Joidenkin ajattelijoiden teksteihin palataan yhä uudelleen. Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) on eittämättä yksi heistä. Hänen ajattelunsa on jättänyt jäljen filosofian historiaan monien tekstien ja niiden tulkintojen kautta. Erityisesti Hegel on tunnettu niin sanotusta dialektisesta metodistaan. Karkeasti yksinkertaistettuna se tarkoittaa ajattelua, jossa käsite saa muotonsa siinä olevien vastakohtien vuoropuhelun kautta. Samalla käsite muuttuu, kun alkuperäisen merkityksen lisäksi myös vastakohdat sisältyvät käsitteeseen sitä laajentaen. Tämä vastakohtiin perustuva uusi käsite puolestaan sisältää oman vastakohdan ja niin edelleen. Hegelin mukaan prosessin liike on jatkuvaa, käsitteen ja sitä koskevan tiedon yhä vain tarkentuessa (esimerkiksi ihmishengen kehityksessä). Tämä ajattelutapa läpäisee Hegelin tuotannon.
Traditionaalisessa apokalyptiikassa ja millenniaalisessa (lat. millennium eli tuhat) ajattelussa puhutaan usein transsendentista (tuonpuoleisesta), yleensä jumalallisesta välittäjästä, joka tullessaan tuo muutoksen. ”Tuonpuoleisen” sijasta Thomas Lynch tutkii kirjassaan Apocalyptical Political Theology immanenttiin, ”tämänpuoleiseen” materiaaliseen todellisuuteen perustuvan apokalyptisen poliittisen teologian mahdollisuuksia, käsitteitä ja ajatuksia niihin liittyvine ongelmineen.
Modernin poliittisen teologian perustana ovat Carl Schmittin ajatukset teologian vaikutuksesta politiikkaan. Lynch ottaakin tämän teoriat yhdeksi lähtökohdakseen tutkiessaan politiikan ja teologian yhtymäkohtia ja vuorovaikutusta toisiinsa, esimerkiksi teologisten käsitteiden sekularisaatiota.
Mutta mikä oikeastaan on määritelmällisesti ”maailma”? Lynchin mukaan kyse on neljän eri käsitteen (luonto, pääoma, sukupuoli ja rotu) ja niiden välisten vuorovaikutussuhteiden kautta määrittyvästä kokonaisuudesta. Maailma on näin ihmisten käsitteellistämä kokonaisuus, jossa he toimivat ja jota he eivät pääse pakoon. Se on paitsi avaruudellisesti, myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti käsitettävä tila, joka ympäröi ihmiset erilaisiin valtasuhteisiin ja sosiaaliskulttuurillisiin rakenteisiin perustuen (enemmän tai vähemmän täydellisesti) moniulotteisen, näkymättömän verkostonsa sisään. ”Maailmanlopulla” tarkoitetaan näin yleensä sen totaalisen viitekehysverkoston tuhoa, jonka sisällä eletään, ja jota ei päästä pakoon.
Mutta miten lopun jälkeen voi tulla uutta, jos sitä ei jollain tavalla tuoda ulkoapäin? Immanentin apokalypsin puolustukseksi Lynch nostaa esille alkujaan Hegelin ja myös Catherine Malaboun käyttämän plastisuuden käsitteen, joka korostaa dialektisen metodin liikkuvaa luonnetta. Ajatteluun aineesta sisältyy käsitys yhdestä, kaksiluonteisesta voimasta, joka toisaalta luo ja tuhoaa materiaa sitä muokaten. Näin avautuu tilaa uuden luomiselle historiassa: materiassa on voiman vaikutuksen kautta potentiaalia joko luovaan tai tuhoavaan toimintaan (vain yhteen kerrallaan). Myös käsitteen sisäinen jännite tulee esille: jokaisessa materiaa luovassa toiminnassa on jo tuhoavan potentiaali ja tuhoavassa luovan (kuten itseys ja toiseus vastakohtina toisiinsa sisältyen).
Hegelin muotokuva vuodelta 1831. Kuva: Wikipedia.
Apokalyptiseen tuhoon uskovat näkevät maailman (eri syistä) riittämättömänä, mutta eivät usko muutokseen muuta kuin tuhon kautta. Apokalyptinen muutos rinnastetaan usein (eikä syyttä) väkivaltaiseen muutokseen, kun taas hallitseva järjestelmä nähdään (yhteiskunta)rauhan edustajana. Lynch kritisoi tätä kärjistettyä näkemystä vastaan nostaen esiin hitaan väkivallan käsitteen. Esimerkiksi hallitsevan valtajärjestelmän vähemmistöjä vastaan eri tavoin masinoimaa tai sallimaa hidasta väkivaltaa ei usein tunnisteta. Kysymys ei lopulta ole joko väkivallasta tai rauhasta, vaan siitä, minkälainen väkivalta hyväksytään (rakenteista johtuva vai muutokseen tähtäävä). Lisäisin vielä, että käsitys väkivallasta voi juuttua fyysisyyteen, vähätellen helposti muita väkivallan ja hallinnan muotoja.
Maailmanlopun odottajille apokalyptinen tuho on ”outoa toivoa”, koska se mahdollistaa toiveikkaan ajattelun maailmasta, joka ei ole muotoutunut nykyisellä tavalla. Toivo ei ole itse tuhossa, vaan tulevassa maailmassa, jonka se mahdollistaa. Tämä voi myös muuttaa näkökulmaa väkivaltaan: jos se nähdään porttina tulevaan maailmaan, voidaan se helpommin nähdä hyväksyttävänä.
Hegel on Lynchin tarkastelun yhtenä kiinnepisteenä, mutta hän vetää kuitenkin eri ajatuslinjoja myös muihin ajattelijoihin eritellessään joitakin apokalyptisen poliittisen teologian erilaisia suuntauksia korostaen, että ”pyrkii ajattelemaan Hegelin, Jacob Taubesin ja Malaboun kanssa”. Tämä näkyy esimerkiksi Taubesin ja Ernst Blochin kohdalla, joiden Lynch näkee jatkavan Hegelin hengessä, vaikka nämä kulkevatkin selkeästi omaa tietään. Sen sijaan, että pyrkisi tuomaan tutkijana esille yhden, yhtenäisen Hegel-tulkinnan, Lynch esittelee erilaisia puolia tämän ajattelusta ja myöhemmistä tulkinnoista kutoessaan samalla omaa käsitystään apokalyptisesta poliittisesta teologiasta. Eräänlaisen yhteenvedon tästä hän esittelee kirjan lopussa Søren Kierkegaardin ”ikuisen uskon” ja ”ikuisen eroamisen” ritarien rinnalla kolmantena vaihtoehtona.
Mitä apokalyptinen ajattelu sitten muuttaa? Lynchin mukaan ”ei mitään ja kuitenkin kaiken”. Sen kautta uskova toimii maailmassa, jonka toimimattomuuden hyväksyminen johtaa apokalyptiseen pessimismiin, mutta ei ole peruste hylätä maailmaa. Ulkoapäin eroa ei näe, mutta asenteet ovat erilaiset kuin maailmassa toimivalla, ja sen mahdollisuuksiin uskovalla ”uskon ritarilla”. Pessimismiin uskova ei kuitenkaan hylkää maailmaa, kuten ”eron ritari”, vaan toimii siinä edelleen.
Lynchin kirja oli osittain yllättävän haastava ja vaikealukuinen. Pääosin tämä johtui kylläkin oman tietoni vajavaisuudesta. Esimerkiksi käsitykseni Hegelistä (tai mannermaisesta filosofiasta )ei ollutkaan aivan niin ajan tasalla kuin kirjaa aloittaessani oletin. Vähintään Hegelin ajattelun pääpiirteet täytyykin mielestäni osata kohtuullisesti jo ennen tämän kirjan avaamista. Lisäksi esimerkiksi Martin Heideggerista ja Jacques Derridasta on syytä tietää jotakin, koska myös heidän ajatteluaan sivutaan.
Kaikkiaan kirja aukeaa kuitenkin kokonaisuutena kohtuullisen hyvin ollen yhtenäinen ja pääosin myös melko helppolukuinen: esimerkiksi avainkäsitteet käydään läpi varsin selkeästi. Vaikka Lynch päätyykin perustellen omaan näkemykseensä siitä, mitä on apokalyptinen poliittinen teologia, sen mahdollisuudet ja käytännön soveltaminen, tämä on mielestäni kirjan kannalta sivuseikka. Sen paras anti on erilaisten näkökulmien nostamisessa esiin keskustelussa siitä, mitä apokalyptinen poliittinen teologia voi olla, ja millä ehdoilla siitä mahdollisesti tulisi keskustella.
Mikäli hyväksyy Lynchin esittelemän käsityksen ”maailmasta”, näyttää olevan vaikea nostaa vastalauseita hänen näkemyksilleen. Tämänpuoleinen voi hyvinkin riittää apokalyptisten muutosten selittämiseen ja maailman tuhon kautta voivat syntyä uudet viitekehykset eli uusi ”maailma”. Syntymästään lähtien maailmalla on kuitenkin jo potentiaalia omaan tuhoonsa, mikä voi apokalyptista tuhoa odottavalle olla (eräänlaisen) toivon lähteenä.
Arvioitu teos: Thomas Lynch: Apocalyptic Political Theology, Bloomsbury Academic (paperback edtion) 2020. 216 s.
