Pohjoismaiden suurimpiin lukeutuva dokumenttielokuvafestari DocPoint järjestetään Helsingissä 27.1.–2.2.2020, ja se on taas asemansa mukainen: valikoimissa on niin paljon kiinnostavia ja ajankohtaisia dokumentteja, että on hankala valita, mitä katsoa. Ohjelmisto on koottu yli 40 maasta.
Seuraavassa muutama ennakkoon katsottu poiminta festivaaliohjelmistosta. Koko ohjelmisto ja aikataulut löytyvät tietenkin festarin verkkosivuilta.
iHuman muistuttaa, että tulevaisuus on jo täällä
iHuman alkoi ahdistaa jo parinkymmenen minuutin katsomisen jälkeen. Dokumentti kertoo tekoälystä; se valaisee, missä vaiheessa tekoälyn kehitys on ja mitä jo lähitulevaisuudessa voi olla odotettavissa. Keskeinen kysymys on, millaisia eettisiä ulottuvuuksia tekoälyyn liittyen on selvitettävä. Kysymys tekoälystä on aikamme tärkein kysymys, sanotaan.
Tekoäly on mahtava keksintö. Teknologiaoptimismin hengessä on huimaavaa miettiä, miten se voisi jossakin vaiheessa ratkaista kaikki nekin ihmiskuntaa riivaavat ongelmat, joihin me emme tunteidemme ja tarpeidemme riepottelemina kykene kehittämään tolkullista ratkaisua. Mutta entä jos tekoäly itse itseään kehittäessään toteaakin, että ongelmista selvitään sillä, että hävitetään ongelmista suurin, ihminen.
Norjalaisohjaaja Tonje Hessen Schei on haastatellut dokumenttiinsa alan johtavia huippuammattilaisia, joita on valtavan kiinnostavaa kuunnella. Tekninen kehitys on paljon pidemmällä kuin maallikko tajuaa. Tulevaisuus on jo täällä. Tiede ja teknologia on pökerryttävien näkymien äärellä, hyvässä ja pahassa. Dokumentissa kuullaankin monenlaisia äänenpainoja ja visioita tulevasta.
Maailmaa pyörittävät jättimäiset tekoälyä hyödyntävät teknologiayhtiöt, kuten Apple, Google, Microsoft ja Amazon, joilla on kaikista vähänkin teknologiaa käyttävistä ihmisistä valtavat määrät hyvin henkilökohtaista tietoa. Jos tekoälyn avulla voitaisiinkin ratkaista ilmastokriisi ja hävittää maailmasta epidemiat, käsissä on jo uudenlaisia ongelmia: disinformaatio, valeuutiset ja kyberhyökkäykset, joilla on mahdollista reivata järjestelmiä ja ihmismassojen mielipiteitä. Sitä tehdään jo. Ei maailman polarisoituminen ja levottomuus tyhjästä synny.
iHuman (Norja, 2019). Ohjaus: Tonje Hessen Schei.
Hope Frozen kuvaa tahdikkaasti surua, toivoa ja uskoa tieteeseen
Vasta 2-vuotias Einz on kuollut syöpään. Karmean menetyksen kokeneet vanhemmat päättävät luottaa tieteen mahdollisuuksiin ja jatkuvasti kehittyvään teknologiaan: he antavat pakastaa pienen ruumiin odottamaan aikaa, jolloin Einz kenties on mahdollista herättää ja parantaa. Siitä elokuvan monimerkityksinen nimi.
Hope Frozen. Kuva: Docpoint.
Dokumentissa on kyse teknologiasta ja lääketieteestä, mutta sitäkin enemmän perheen riipaisevasta menetyksestä ja surusta, joka ei jätä rauhaan. Perheen vanhin poika Matrix saa vastuulleen pikkusiskon mahdollisen tulevaisuuden. Opiskelut ja tulevaisuuden suunnitelmat hän järjestää niin, että voi jatkaa työtä mahdollisen parannuskeinon löytämiseksi tai ainakin toivon ylläpitämiseksi. Älykäs, lämmin ja sympaattinen nuorimies rakastaa hänkin siskoaan. Hän ei sano pahaa sanaa vanhemmistaan tai menetetyn siskon varjoon jäämisestä.
Dokumentti ei sorru turhaan sentimentaalisuuteen, ei tirkistele tai tunkeile eikä edes tikistä kyyneliä vaan kuvaa tahdikkaasti perheen surua ja toivoa ja hieman hämmentynyttäkin uskoa tieteen mahdollisuuksiin.
Kaikille eettistä pohdiskelua harjoittaville sekä Hope Frozen että iHuman tarjoavat varmasti paljon pureskeltavaa.
Hope Frozen (Thaimaa 2018). Ohjaus: Pailin Wedel.
Fat Front julistaa, että kaikilla on oikeus olla
Pyöreä. Rehevä. Runsas. Kurvikas. Uhkea. Kaikki sanoja, joita ylipainoisista ihmisistä käytetään silloin, kun ei haluta sanoa lihava. Läski, paksu, pulla, sanotaan, kun halutaan loukata. Miten suhtaudumme toisiimme? Miten ylipainosta puhutaan? Mikä on sopivaa ja mikä ei? Mistä kehopositiivisuudessa on kyse ja mitä se ei ole? Fat Front alkaakin siitä, kun ystävä sanoo toiselle, ettei oikein tiedä, mitä on sopivaa sanoa, kun ylipainoinen pyytää kuvailemaan itseään.
Elokuvassa esiintyvät Helene, Marte, Pauline ja Wilde julistavat, että kaikilla on oltava lupa olla. Heiltä on mennyt hermot siihen, millaista kohtelua ja sanoja heidän ylipainoisina täytyy päivästä toiseen sietää jopa lähimmiltään. He puhuvat avoimesti kokemuksistaan ja laittavat itsensä alttiiksi sanoakseen, että kaikille on löydyttävä tilaa yhteiskunnasta ja sopivia vaatteita. He ovat loputtoman kyllästyneitä siihen, että heidän pitäisi laihduttaa, olla jonkin tietyn kokoisia ja sopeutua johonkin mielipuolisiin länsimaisiin kauneusihanteisiin ollakseen hyväksyttyjä, haluttuja ja saadakseen olla rauhassa – tai voidakseen julkaista kuvia Instagramissa.
Fat Front. Kuva: Docpoint.
Nuoret naiset saavat osakseen paljon innostunutta kiitosta. He saavat niskaansa kuonaa ja ryönää. Heitä kritisoidaan siitä, että he ajavat terveydelle vahingollista ajatusmaailmaa. He ovat yhtä aikaa rohkeita ja vahvoja ja epävarmoja ja hauraita. He ovat hyvin itsekriittisiä ja kertovat avoimesti, miten vaikea itsensä on hyväksyä sellaisena kuin on vajoamatta itseinhoon ja vertaamatta itseään jatkuvasti toisiin.
Nämä naiset haastavat katsojan kohtaamaan omat ajatuksensa ja asenteensa erilaisia ja erikokoisia ihmisiä kohtaan.
Fat Front (Tanska, 2019). Ohjaus: Louise Unmack Kjeldsen, Louise Detlefsen.
Jawline kurkistaa some-elämän kulisseihin
Sosiaalinen media mahdollistaa menestyksen ja valtavan suosion, jos sitä osaa käyttää ja on valmis antamaan itsensä ja elämänsä julkisuudelle. Pienessä Tenneseen Kingsportissa varttunut 16-vuotias Austyn Tester on valmis ja haluaa olla somejulkkis. Hyväntuulinen dokumentti seuraa sympaattisen Austynin some-elämää ja hetkiä somen ulkopuolella ja kertoo nuoren toiveista ja haaveista päästä pois pieneltä, tunkkaiselta kotipaikkakunnalta.
Dokumentti kuvaa poikia ja nuoria miehiä, jotka tekevät tai haluavat tehdä töitä somevaikuttajina. Heidän ympärilleen kerääntyy itkeviä, kiljuvia ja hyperventiloivia tyttöjä kuin aikanaan poikabändien ympärille. Mutta mitä nämä nuoret julkkikset tekevät? Näyttävät hyvältä, juttelevat kivoja ja ovat superpositiivisia. He ovat rentoja, rakastettavia ja puhuvat kivoja juttuja, tsemppaavat seuraajiaan uskomaan itseensä ja unelmiinsa. Jos koulussa tulee kiusatuksi ja kotona ketään ei kiinnosta, voi kannustava juttuhetki somejulkkiksen kanssa auttaa jaksamaan seuraavaan päivään ja keräämään itseluottamusta: “Don’t let your fears make decisions for you”, älä anna minkää olla unelmiesi toteutumisen esteenä, olet kaunis ja upea.
Jawline. Kuva: Docpoint.
Ja onhan luontevasti kameran edessä esiintyviä, mukavia ja kannustavia nuoria hauska seurata! Tässä dokumentissa yksikään mediatutkija, opettaja tai jo aikuinen somevaikuttaja ei paasaa sosiaalisen median vaaroista tai kerro parhaita menestysvinkkejä. Nuoret itse kertovat ja näyttävät, miltä some-elämä sivusta seurattuna näyttää, ja se on virkistävää, herttaista ja tuntuu hupsultakin.
Austyn haaveilee muuttavansa Los Angelesiin uraa tekemään. Teinipoika ei kuitenkaan voi lähteä kotoaan noin vain. Välillä hänet valtaa alakulo, kun arki on kuitenkin arkea, pikkukaupungista ei vielä voikaan lähteä mihinkään ja se koulukin olisi käytävä, vaikka ei kiinnostaisi.
Nuoret tiedostavat somevaikuttajan ristiriitaisen tilanteen: maailma muuttuu ympärillä hirmuista vauhtia ja suosion ylläpitäminen vaatii jatkuvaa tekemistä ja näkymistä. Olet ihmisten muistissa juuri edellisen videon verran. Muutama vuosi sitten kuvattu dokumentti ei kerro, miten Austynin uran on sittemmin käynyt. Vieläkö hän täysi-ikäisenäkin aikoo tehdä elantonsa sosiaalisen median välityksellä?
Jawline (USA, 2019). Ohjaus: Liza Mandelup.
A Step Forward
Japanilainen pastori Yoichi Fujiyabu pelastaa itsemurhaa hautovia.
Japanin Wakayamassa Sandanbekin kalliojyrkänteet ovat paitsi upea luonnonnähtävyys myös paikka, johon tullaan ottamaan se ratkaiseva askel tyhjyyteen: 50 metriä korkealta jyrkänteeltä tehdään paljon itsemurhia. Yoichi Fujiyabu haluaa, ettei kenenkään tarvitsisi hypätä. Siksi kalliolla on kyltti, jossa kehotetaan soittamaan kyltissä olevaan puhelinnumeroon.
Langan toisessa päässä on Yoichi Fujiyabu. Hän luottaa tekojen, sanojen ja konkreettisen tuen voimaan. Seurakuntansa hoitamisen ohella hän pyörittää ruokapaikkaa, jossa uutta suuntaa elämässään etsivät voivat työskennellä ja ottaa sen ratkaisevan askeleen eteenpäin jollakin muulla tavalla kuin astumalla alas jyrkänteeltä. Hän on ihailtavan suora ja rehellinen auttamiaan ihmisiä kohtaan olematta silti tyly. Hän järjestelee käytännön asioita ja auttaa raha-asioissa.
A Step Forward. Kuva: Docpoint.
Japanissa itsemurhat ovat hälyttävän yleisiä. Miksi kalliojyrkänteen reunalle mennään? Dokumentissa mietteitään jakavat myös itsemurhaa aikoneet miehet: mikä ajoi suunnittelemaan oman hengen riistämistä ja millaisia ajatuksia ja tuntemuksia mielessä liikkui. Syitä itsemurhamietteiden taustalla on monia. On avioeroja ja perheiden hajoamisia, läheisten kuolemia ja työpaikan menetyksiä. Näköalattomuutta ja toivottomuutta.
Kaikkia Yoichi Fujiyabu ei pysty pelastamaan. Kuolema on kova paikka. Autettavista on tullut läheisiä ja jokainen ihmishenki on hänelle tärkeä. Avuttomuuden kokemuksen kanssa on opittava pärjäämään.
Ohjaaja Atsushi Kasezawa päätyi tekemään dokumentin, kun hänen oma mentorinsa teki itsemurhan vuonna 2007. Hän vierailee DocPointin aikaan Helsingissä, ja hänet on mahdollista tavata Q&A-tilaisuudessa elokuvan näytöksen jälkeen tiistaina 28.1. ja perjantaina 31.1.
A Step Forward (Japani 2018). Ohjaus: Atsushi Kasezawa
Carnival Pilgrims ja matkalla olemisen lumo
Ihmisten kaipuu päästä liikkeelle on ihmeellinen juttu. Ihmiset ovat olleet aina liikkeessä, mutta mikä saa meidät lähtemään? Rutiinit, arki, paikalleenjäämisen pelko, tuska, kaukokaipuu.
Ihmiset ovat kulkeneet aina: on vaellettu pyhiin ja lähdetty seikkailemaan, matkattu merten yli tavoittelemaan onnea, etsitty rikkauksia tai karattu rakkauden perässä. On lähdetty ihan vain viihtymään ja laiskottelemaan tai tutustumaan vieraaseen kulttuuriin. Syitä on yhtä monta kuin lähtijääkin. Yhdelle matka on uskonnollinen kokemus, toiselle seikkailu, kuka löytää reissusta mitäkin.
Carnival Pilgrims on erikoisella tavalla lohdullinen seuratessaan eri puolilla maailmaa matkoillaan olevia ihmisiä.
Carnival Pilgrims. Kuva: Docpoint.
Elokuvassa liikutaan 12 eri maassa. Kohtausten lomassa on arkistokuvaa. Ohjaaja-kuvaaja Mika Mattila on tehnyt jollakin hankalasti määriteltävällä tavalla pauloihinsa saavan dokumentin turistokohteissa pyörivistä, kuhisevista ja tohisevista, matkalla olevista ihmisistä, joita kamera seuraa keskustelunpätkiä ja kommentteja poimien.
Ote on mietteliäs ja tutkaileva. Kuvat ovat kauniita. Elokuvaa katsoessa alkaa haluta päästä liikkeelle, reissuun, tien päälle, kulkemaan kohti eksoottisia näkymiä ja auringonlaskua.
Carnival Pilgrims (Suomi, Saksa, Norja 2020). Ohjaus: Mika Mattila.
Earth – me ja maa
Earth antaa aikaa hienoille kuville. Mutta mitä ne esittävät: ihmisen raiskaamaa ja tuhoamaa maisemaa. Silmänkantamattomiin jatkuvia kaivosalueita. Paikkoja, joissa koneilla ajetaan yli maaperästä löytyvien miljoonia vuosia vanhojen fossiilimetsien. Dokumentti kertoo tavoista, joilla ihminen hyödyntää maaperää, ja se hyödyntäminen näyttäytyy väkivaltaisena ja ankarana.
Maata kaivetaan, louhitaan ja siirretään. Koneilla ihminen saa kesytettyä maan ennen näkemättömän nopeasti ja tehokkaasti. Tätä taivuttamista dokumentti seuraa verkkaisesti mutta tarkkaavaisesti, melkein kuin kamerakin kyselisi, miksi tämä kaikki pitää tehdä. Työmiehet eri maista ja erilaisissa kaivoksissa kertovat työstään ja suhteestaan maahan. Maata rakastetaan ja siihen suhtaudutaan kunnioittavasti: maa ei anna mitään helposti, työ on kovaa. Mutta pakkohan kaikki sen sisältämä on kaivaa käyttöön – tai ainakin itsensä on elätettävä ja elämiseen tarvitaan työtä.
Earth. Kuva: Docpoint.
Dokumentissa vieraillaan muun muassa rakennustyömailla ja ruskohiilikaivoksissa, marmorilouhoksella ja kuparikaivoksella sekä mikä kiinnostavinta, tutustutaan ydinjätteen loppusijoittamisessa vuosien saatossa tehtyihin hutilyönteihin. Syvälle kallioon louhitussa kaivoksessa yritetään väistää katastrofi ja estää vesiä valumasta luolastoihin, joihin ydinjätettä on varastoitu vuosikymmeniä sitten.
Hienosti toteutettu, kiinnostava dokumentti muistuttaa, että ihmisellä on valta käyttää maata mielin määrin, mutta olisi meillä myös vastuu tätä ainokaista palloamme kohtaan. Me emme olisi mitään ilman maata.
Earth (Itävalta 2019). Ohjaus: Nikolaus Geyrhalter.
Artikkelikuvassa iHuman (Norja, 2019). Ohjaus: Tonje Hessen Schei.
