee.
Filosofin ajatteluun paremmin tutustuakseni lainasin kirjastosta Cioranin Hajoamisen käsikirjan (suom. Simo Määttä). Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 1949. Kirjaston pitkiä liukuportaita laskeutuessani avasin kirjan summittaisesta kohdasta. Otsikkona on ”Madonsyömä ihminen”.
”En enää halua tehdä yhteistyötä valon kanssa enkä enää puhua elämän kieltä.” (s. 124)
”Tietoisuuden, tuon parantumattoman läsnäolon vaikutuksesta ihminen saavuttaa korkeimman etuoikeutensa: oman katoamisensa. – Hän on luonnon kunniasairas ja turmelee sen mahlan: hän on vaistojen abstrakti pahe ja tuhoaa niiden elinvoiman. Maailma kuihtuu kosketuksiin hänen kanssaan, ja aika pakkaa jo matkalaukkujaan… Hän ei voinut toteuttaa itseään – ja mennä alas rinnettä – muutoin kuin peruselementtien raunioilla. Suoritettuaan tehtävänsä hän on kypsä katoamaan: kuinka monen vuoden ajan hän vielä aikoo jatkaa kuolinkorinaansa?” (s. 125)
***
Eilen harhailin taas kirjastossa. Puhelin korvalla liikun hajamielisesti kirjahyllyjen välissä, kun silmääni tarttuu jotain tuttua, mutta silti uutta: Juhani Rekolan Kirkas mystiikka. Nappaan kirjan käteeni, vaikka tiedän, että sekin on turhuutta. Kaikki nuo kirjoitetut rivit, hyllymetreittäin tekstiksi työstettyä ajattelua, joista jokainen painuu unholaan. Slussenin sissien parissa Tukholmassa papintyötä tehnyt Rekola ei kuitenkaan irrota minusta otettaan. Kirjaston kaiuttimista kuulutetaan, että kirjasto suljetaan – kerätkää saaliinne, poistukaa rakennuksesta! Istahdan vielä sohvalle ja avaan Rekolan teoksen sattumanvaraiselta sivulta. Teoksen toimittanut Heimo Hatakka kirjoittaa:
”Rekola varoittaa sekoittamasta epätoivoa pessimismiin. Hänelle epätoivon käsite merkitsee taustaa ja pohjaa, jonka varassa voi elää, taistella ja tehdä työtä. Se on horjuva pohja, jolta voi katsoa tähtiin. Epätoivo on Rekolan mukaan harhaankin menevänä arvokkaampi kuin hedelmätön optimismi.” (s. 21)
Sanat ovat kuin minulle kirjoitetut.
Juhani Rekola. Kuva: Kirkko ja kaupunki.
***
On syytä tunnustaa, että olen menettänyt toivoni ihmisen suhteen. Ehkä tätä voi kutsua pessimismiksi, ehkä epätoivoksi. Itse käytän mieluummin sanaa pessimismi. Epätoivoon liittyy liikaa toivottomuutta, eikä minua masenna. Haluan vain kohdata tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. On selvää, että luomakunta on peruuttamattomasti muuttunut ja tulee yhä muuttumaan tavalla, joka lopulta tuhoaa erittäin monet luomakunnan asukkaat. Ymmärrän hyvin Vanhan testamentin Jumalaa, joka päättää hukuttaa luomuksensa. Hänen ei olisi pitänyt säästää edes Nooaa ja tämän perhettä. Ajoittain olen taipuvainen uskomaan Vanhan testamentin tutkija Timo Veijolan näkemystä siitä, ettei vedenpaisumus kerro muinaisesta menneisyydestä, vaan siitä, mikä on aina mahdollista todellisuutta tässä maailmassa. Veijola ei kiemurtele ihmisen tuhoon johtavien syiden äärellä:
”Syynä on ihmisen perusteellinen epäonnistuminen sen tehtävän äärellä, joka hänelle annettiin luomisen yhteydessä. […] Tarkoitus oli, että ihminen hallitsisi maata yhtä viisaasti ja lempeästi, kuin Jumala hallitsee koko maailmaa. Ihminen sai vallan, mutta samalla myös yhtä suuren vastuun luomakunnan hyvinvoinnista. Tässä tehtävässään ihminen epäonnistui, ja maa tuli täyteen väkivaltaa.”
Kuuntelin ympäristöaktivisti Greta Thunbergin yli miljoona kuulijaa keränneen kesäpuheen Ruotsin radiosta. Thunbergin pettymys poliittisiin päättäjiin on käsinkosketeltava. Päättäjät kyllä haluavat Thunbergin kanssa samaan kuvaan, mutta muutosta he eivät saa aikaiseksi. Poliittisten päättäjien sijasta Thunberg vetoaa puheessaan yksilöön. Muutosvoima on meissä, hän sanoo. Meidän täytyy vain muuttaa elintapojamme, luopua paljosta, ja erityisesti tämä luopumisvaatimus koskee rikkaan pohjoisen pallonpuoliskon asukkaita.
Greta Thunberg. Kuva: Wikipedia.
Ymmärrän että haluamme tarttua viimeiseen oljenkorteen, haluamme vimmatusti uskoa yksilön kykyyn tehdä käännös ja palata kaidalle polulle. Mutta juuri tässä kiteytyy pessimismini ydin. Olen menettänyt uskoni siihen, että pystyisimme laajassa mittakaavassa muuttumaan. Emme me pysty. Meissä ei yksinkertaisesti ole sitä voimaa eikä kykyä. Katson ympärilleni ja näen paljon älykkäitä ja lämminsydämisiä ihmisiä. Ystäviä, jotka ovat saaneet maailman parhaan koulutuksen, osa jopa maailman parhaissa yliopistoissa. Pystymme lentämään kuuhun. Silti me emme pysty luopumaan edes lihansyönnistä, vaikka me kaikki tiedämme, että nykyinen väkivaltaan perustuva ruokavaliomme on kestämätön niin eettisesti, ekologisesti kuin terveytemmekin kannalta. Me emme pysty, vaikka meillä on kaikki tarvittava tieto, vaikka voisimme tehdä muutoksen vielä tänään eikä se vaatisi muuta kuin päätöksen.
Ehkä Martti Luther tarkoitti juuri tätä, kun hän alleviivasi, ettei ihminen pysty pelastumaan omien tekojensa kautta. Me emme pysty pelastamaan maapalloa omien tekojemme kautta, koska me emme pysty tarvittaviin tekoihin. Edes lisääntyvä tieto ei saa meitä muuttamaan suuntaa. Lutherin vastaus ihmisen kyvyttömyyteen oli painottaa uskoa ja armoa. Kun tekomme eivät meitä pelasta, Jumalan armo tulee avuksi.
Olen kasvanut luterilaiseksi enkä ole kokenut tarpeelliseksi kyseenalaista Lutherin näkemystä. En ennen, mutta nyt. On syytä herätä pimeään ja tunnustaa tosiasiat: ilman tekoja me emme pelastu. Koska me emme pysty tekoihin, olemme tämänpuoleisen pelastuksen ulottumattomissa. Ja tuonpuoleiseen pelastukseen tarrautuminen on virhe. Pelastus on koko luomakunnan asia, ei yksittäistä ihmistä koskeva kuoleman jälkeinen tila.
Timo Veijola uskoi vielä vuonna 1990 julkaistussa vedenpaisumusta koskevassa artikkelissaan, että myytti vedenpaisumuksesta tarjoaa ihmiselle ja luomakunnalle tien pelastukseen. Veijola uskoi, että ihminen voi pelastua, jos hän vain kuuntelee Jumalan ääntä ja rakentaa arkin eli toteuttaa sitä tehtävää, johon Jumala ihmisen kutsuu. Kolmekymmentä vuotta Veijolan artikkelin ensijulkaisun jälkeen me tiedämme, että ihminen epäonnistui.
Epätoivo on hedelmätöntä optimismia arvokkaampaa, sanoo Juhani Rekola. Kunpa emme olisi koskaan syntyneet, sanoo Emil Cioran. On aika herätä pimeään ja vaipua epätoivoon. Jumalani, Jumalani, miksi meidät hylkäsit?
Lähteet:
Blasim, Hassan 2019: Allah99, WSOY.
Cioran. E. M. 2009: Hajoamisen käsikirja, Eurooppalaisen filosofian seura ry.
Ihanus, Juhani 2010: Vapauttava kieli – kirjallisuuden ja taiteen toiseudesta, BTJ Kustannus.
Määttä, Simo K. 2013: ”Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun”. Teoksessa Misantropian historia Toim. Juri Nummelin, Kustannusosakeyhtiö Savukeidas.
Rekola, Juhani 2019: Kirkas mystiikka. Toim. Heimo Hatakka, Kirjapaja.
Thunberg, Greta: Sommar i P1, Sveriges Radio, 20.6.2020.
Veijola, Timo: ”Onko vedenpaisumus vasta tulossa?” Teoksessa Raamattu spiritualiteetin lähteenä: kokoelma Timo Veijolan artikkeleita. Toim. Salmi, Marttila, Mannermaa ja Niemelä, 2009.
Artikkelikuvassa Hassan Blasimin teoksen Allah99 kansikuva.
