Viime vuosisadan merkittävät yhteiskunnallis-aatteelliset virtaukset kommunismi ja fasismi merkitsivät suurta haastetta myös kristillisille kirkoille. Tähän oli antamassa aihetta sekä näiden virtausten ideologinen sisältö että totalitaarinen luonne. Vaikuttihan kyseisten liikkeiden syntytaustaan paitsi 1800-luvun lopun liberalismin maailmankatsomuksellis-yhteiskunnallinen kriisi ja maailmansodan loputulos etenkin luonnontieteellisen tutkimuksen voimakas nousu Darwinin evoluutioteorioineen ja muine kehitysnäkemyksineen.
Yhtenä keskeisenä piirteenä tähän murrokseen kuului empiirisen, tämänpuoleisen, ihmiskeskeisen ajattelun voimakas vahvistuminen kaiken tuonpuoleisen asemesta. Filosofi Ludwig Feuerbachin iskusanoja lainaten; modernin ihmisen oli muututtava ”tuonpuoleisen kandidaatista tämänpuoleisen opiskelijaksi”. Tätä tämänpuoleista ihmiskeskeistä ajattelua näytti vahvistavan etenkin edellä mainittu tieteellisesti todettu evoluutioteoria.
Ilmeisesti paljon laajemmin kuin luontoa koskevat tutkimustulokset ja liberaalin yhteiskunnan tilapäinen kriisi vaikutti kuitenkin katsomukselliseen ilmapiiriin näiden muutosten pohjalta syntynyt ja osittain tieteen tulosten väärin ymmärryksen perustunut naturalistis-materialistinen populaarifilosofia ja pseudo-darvinistinen kehitysajattelu, joka sai vahvasti tämänpuoleisen uskonnon luonteen. Se kiiruhti luonnontieteellisen kehitysajattelun pohjalta tekemään myös syvälle käypiä yhteiskunnallisia johtopäätöksiä ja soveltamaan niitä ihmisyhteisön. Myös yhteiskunta lakeineen ja laitoksineen oli saman kehityslain alainen kuin luonto, niin uskottiin.
Maailmansodan aiheuttaman poliittisen murroksen ohella kyseinen naturalistis-materialistinen kehitysusko sai merkittävästi tilaa tuolloin muotoutumassa olleiden ideologis-yhteiskunnallisten katsomusjärjestelmien perusteissa. Kuvaavana on pidettävä, että marxilainen sosialismi omaksui näistä vaikutteista entistä korostetummin materialistisen tulkinnan ja katsoi tehtäväkseen taistella vain ihmisen ja ihmiskunnan tämänpuoleisesta onnesta. Tsaarin-Venäjän erityisten olosuhteiden vuoksi, jossa kirkko oli nivottu tiukasti valtioon, marxilainen sosialismi sai siellä tätäkin korostuneemmin uskonnonvastaisen luonteen. Leninin jo 1900-luvun alussa esittämän tulkinnan mukaan uskontoa oli sellaisenaan pidettävä oopiumina kansalle, joka oli omiaan sumentamaan kansan tietoisuutta tämänpuoleisista oikeuksistaan ja taistelemaan niiden puolesta. Sen vuoksi uskontoa ei ollut Leninin mielestä syytä pitää vapaamielisessä hengessä vain yksityisasiana.Proletariaattia edustavan kommunistisen liikkeen tuli pysyvästi taistella työväenluokan vapauttamiseksi uskonnon aiheuttamasta tietämättömyydestä ja yhteiskunnallisesta pimeydestä.
Vaikka osittain kommunistisen liikkeen vastapainona syntynyt fasismi halusi pääosin välttää avoimia uskonnonvastaisia kannanilmauksia, myös sen ydin oli ateismin tai uuspakanuuden sävyttämä, jossa sankaruuden ja isänmaanrakkauden retoriikka saivat korvata aidon kristinuskon sanoman. Kristinuskolle vieraat kehitysuskon ja sosiaalidarvinismin ajatukset saivat tilaa varsinkin kansallissosialistien valtiososiologiassa, joka pyrki tulkitsemaan myös ihmisten muodostamaa yhteisöä kehitysuskon ja sosiaalidarvinismin kaaviossa ja näki sen luonnon tavoin olemassaolon taistelukenttänä.. Jo 1920-luvulla Hitler vetosi Mein Kampf -teoksen toisessa osassa kaiken esikuvana maailmankaikkeutta hallitsevaan luonnon peruslakiin, joka korosti paremman ja voimakkaamman lajin voittoa ja vaati huonomman ja heikomman alistamista. Näin luonnon lajikehitys sai toimia myös ihmisyhteisön rotutaistelun perustana. Tässä valossa myös kristillinen lähimmäisenrakkaus saattoi olla vain luonteen heikkoutta, josta Saksan kansa tuli vierottaa. Kristillisiä kirkkoja koski niin ikään vaatimus, etteivät niiden käsitykset saaneet sotia Saksassa ”germaanisen rodun siveys- ja moraalikäsityksiä vastaan.
Neuvostopropagandan mukaan uskontojen edustajat olivat sätkynukkeja, joita neuvostovallan viholliset liikuttelivat.
Niin kommunistisen kuin fasististen liikkeiden ideologiset uskontokielteiset käsitykset johtivat varsin pian myös konkreettisiin uskontopoliittisiin toimiin kyseisten liikkeiden päästyä valtaan. Varhaisimpana esimerkkinä tästä oli kommunistisen puoleen valtaanpääsy Venäjällä, mikä johti välittömästi myös uskontopoliittiseen muutokseen maassa välittömästi lokakuun suuren vallankumouksen jälkeen, kuten hyvin tiedämme. Kun Leninin johtama kommunistinen puolue katsoi juuri Venäjän ortodoksisen kirkon syyllistyneen keisarivaltaa tukiessaan selvimmin uskonnolle tunnusomaiseen pimitykseen ja vallan väärin käyttöön, sen rajoittavat toimet kohdistuivat ensisijaisesti ortodoksiseen kirkkoon ja sen edustajiin.
Sen sijaan pienemmät vähemmistökirkot saattoivat ainakin rajoitetusti ja valvottuina jatkaa hetkellisesti toimintaansa. Tämä koski mm. Inkerin luterilaista kirkkoa, joka itsenäistyneenä kirkkokuntana saattoi jatkaa rajoitettua toimintaansa läpi 1920-luvun. Yrittipä se kouluttaa vielä uusia työntekijöitäkin kirkolleen, kun sen papisto oli pääosin paennut maasta. Samankaltaisen kehityksen kuin Inkerin kirkko joutui käymään läpi se saksalaisjohtoinen Venäjän luterilainen kirkko, johon Inkerin kirkkokin oli aiemmin osana kuulunut. Kyseinen kirkkokuntahan käsitti yli 200 seurakuntaa eri puolilla Venäjää ja koostui pääosin Venäjälle 1700- ja 1800-luvulla muuttaneista Itämeren piirin sekä Volgan ja Mustanmeren piirin saksalaisista.
Kun uskonnonvastaiset toimet eivät 1920-luulla johtaneet toivottuun tulokseen, joutuivat kirkot 1920-luvun päättyessä uuden kiristyneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällöin annetut uudet säädökset uskonnollisista yhteisöistä ja uskonnonharjoituksesta Neuvostoliitossa kiristivät entisestään kirkkokuntien asemaa ja johtivat siihen, että vuosikymmenen päättyessä vain vähäinen osa johtavan ortodoksisen kirkon seurakunnista ja hiippakunnista oli enää toiminnassa. Myös siihen saakka hengitystilaa saaneet vähemmistökirkkokunnat, kuten luterilaiset, baptistit ja evankelikaalset kristityt joutuivat lopettamaan järjestäytyneen toimintansa ja järjestäytyneen seurakuntatyönsä. Tämä koski myös Inkerin kirkkoa samoin kuin saksalaistaustaisen luterilaisen kirkon toimintaa. Uskonto näytti olevan todella jäämässä vain porvarilliseksi jäänteeksi, jolla ei ollut kommunistisessa yhteiskunnassa tulevaisuutta.
Järjestäytyneen uskonnollisen toiminnan tyrehdyttäminen ei kuitenkaan johtanut sen täydelliseen sammumiseen vaan jatkui yksityisenä aina vankileirien saaristoa ja karkotuspaikkoja myöten. Ja kuten inkeriläisten uskonveljiemme vaiheista tiedämme, juuri luterilaisesta uskonnollisesta perinteestä saattoi muodostua vaikeuksien keskellä myös tärkeä omaa kansallisuutta yhdistävä ja ylläpitävä voima.
Edellä mainittu ruhjova kommunistinen uskontopolitiikka ei kuitenkaan muodostunut sellaisenaan pysyväksi. Osittaisen käänteen tähän aiheutti paitsi puhjenneen suursodan Neuvostoliitolle aiheuttama kansallinen uhka myös sodan myötä syntynyt maan liittosuhde Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa, minkä Stalin ilmeisesti edellytti vaativan myös uskontopoliittista muutosta. Samalla kun Stalin kiitoksena Venäjän ortodoksisen kirkon sodassa osoittamasta lojaalisuudesta isänmaataan kohtaan halusi palauttaa omalle kirkolleen sen keskeiset toimintaedellytykset ja siten vahvistaa kansallista yhteyttä, hän antoi hyväksymisensä myös yleiselle oikeudelle uskonnonharjoitukseen valtion piirissä, mitä länsimaisten yhteiskuntien katsottiin edellyttävän.
Kun kommunistisen puoleen ideologista vaatimusta uskonnon poisjuurittamiseksi ei kuitenkaan kumottu, sai Neuvostoliiton uskontopolitiikka selvästi kahdet kasvot. Samalla kun neuvostovaltio antoi lain edellyttämän hyväksymisensä uskonnonharjoitukselle, maan johtava kommunistinen puolue kiisti hyväksymisensä tältä ja halusi toimia uskonnon poisjuurittamiseksi. Näin Neuvostoliitosta muodostui valtio, jossa vallitsi uskonnonvapaus, mutta samalla maa, joka johtavan puolueensa voimin pyrki ideologisesti hävittämään uskonnon.
Kyseinen kaksijakoinen uskontopolitiikka, jossa valtiollinen ja puolueen uskontopoliittinen linja elivät rinnakkaisina, toteutui Neuvostoliiton ohella kaikissa Itä-Euroopan ns. kansandemokraattisissa maissa ja löi leimansa niissä harjoitettuun uskontopolitiikkaan. Se koski luonnollisesti myös kaikkia Neuvostoliiton ja uusien kansandemokraattisten maiden piirissä vaikuttaneiden maiden luterilaisia kirkkoja ja yhteisöjä. Myös ne joutuivat toimimaan valtion virallisen hyväksynnän ja puolueen kielteisen asenteen synnyttämässä ristikkäispaineessa. Pieninä vähemmistökirkkoina ja vähemmistökansoihin lukeutuvina yhteisöinä ne saattoivat olla myös suuria kirkkokuntia alttiimpia kommunistisen liikkeen ideologiselle painostukselle, mihin esimerkiksi Baltian luterilaisten kirkkojen kokemat menetykset viittaavat.
Samalla lienee pidettävä ilmeisenä, että kommunistisen puolueen aktiivinen ateistinen kasvatustyö ja propaganda vetosi muiden uskontokuntien edustajia paremmin uskontonsa rationaalisia perusteita korostaviin luterilaisiin, jotka luterilaisen perinteen mukaisesti olivat valmiita tunnustamaan myös esivallan oikeuden maallisissa asioissa sen luonteesta riippumatta. Enemmän kuin nämä tekijät Baltian kirkkojen menetyksiin vaikutti ilmeisesti kuitenkin sikäläisten luterilaisten kirkkojen historiallinen tausta.
Toisaalta myös Neuvostoliiton luterilaiset vähemmistökirkot olivat valmiit käyttämään maan kaksijakoista uskontopolitiikkaa hyväkseen ja etsimään sen puitteissa myös virallisia toimintaedellytyksiä muuttuneessa tilanteessa. Ehkä kaikkein näkyvimmän ilmauksensa uskontopolitiikan uusi sovellutus sai luterilaisten kirkkojen osalta saksalaisen luterilaisen kirkkokunnan uudelleen muotoutumisessa 1950-luvulta lähtien. Niinpä sodan aikana Siperiaan ja Keski-Aasiaan karkotetut lukuisat saksalaiset saivat oikeuden 1950-luvulta lähtien – puolueen uskonnonvastaisesta ideologiasta huolimatta – perustaa pienimuotoisia ulospäin näkymättömiä kortteliseurakuntia, mikä johtikin kymmenien, jopa satojen luterilaisten seurakuntien ja sittemmin yhtenäisen kirkkokunnan syntymiseen Kaukasian, Keski-Aasian ja Siperian alueille. Näin siitä huolimatta, että maan johtava kommunistinen puolue jatkoi avoimesti uskonnonvastaista toimintaansa. Vastoin kommunistisen puolueen kantaa tämä koettiin valtiollisesti välttämättömäksi paitsi islamin uhkan myös saksalaisperäisen väestön poismuuton ehkäisemiseksi.
Se uskontopolitiikan uusi sovellutus, joka ilmeni saksalaisten seurakuntien synnyssä, koski myös Itä-Karjalan ja Inkerin suomalaisten seurakuntien ja sittemmin Inkerin kirkon syntyä. Samalla kun valtiollinen uskonnonvapaus teki seurakuntien perustamisen oikeutetuksi, saattoi kommunistinen puolue asettaa sille esteitä ja rajoituksia. Rauhanomainen valtiollinen kehitys maiden välillä oli luonnollisesti omiaan viemään pohjan uskonnolliseen toimintaan kohdistuvalta ideologiselta vastustukselta.
***
Samalla kun marxilais-leniniläinen kommunistinen ideologia halusi määrätietoisesti desakralisoida eli vapauttaa oman yhteiskuntansa uskonnon pimityksestä, fasismi eri muodoissaan asetti kristilliselle kirkolle kokonaan toisenlaisen haasteen. Uskonnon hylkäämisen asemesta sen piirissä sai tilaa ennen muuta sankaruutta ja isänmaallisuutta korostava retoriikka, joka pyrki etenkin kansallissosialistisessa muodossaan alistamaan myös uskonnon ja kristillisen kirkon oman ideologisen ja poliittisen järjestelmänsä alaisuuteen ja käyttämään sitä myös hyväkseen. Sen keskeiseksi tavoitteeksi muodostui etenkin saksalaisen fasismin piirissä sana gleichschalten, yhdensuuntaistaa, hallita yhdensuuntaisesti. Tämän joutui kokemaan ennen muuta Saksan evankelinen kirkko. Tämän kansallissosialistisen uskontopolitiikan ajajaksi nousi jo 1920-luvulla perustettu Saksalaisten kristittyjen uskonliike, Glaubensbewegung Deutsche Christen, joka nimensä mukaisesti halusi tehdä Saksan evankelisesta kirkosta nimenomaan fasistisen kansallissosialimin hengessä toimivan kansalliskirkon, joka UT:n synti ja armo -käsityksen sijasta halusi nostaa julistuksensa keskukseen sankarillisen Kristus-hahmon ja itsetietoisen ihmisen.
Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen lippu.
Etenkin Saksalaisten kristittyjen uskonliike vaati, että myös kirkon hallinto oli uudistettava kansallissosialistisessa hengessä ja sen piirissä toteutettava ns. johtajuusperiaate useiden maakirkkojen itsenäisen hallinnon asemasta. Kyseinen vaatimus päätettiinkin toteuttaa, ja kirkko sai jo kesällä 1933 sen mukaisen uuden hallinnon. Kansallissosialistisen puoleen vahvalla tuella Saksalaisten kristittyjen uskonliike otti tämän jälkeen haltuunsa – vastoin laajojen kirkollisten piirien käsityksiä – niin kirkon ylimmän kaitsijan, valtakunnanpiispan viran kuin useiden maakirkkojen keskeisiä hallintovirkoja. Muutoksen tapahduttua uusi kirkollinen johto asettui puolestaan määrätietoisesti puolustamaan kaikkia valtion toimenpiteitä, kun taas Saksalaisten kristittyjen uskonliike vaati entistä avoimemmin myös kirkon sanoman yhdenmukaistamista kansallissosialistisen liikkeen päämäärien kanssa.
Kansallissosialistien ajama yhdensuuntaistamispolitiikka sai uuden valtakunnanpiispa Ludwig Müllerin johdolla jo vuoden 1933 kuluessa uusia konkreettisia näyttöjä. Näistä epäilemättä merkittävin oli valtakunnanpiispan jo joulukuussa 1933 tekemä päätös Saksan evankelisen kirkon varsin maineikkaan ja laaja-alaisen nuorisotoiminnan siirtäminen Hitler-Jugendin alaiseksi, mikä herätti voimakasta vastustusta kirkon omassa piirissä ja johti näyttäviin vastalauseisiin myös ulkomaisten luterilaisten kirkkojen taholla. Merkitsihän nuorison kasvatuksen siirtäminen kansallissosialistisen nuorisojärjestön hallintaan tärkeää nuorison kasvatuksen yhtenäistämistä ja saattamista kansallissosialisisen ideologian hallintaan. Ei ihme, että Hitlerin kerrottiin pitäneen tätä päätöstä parhaana joululahjana johtamalleen liikkeelleen, kun taas monet ulkomaiset arvostelijat katsoivat sen merkinneen Saksan evankelisen kirkon pelottavaa itsenäisyyden tuhoa.
Kasallissosialismin ihanteita noudattanut yhtenäistämispolitiikka huipentui jo tässä vaiheessa puolueen rotupolitiikan synnyttämään ristiriitaan. Kun kansallissosialistit vaativat hyväksymänsä arjalaislain nojalla, että myös kirkon oli toteutettava arjalaislakiin kuuluva kansallinen vaatimus ja erotettava palveluksestaan kaikki juutalaista syntyperää olevat kansalaiset, sai myös tämä vaatimus Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen piirissä hyväksymisen. Kun rotuopin etenkin kirkon jäseniin sovellettuna katsottiin kuitenkin loukkaavan selvästi Raamatun sanomaa kristittyjen samanvertaisuudesta, se herätti myös jyrkkää vastusta. Jo 1934 se johtikin ns. Saksan evankelisen tunnustuskirkon muodostamiseen, joka sai kannatusta vähitellen kaikkien Saksan evankelisten maakirkkojen piirissä ja muodosti oman organisaationsa, joka kilpaili kannatuksesta valtiovallan tukeman virallisen kirkon kanssa.
Hitlerin evankeliumi kolmannessa valtakunnassa.
Tässä yhteydessä ei ole mahdollista lähteä seuraamaan näin puhjenneen Saksan kirkkotaistelun myöhempiä vaiheita. Riittänee vain todeta, että kirkkotaistelu jatkui läpi vuosien aina Kolmannen valtakunnan sortumiseen saakka ja johti monien tunnustuskirkon edustajien pidätyksiin ja rangaistuksiin. Vaikka jäljelle jäänyt ns. valtakunnankirkko sai kaiken tukensa kansallissosialistiselta valtiolta, jonka ideologisiin päämääriin se oli valmis pitkälle mukautumaan, se ei kyennyt murtamaan ns. tunnustuskirkon perinteisempää kristillistä näkemystä ja toimintaa. Samalla se johti kuitenkin kirkon vakaviin sisäisiin ristiriitoihin ja eristykseen muista kirkoista.
Vaikka tunnustuskirkon synty ja toiminnan vahvistuminen merkitsi varsin selvää ja määrätietoista irtisanoutumista kansallissosialistisesta ideologiasta ja sen selvästi uuspakanallisista painotuksista, se ei kyennyt tekemään tyhjäksi tämän liikkeen sankaruus- ja isänmaa-retoriikkaa. Varsinkin puolueen ja Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen toistama propaganda, miten Hitler ja kansallissosialistinen liike olivat pelastaneet Saksan ja koko Euroopan kommunismin uhkaavalta tuholta, oli omiaan vetoamaan laajoihin joukkoihin myös kirkon piirissä ja muodostui kansalliseksi uskonnoksi. Kristillinen sovituksen sanoma joutui antamaan tilaa sankaruutta, voimaa jne. uhkuvalle isänmaa-uskolle. Tämä korostui luonnollisesti etenkin sodan alettua, jonka tilanteen katsottiin vaativan entistäkin selvemmin uskollisuutta esivallalle kaikissa muodoissa. Saksasta oli näin muodostumassa valtio, joka kyllä puolusti uskontoa, mutta halusi tehdä siitä ensisijaisesti hakaristin uskonnon.
Vaikka Saksan tunnustuskirkon syntyä on syytä pitää yhtenä merkittävimmistä ilmiöistä viime vuosisadan kirkon historiassa, se ei ole voinut kaikilta osin poistaa edellisen kauden jälkeensä jättämiä haavoja. Niinpä viime vuosina olemme saaneet tietää, että myös Saksan evankelinen kirkko on eräillä perinteisillä luterilaisilla alueilla kärsinyt tuntuviakin menetyksiä jäsenistönsä osalta, jopa niin, että kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut 15-20 prosenttiin väestöstä. Ei voi täysin välttyä kysymykseltä, missä määrin juuri edellä kuvatut tapahtumat ja kokemukset ovat koetelleet syvästi myös kirkon uskottavuutta ja vaikuttaneet myös nykyiseen tilanteeseen. Joutuihan Saksan kirkko kokemaan varsin vahvana paitsi kansallissosialistisen ideologian vyörytyksen että DDR:n osalta sittemmin myös kommunistisen ideologian voimakkaan painostuksen. Kyseiset ideologiset kamppailut koettelivat arvattavasti syvältä myös evankelisen kirkon ja etenkin sen esivaltateologian uskottavuutta.
Artikkelikuvassa Liettuan Šiauliaissa sijaitseva ristikukkula. Kuva: Wikipedia.
