Luther Playmobil-figuurina.

Luterilaisuuden haaste

Luterilaisella kristityllä on suuret korvat, pienet kädet ja leveä takapuoli. Mistä moinen satiiri lieneekään peräisin, sillä viitataan teologis-kirkollisessa maailmassa eläviin ikivanhoihin stereotypioihin. Luther ja etenkin hänen seuraajansa panivat kirkoissaan saarnatun sanan ja sen pitkällisen kuuntelemisen ykkössijalle – ehtoollisen ja hengellisen kokemuksen kustannuksella. Julistaessaan uskonvanhurskauden oppia perinteinen luterilaisuus on aina pannut uskon ja teot jyrkästi vastakkain. Vaikka luterilaisuudessa ei ole pappisvaltaa ja se julistaa kristittyjen yleistä pappeutta, kuva luterilaisesta maallikosta ainakin hamassa menneisyydessä lipsahtanut usein synkän, vanhoillisen ja tekopyhän, kirkoissa ja seuroissa penkkiä kuluttavan vanhuksen suuntaan. Ensin puhdasoppisuus, sitten pietismi ja lopulta vanhoilliset, omaan menneisyyteensä jääneet herätysliikkeet ovat kuljettaneet mukanaan luterilaisuutta, josta 2000-luvulla näyttää tulleen museotavaraa. Luterilainen oppi ei yksinkertaisesti ole kirkon keskiössä – ei lähelläkään sitä.

Modernit luterilaiset kirkot ovat jo hyvin pitkään problematisoineet omaa julistustaan ja etsineet sille aktiivisesti uusia muotoja sekä hakeneet dialogia muiden kristillisten kirkkojen kanssa. Jumalanpalveluksia on yritetty saada eloisammiksi sekä tuoda niitä tähän päivään. On kehitetty messuja kaikenlaisille ihmisryhmille ja haluttu saada kaikki mukaan ketään syrjimättä. Muiden protestanttisten kirkkojen kanssa myös luterilaiset kirkot ovat kulkeneet hyvää vauhtia sateenkaariväen positiivisen ja kannustavan hyväksymisen suuntaan. Kuten kirkon konservatiivit jaksavat muistuttaa, moderni luterilaisuus on päätynyt vesittämään oppinsa. Uudistuva kirkko pitää kiinni oppinsa ydinkohdista – ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden – mutta vie niiden tulkintaa yleisinhimillis-psykologiseen suuntaan. Raamattu on nykykirkolle muodollisessa mielessä uskon ja elämän ylin ohje, mutta sen auktoriteetti ei ole lähimainkaan samaa kaliiperia kuin parin sukupolven takaisessa julistuksessa.

Joskus on hyvä kysyä, olemmeko me enää luterilaisia vaiko ainoastaan suomalaisia ja suomalaisia kristittyjä, joiden elämässä on edelleen luterilaista kulttuuriperinnettä. Ymmärtävätkö edes papit, mitä luterilainen oppi uskonvanhurskaudesta tarkoittaa? Pystyvätkö hekään vastaamaan kysymykseen: mitä tarkoittaa, että Raamattu on Jumalan sanaa? Näiden kahden kysymyksen osalta soppaa hämmentävät entisestään Pasi Hyytiäisen ja Jarmo Tarkin artikkelit tässä numerossa.

***

In Finland, we have this thing called Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Jos vähän kärjistetään, kukaan ei pidä nimeä enää hyvänä. Tuleeko siihen yhdysviiva vai ei, mietitään alituiseen. Eikö kirkon määrittelyn pitäisi mieluummin olla toisinpäin, luterilais-evankelinen, koska luterilainen on spesifimpi ja evankelinen yleisempi. Ja mitä on tämä Lutherin palvonta? Olisikohan hän itse halunnut, että hänen ja muiden reformaattorien työn perintönä syntyneitä kirkkoja kutsutaan hänen sukunimensä väännöksellä. Jos reformaattorien keskinäisen vaikutusvallan kehitys olisi mennyt vähän toisin, meillä varmaan käytettäisiin nimeä evankelis-melanchthonilainen kirkko, joka kuulostaisi jotenkin kauhukirjailija H. P. Lovecraftin luomukselta. Joten eiköhän jatketa reformaatiota ja nimetään kirkko yksinkertaisesti Suomen evankeliseksi kirkoksi. Ei siitä mitään harmiakaan olisi.


Mikko Ketola ja Matti Myllykoski.

Kirjoittaja

Mikko Ketola ja Matti Myllykoski ovat Vartijan päätoimittajat.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.