Pohjoisruotsalainen Lars Levi Laestadius (1800 – 1861) on toinen päähenkilö Mikael Niemen loistavasti kerrotussa romaanissa Karhun keitto (Like 2018, suom. Jaana Nikula). Ylistävät arvostelut saaneen alkuteoksen Koka björn julkaisi Ruotsissa kustannusliike Pirat vuonna 2017. Käytössäni on kuitenkin vuonna 2018 ilmestynyt taskukirjapainos, johon on Epilogi-luvun perään lisätty vielä kirjailijan jälkisanat. Niitä ei suomennos sisällä.
Toinen päähenkilö on Laestadiusten kasvattilapsi, rovastin tíenohesta löytämä saamelaispoika, noidanpenikaksi haukuttu. Laestadius antaa tälle nimen Jussi. Hänestä tulee rovastille kuin oma poika, aiemmin kuolleen tilalle. Laupias samarialainen ei mennyt piestyn ohi, eikä tällä kertaa pappikaan. Pappilaan asetuttuaan ikuinen vaeltaja Jussi kokee olevansa veneessä, jota ohjaa valo-olento. Mestariksi hän rovastia puhutteleekin.
Lars Levi Laestadius suunnitteli kasvitieteilijän uraa, ennen kuin päätti ryhtyä papiksi. Puolisenkymmentä Laestadiuksen löytämää kasvia on nimetty hänen mukaansa; rovastin kasvi-innostus on keskeistä Niemen romaanissakin. Ansioistaan kasvitieteilijänä Laestadius pääsi jäseneksi Edinburghin kasvitieteelliseen seuraan. Hänen kokoelmansa käsittää 6500 kasvia.
Mikael Niemen huikea tarina on kokonaisuudessaan voittopuolisesti sepitettä, vaikka pohjaakin useisiin lähteisiin. Romaani kasvaa ikiaikaisteemaiseksi hyvän ja pahan taisteluksi kierojen vallanpitäjien vierittäessä häikäilemättömästi omia rikoksiaan viattomain päälle.
Seudulla katoaa ihmisiä ja löytyy kuolleena tai pahoinpideltyinä.
Lars Levi Laestadius (1800–1861). Kuva: Wikipedia/Creative Commons.
Rikostarinaksikin Niemen monisäikeinen romaani siis kehittyy, ja kukapa muu kuin rovasti itse ryhtyisi rikosetsiväksi, kun paikkakunnan nimismiehestä ja neljännesmiehestä ei näytä olevan mihinkään. Rovasti on tutkimuksissaan tarkka ja päätelmissään terävä, mutta koska hänellä ei ole maallisissa asioissa valtaa eikä ainuttakaan tukijaa, hän joutuu paljastamaan löytönsä liian varhain, mikä kääntyy lopulta asian ratkeamista vastaan.
Apunaan piippua ahkerasti tupruttelevalla ja tupakan terveellisyyteen uskovalla Pajalan rovastilla on Jussi, joka on saanut rovastilta opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa. Näin romaani korostaa sivistyksen ratkaisevaa merkitystä ihmiselämän kehittymisessä; Jussi opettaa lukemaan myös sisarensa. Rovasti pohtii Jussin kanssa sitäkin, miksi pahuus on kirjallisuudessa kiinnostavampaa kuin hyvyys. Samalla tullaan anakronistisesti kysyneeksi, miksi rikoskirjallisuus on niin suosittua. Ei kai ainoastaan jännityksestä vaan myös filosofisista syistä. Voidaanko paha voittaa? Kokonaan ei koskaan, muutoinhan eläisimme paratiisissa.
Pahaa on mytologioissa nähty taikauskoisesti sielläkin missä sitä ei ole – arjessa vaikkapa oikean ja vasemman dikotomiassa. Niemen romaanissa on useita vasenkätisiä, sekä hyviä että pahoja. Vasenkätisyyttä on pidetty torjuttavana ja pahana, suorastaan paholaisen ominaisuutena; kirkkoon, temppeliin tai moskeijaan on kehotettu astumaan oikea jalka edellä. Tällaisille toimintakonventioille voidaan löytää myös ihmistä oikeamielisyyteen ohjaava funktio. Vasen-sanan synonyymina esiintyy suomenkin murteissa väärä. Viroksi oikea on parem, vasen sen sijaanpahem. ”Viisaan sydän vetää oikealle, tyhmän vasemmalle”, opettaa Saarnaajan kirja. (Saarn. 10:2.)
Saamelainen mytologia oli Laestadiukselle rakas. Siitä rakentaa Mikael Niemikin ratkaisevat loppukäänteet romaanilleen, vaikka kerronta pysyy fantastisuudessaankin uskottavan realistisena. Paholainen ei ole vaarallisin käärmeenä vaan enkelin puvussa, opettaa rovasti. Pahuus näyttää ottavan lopullisen vallan huolimatta kaikista hyvistä yrityksistä, mutta ihmeen kautta saavutetaan jonkinlainen voitto hyvyydelle. Mutta sen hinta on kallis. Niin kuin aina traagisessa taiteessa.
Laestadius vihaa yletöntä juopottelua eikä oikein suvaitse tanssiakaan, vaikka jumalanpalvelusten liikutuksissa tanssahdellaankin kirkon käytävällä. Mutta ryppyotsainen Niemen Laestadius ei ole. Päinvastoin, hän on lempeä ja ymmärtäväinen, viisas ja aina heikomman puolella. Hän ei ole laumasielu vaan oman tien kulkija. Hän on valmis uudenaikaisiin menetelmiin ja kiinnostuu valokuvauksen esiasteesta daguerrotypiasta. Tarinaan kehkeytyy myös taiteen ja luovuuden teema, kun rovastista suunnitellaan maalattavaksi muotokuva. Sellaisia on maalattukin, mutta kuten kirjailija Epilogissa huomauttaa, romaani ei kerro niistä.
Teologiset skismat pohjoisessa alkaneesta herätyksestä kiihkeine tunnepurkauksineen joutuvat romaanissa jäämään taustatekijöiksi. Paljon verevämmän tarinan osaset ottavat onneksi pääroolin, eroottisia juonteitakaan unohtamatta. Niistä kasvaa myös joulumyytti, aivan kuten raamatullisen Mariankin esiaviollisesta raskaudesta. Ideologisen viestinnän, kuten evankeliumin levittämisen Laestadius määrittelee kasvitieteellisesti lisääntymisen kuvin: ihmissydän on emiluoti, jonka Jeesuksen kimalaisten eli apostolien tuoma siitepöly hedelmöittää.
Romaani tapahtuu vuonna 1852. Suomennos väittää eräässä yhteydessä veisatun virttä ”Oi Jeesus lähde autuuden”. Suomalainen ymmärtänee sillä tarkoitettavan Kristuksen kärsimyksistä kertovaa Elias Lönnrotin virttä (SVK 1986, nro 79). Se on peräisin vasta vuodelta 1864 ja sen ruotsinnos paljon myöhempi. Alkuteksti kertoo kuitenkin, että rovasti valitsi virreksi ”Du bar ditt kors, o Jesu mild”. Se on ruotsinmaalaisen Erik Gustaf Geijerin runo vuodelta 1819, jota yhä Ruotsin kirkon virsikirjassa (Den svenskapsalmboken 1986, nr. 140) lauletaan
Mikael Niemi. Kuva: Like Kustannus oy.
kärsimysvirtenä saksalaisella 1700-luvun sävelmällä. Lönnrotin virren sävelmä on vanhempi ja runon metris-rytminen rakenne yksinkertaisempi kuin Geijerin runossa. Näin ollen ei ole perusteltua rinnastaa näitä tekstejä keskenään kielestä toiseen käännettäessä, vaikka Geijerin virsi sisältyy myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkieliseen virsikirjaan (Svensk psalmbok förden evangelisk-lutherska kyrkan i Finland1986, nr. 72).
Eikä heinälatoon jätetä seinäpuiden väliin ilmanvaihdon vuoksi koloja vaan rakoja, koko seinän pituudelta, jokaisen puun väliin. Springa tarkoittaa nimenomaan rakoa, ja siksi sitä käytetään myös vulvan merkityksessä, kuten vastaavaa sanaa muissakin kielissä.
Artikkelikuvassa kirjan kansi.
