Alexander Schmemann: Maailman elämän edestä. Kansikuva.

Maailman elämän edestä – Schmemannin näky

”Jumala loi maailman, siunasi ja antoi sen ihmiselle ruoaksi ja elämäksi, Jumalan ja ihmisen yhteyden välikappaleeksi.”

Jopa ”hengittäminen voi olla yhteyttä Jumalan kanssa”, Alexander Schmemann kiteytti.

Schmemann oli yksi 1900-luvun tunnetuimmista ortodoksiteologeista. Hänen vaikutuksensa ulottuu myös ortodoksisuuden ulkopuolelle.

Schmemannin luetuin kirja on vuonna 1963 ilmestynyt Maailman elämän edestä. Hän laati sen alunperin opinto-oppaaksi yli 3000 osallistujan ekumeeniseen opiskelijakokoukseen Yhdysvalloissa. Kyseinen vuosi oli muutenkin kiireinen Schmemannille. Hän osallistui muun työn ohessa muun muassa tarkkailijana Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen.

Maailman elämän edestä ilmestyi uudestaan vuonna 1973 uudella esipuheella ja kahdella liitteellä. Suomennos kirjasta ilmestyi vuonna 1974. Se on yhä painossa ja on käännetty yli kymmenelle kielelle.

Kirja jopa ”julkaistiin” maanalaisena samizdat-julkaisuna Neuvostoliitossa. Tieto siitä, että tuntemattomat olivat levittäneet kirjan koneella kirjoitettua laitosta, oli hänen elämänsä “liikuttavimpia kokemuksia”, Schmemann kiittää.

Maailman elämän edestä -kirja on yhä osa teologista keskustelua. Esimerkiksi vuoden 2018 Gifford-luentojen kirjassa History and Eschatology: Jesus and the Promise of Natural Theology N. T. Wright mainitsee kirjan osana uudenlaista luonnollista teologiaa. Schmemann on myös yksi ortodokseista kirjassa Key Theological Thinkers: From Modern to Postmodern.

Aluksi Schmemannin teologinen mielenkiinto oli historiallinen. John Meyendorff arvioi muistokirjoituksessa “Elämisen arvoinen elämä”, ettei Schmemann ”ehkä jaksanut keskittyä tarpeeksi kirkon menneisyyteen”. Schmemannin sydämenasiana oli sen sijaan ”kirkon nykyinen elämä” (”the existential today”), kuten Meyendorff kiteytti havaintonsa ystävästään.

Maailma ja sen elämä oli Schmemannilla keskiössä. Maallistuminen oli Schmemannin erityisenä huolena. Syy tähän oli yksinkertainen. “Maailma on hyvä”, hän tunnustaa. Toki “maailma on pahan vallassa”, mutta juuri “sen elämän edestä Jumala on antanut ainosyntyisen Poikansa”.

Schmemann toistuvasti korosti, että kristinuskon huomion kohteena ei ole jokin ”eri maailma kuin se, jonka Jumala on luonut ja antanut meille”.

Suhteessa maailman elämään paras paikka sekä kirkolle että sen teologialle sijaitsee jossain äärimmäisyyksien välissä, jossain ”Between Utopia and Escape”, kuten Schmemann nimesi yhden kuuluisan luentonsa.

Langenneessa maailmassa itse uskonto vääristää suhdetta maailman elämään. Elämä muuttuu uskonnon silmissä käytännössä merkityksettömäksi, paitsi kun se voi olla “harjoitusta hurskaudessa ja kärsivällisyydessä”. Päähuomio on tuonpuoleisessa. Ihminen pyrkii tässä maailmassa vain ”säilyttämään hymynsä syvän uskonnollisesti”, Schmemann tylysti arvioi.

Ortodoksisuus tarjoaa monta mahdollisuutta eskapismiin. Schmemann tilittää toistuvasti siitä kirjassa Päiväkirjat 1973-1983. Esimerkiksi alkukeväästä vuonna 1980 hän kirjoitti:

“Miten kiduttavaa on, kun kirkossa ollessa on käytettävä kirkollista kieltä – sen äänenpainoja, puhetapaa, fraaseja. Tuo kieli on aivan keinotekoista. Sillä ei ole mitään tekemistä yksinkertaisen ja inhimillisen kielenkäytön kanssa. Ja miten helpottuneena sen jättää taakseen, samoin kuin viitat, käsien suutelemiset ja kirkkojuorut. Heti kun astuu ulos, näkee märät ja paljaat oksat, peltojen yllä leijuvan sumun, puut, kodit. Taivaan. Varhaisen hämärän. Ja ne kertovat uskomattoman yksinkertaisesti Totuudesta.”

Maailma ei ole kirkkoa varten, vaan juuri toisinpäin. Se on kirkon palvontaa, ekklesiolatriaa, jos sitä “pidetään itsetarkoituksena eikä Jumalan, ihmisen ja maailman uutena suhteena”, Schmemann totesi.

Utopiaa rakentavat sen sijaan ”osallistujat”, Schmemann toteaa. Kyse on liittymisestä ”maallisiin pitoihin” ja uskosta kehitykseen, unohtaen maailman todellisen elämän Jumalassa. Maailmasta tulee itsetarkoitus, ilmassa riippuva.

Joko siis maailman elämä hengellistetään tai sitten uskonto maallistetaan. Molemmat asenteet ovat kylläkin lähtöisin kristinuskosta, sen ”hulluiksi menneistä” opetuksista, Schmemann arvioi. Hän piti molempia harhaoppisina, sillä ne vääristävät suhdetta Jumalaan ja maailman elämään.

Molemmissa asenteissa maailman elämä koetaan ”armotiiviiksi”, ilman Jumalan läsnäoloa. Jumala on aina jossain muualla. Molemmat asenteet ovat ”saman vastakkainasettelun – hengellisyys vastaan aineellisuus – puitteissa”, hän totesi.

”Koko maailma on langennut – ei vain jotkut asiat maailmassa. Ei esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen rakkaus vastakohtana aviorakkaudelle tai konjakki tomaattimehun sijaan. Koko maailma on langennut. Avioliitto on langennutta. Tomaattimehu on langennutta, ei vain bourbon-viski. Kaikki on langennutta”, Schmemann hauskasti luettelee luennossa ”Between Utopia and Escape”.

Schmemann kuitenkin heti tähdentää: ”Kyllä, maailma on sairas, runneltu, perinpohjaisesti synnin runtelema. Mutta se silti laulaa jumalallista kunniaa! Se on edelleen jumalakykyinen!”

Ihminen on Schmemannille homo adorans – palvova ihminen. Ihmisen luonnollinen riippuvuus maailmasta on pohjimmiltaan riippuvuutta Jumalasta, ja tosiaan jopa hengittäminen voi olla jumalayhteyttä.

“Kaikki olemassa oleva on Jumalan lahja ihmiselle, ja se kaikki on olemassa tehdäkseen Jumalan tunnetuksi ihmiselle ja liittääkseen ihmisen elämän Jumalan yhteyteen. Se on Jumalan rakkautta, joka on tehty ruoaksi ja ihmisen elämäksi.”

Näkynsä tueksi Schmemann korostaa, että juuri Raamattu alkaa syömisellä. Juhla-ateria on läpi Raamatun keskeisenä kuvana elämästä. Se näkyy Jeesuksen vertauksissa ja lupauksessa “te syötte ja juotte minun pöydässäni”.

Lankeemus oli Schmemannille juuri ihmisen haluttomuutta kiittää tästä kaikesta. Ihminen ei tunnusta riippuvuuttaan ja sen perimmäistä merkitystä. Nälkä ja jano kuitenkin jäävät, mutta ne ovat tosiaan hukassa. Hengityskin on hengetöntä. Maailma koetaan sameaksi, eikä se ole enää “Jumalan läsnäolon läpitunkema”.

Jeesus oli juuri tämän kouriintuntuvan ja todellisen eksyneen maailman pelastaja. Hän tuli osaksi sitä, söi ja joi. Hän kutsui kaikenlaisia ihmisiä yhteyteensä.

Sergei Bulgakov, joka oli Schmemannin dogmatiikan opettaja Pariisissa, korosti kirjassaan Evankeliumin ihmeistä (ilmestyi venäjäksi Pariisissa 1932), että Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko tapahtui hääjuhlassa, pidoissa. Ihme tapahtui juuri ilon juhlassa ja Jeesuksen “myötätunnosta ihmisten ilolle”. Olkoot tapahtumalla muitakin merkityksiä, niin tämä on Jeesukselle luonteenomainen, Bulgakov tähdensi.

Myös Schemannille pelastus oli aina jotain kosmista, yhteisöllistä ja iloista. Katumuksella, kilvoituksella ja hengellisyydellä oli tietenkin paikkansa, mutta juuri toistuvana tarpeellisena paluuna ja pysymisenä ilossa.

Schmemann oli kirjoituksissaan toisinaan kohtuuton suhteessa kristilliseen aktivismiin maailman paremman elämän edestä. Hän esitti terävää aikalaiskritiikkiä, mutta murjotti myös aika lailla. Michael Plekon on jopa arvioinut, ettei Schmemann ihan kyennyt olemaan avoin 1960-luvun monille nopeille muutoksille ja näkökulmien kirjolle.

Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus tai rakenteelliset muutokset näiden puolesta ovat jopa Schmemannilla vähättelyn kohteina. Ihmisille hädän keskellä on kuitenkin aivan yhdentekevää mitä teologiaa on avun takana tai onko se jonkun murjottavan teologin mukaan touhuilua.

Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta ei lainkaan ota Jumalaa mukaan yhtälöön. Kyse on yksiselitteisesti siitä, kuka on puolikuolleen tien poskessa lojuvan lähimmäinen. ”Se, joka kohteli häntä myötätuntoisesti”, oli oikea vastaus.

Schmemannin tärkein anti onkin näky kristinuskosta ilona. Hänen näkynsä maailmasta hyvänä, langenneena ja pelastettuna on yhä hyvinkin raikas. Se on avuksi pohtiessa kristinuskoa muuttamassa maailmaa ja kohtelemassa kaikkia myötätuntoisesti.

Jumalanpalvelus ja erityisesti ehtoollinen olivat Schmemannille nousua tilaan, joka sallii ihmisen “nähdä elämän perimmäisen todellisuuden”. Ihmisen siirtyminen Jeesuksen “läsnäoloon on siirtymistä neljänteen ulottuvuuteen”. Tämä ei ole “pakoa maailmasta”, vaan “saapumista näköalapaikalle, josta voimme nähdä syvemmälle maailman todellisuuteen”.

Maailman elämän edestä loppuu yhteenvetoon kristinuskosta ja sen ilosanomasta, missä “Kristus on jo täyttänyt kaiken itsellään”. Se kiteyttää hyvin Schmemannin näyn kristinuskosta ja sen tehtävästä.

”Kristitty on se, joka havaitsee Kristuksen kaikessa, mihin hän katsoo, ja iloitsee Hänessä. Tämä ilo muuttaa ja uudistaa kaikki hänen inhimilliset suunnitelmansa ja ohjelmansa, ratkaisunsa ja toimintansa tehden kaikki hänen tekonsa sakramentiksi, missä maailma palaa Hänen tykönsä, joka on maailman elämä.”

Artikkelikuvassa on Schmemannin Maailman elämän edestä -teoksen suomenkielisen käännöksen kansikuva.


Lars Ahlbäck

Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


'Maailman elämän edestä – Schmemannin näky' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.