Ciceron (106–43 eaa.) vuoden komennus Kilikian käskynhaltijaksi oli hänelle jo lähtökohtaisesti vastenmielinen. Asiaa pahensivat vielä monenlaiset hankaluudet edeltäjän Claudius Appius Pulcherin (97 – 49 eaa.) kanssa. Kun Ciceron kirjeiden sävy on yleensä yliystävällinen ja kohtelias – imartelevakin, on niissä Appiusta kohtaan jopa kylmäkiskoisuutta. Kirjeet kuitenkin vaihtelevat suuresti ja toinen saattoi olla sävyltään täysin päinvastainen kuin edellinen. Ciceron niin sanotuissa virkakirjeissä ei paljon filosofoida, mutta eräässä Appiukselle lähetetyssä hän kehottaa tätä tutustumaan stoalaiseen etiikkaan.
1. Ongelmia
Seuraavassa taustoittava pikakelaus. Ensimmäinen kirje Appiukselle helmi-maaliskuussa 51 alkaa näin:
Vastoin tahtoani ja aivan odottamatta olen tilanteessa, että joudun lähtemään provinssiin käskynhaltijaksi. Monien erilaisten harmien ja ajatusteni keskellä minua lohduttaa ainoastaan se, ettet sinä voisi saada minua ystävällisempää seuraajaa enkä minä voisi saada provinssia keneltäkään, joka olisi innokkaampi jättämään sen minulle mahdollisimman hyvässä järjestyksessä ja kunnossa. (Fam.3,2)
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
Kirjeen lopussa – aivan kuin pahinta peläten – Cicero on jo epävarmempi:
Jos luovutat sen minulle, sikäli kuin sinulle on mahdollista, täysin kunnossa, minun on helpompi niin sanotusti juosta toimikauteni loppuun. Sinä itse päätät, mitä voit siinä suhteessa tehdä, mutta pyydän hartaasti, että teet kaiken, minkä arvelet olevan minulle eduksi.
Seuraavissa kirjeissään Cicero alkaa sitten puhua heidän tapaamisestaan. Appiuksen lähteminen provinssista ja Ciceron sinne saapuminen ja näihin liittyvät aikataulut ja matkareitit pitäisi saada täsmäämään. Niissä on kuitenkin omat vaikeutensa, ja tilanne on myös sikäli sekava, että kumpikin – Appius vielä ja Cicero jo – toimivat ja hallitsevat omilla tahoillaan samanaikaisesti. Cicero kuvaa tilannetta elokuussa matkan varrella kirjoittamassaan kirjeessä Atticukselle (110–32eaa.) lyhyesti näin:
Heti kun Appius kuuli, että olin tulossa, hän painui provinssin äärimmäisimpään kolkkaan, Tarsokseen saakka. Siellä hän pitää oikeudenkäyntejä. (Att.5,16)
Päästäkseni filosofiaan kuittaan miesten monimutkaisen vallanvaihtoprosessin kiteytyksellä, jonka Cicero antaa Atticukselle kutakuinkin vuotta myöhemmin 20. helmikuuta 50:
Aivan kuten lääkäri, kun potilas on annettu toisen lääkärin hoitoon, päättäisi suuttua seuraajalleen, jos tämä muuttaisi jotenkin hoitoa, niin samoin Appius, laitettuaan provinssin nälkäkuurille, iskettyään siltä suonta ja vietyään siltä kaiken minkä pystyi ja jätettyään sen minulle puolikuolleena, ei katsonut hyvällä kun minä ravitsin sitä, ja vuoroin hän tulistuu minulle, vuoroin kiittää minua. Minähän en tee mitään, mikä loukkaisi häntä. Vain erilainen hallintotapani ärsyttää häntä. (Att.6,1)
2. Kirjalliset harrastukset yhdistävät oppineita
4. kesäkuuta 51 lähetetystä kirjeestä huokuu molemminpuolinen hyväntahtoisuus ja ystävällisyys. Cicero kiittelee Appiusta tältä saamastaan ennustustaitoa käsittelevästä Auguriopista (Auguralis disciplina), jonka ensimmäisen osan Appius omisti hänelle. Hehän olivat augurikollegion jäseniä, minkä Cicero katsoi niinikään yhdistävän heitä toisiinsa. Helmikuussa 50 Cicero kyselee teoksen loppuosia:
Toivoisin, että toimittaisit minulle loput lupaamastasi lahjasta. Haluan saada tietoa nimenomaan augurioikeudesta itsessään, ja tunnen, Hercules vieköön, uskomattoman paljon iloa kiintymyksenosoituksistasi ja lahjoistasi. Koska toivot minulta jotakin vastaavaa, minun on ilman muuta pohdittava, millainen olisi paras vastalahja minulta. (Fam.3,9)
Ciceron säilyneissä teoksissa ei tällaista vastalahjaa lyödy, mutta hän näyttää käyttäneen Appiuksen teosta lähteenään omassa Laeista (De legibus) -kirjassaan, jonka arvellaan kirjoitetun vuoden 52 jälkeen. Dialogimuotoisessa teoksessaan Cicero panee Atticuksen kysymään itseltään:
Teidän kollegionne erinomaisten augurien Marcelluksen ja Appiuksen välillä vallitsee kuitenkin suuri erimielisyys – heidän kirjansa näet sattuivat osumaan käsiini. Toisen mielestä enteet on luotu valtion etua silmällä pitäen, toisen mukaan augurioppinne avulla pystyy tavallaan ennustamaan tulevaisuuden. Kysynkin, mitä mieltä olet tästä asiasta.
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
Atticuksen esittämää järjestystä noudattaen Appiuksen näkemys olisi, että enteistä voidaan ennustaa tulevaisuuteen. Ciceron vastaus on ympäripyöreä sekä-että. Aluksi hän myötäilee Appiusta ja sanoo:
Jos kerran myönnämme, että jumalat ovat olemassa, heidän tahtonsa ohjaa maailmaa, he kantavat huolta ihmissuvusta ja voivat osoittaa meille merkkejä tulevista tapahtumista, en näe syytä, miksi kieltäisin ennustustaidon olemassaolon.
Vastauksensa lopussa hän kuitenkin toteaa ennustustaidon olleen esi-isien aikaan kahtalainen: toisinaan sillä oli merkitystä valtiollisessa hätätilanteessa, mutta useimmiten se auttoi asioiden käsittelyä.
Kirjassaan Keskusteluja Tusculumissa vuodelta 45 Cicero ikään kuin sivumennen viittaa erääseen Appiuksen ennustusmenetelmään. Tarkastellessaan, voivatko sielut kuoleman jälkeen itsenäisesti olla olemassa ilman ruumista, Cicero toteaa: ”Näin sai alkunsa Homeroksen koko nekyia, samoin ystäväni Appiuksen harjoittama nekyomanteia.” (Suom. Veli-Matti Rissanen) Termillä tarkoitetaan rituaalia, jossa manattiin kuolleiden henkiä ja kysyttiin niiltä ennustuksia. Ciceron mielestä ajatus, ettei sielu erkaantuisi ruumiista on naurettava ja osoittaa tietämättömyyttä. Näin myös Appiuksen toiminta joutuu outoon valoon. Kuolleiden manaaminen ei liene kuulunut auguripappien tehtäviin ja se siten näyttäisi olleen Appiukselle kyseenalainen sivubisnes. Järkyttävintä Cicerolle ja hänen platonistiselle jälkimainevisiolleen varmaankin oli, ettei kuolematonkaan sielu kykenisi maan alta tarkkailemaan mitä jälkipolvet hänestä ajattelevat. Tämä näet edellyttää lintuperspektiiviä, jollaisen Cicero esimerkiksi Scipion unennäössä (Somnium Scipionis), De re publican kuudennessa kirjassa, maalaa.
Jatkaessaan Tusculumissa tarkasteluaan sielun olemuksesta Cicero siteeraa Consolatio-teostaan samalta vuodelta – kohta on ennustamisen kannalta mielenkiintoinen. Cicero perustelee miksi sielu ei voi koostua neljästä alkuaineesta:
Näissä elementeissä ei voi olla mitään muisti-, ymmärrys- tai ajatuskykyä, ei mitään mikä muistaisi menneet, näkisi tulevat ja käsittäisi nykyiset.
Kirjeiden päiväysten perusteella Laeista-teos olisi kirjoitettu vasta vuoden 50 jälkeen, koskapa kesäkuussa Cicero ei vielä ole saanut auguriopin loppuosia ja sanookin, että niihin voisi palata kunnes meillä kummallakin on joutoaikaa. ”(—) Augurikirjojen sijaan odotan nyt valmiiden puheidesi kokoelmaa, jonka minulle lupasit.” (Fam.3,11)
Tästä puhekokoelmasta ei ole mainintoja myöhemmissä kirjeissä. Appiuksen puheet ovat kuitenkin joko kuultuina tai luettuina olleet Cicerolle tuttuja. Hän luonnehtii Appiusta sekä puhujana että kirjoittajana vuonna 46 kirjoittamassaan Brutus -teoksessa näin:
…minun kollegani ja ystäväni, joka oli täynnä intoa, oppinut ja harjaantunut puhuja ja perehtynyt oivallisesti sekä uskonnolliseen että muuta julkista elämää koskevaan oikeuteen samoin kuin historiaamme.
(Suom. Pirkko Haapanen)
Elokuussa 50 Cicero kirjoittaa Appiukselle:
Kaikki ovat kirjoittaneet minulle, ettet tukenut vain arvovallallasi, puheilla ja äänilläsi, jotka ovat kaikki, mitä olisin voinut toivoa sinunlaiseltasi mieheltä, vaan myös ponnisteluillasi, neuvoillasi, käymällä kotonani ja tapaamalla lähimpiäni, etkä jättänyt mitään tehtävätaakkaa muille. (—) Julistan itseni liittolaiseksesi politiikassa, josta ajattelemme samalla tavalla, sekä ystäväksesi jokapäiväisessä elämässä, jota vietämme taitojen ja opillisten harrastusten parissa. (Fam.3,13)
Näyttäisi siis, että Appius on pitänyt myös joitakin puheita Ciceron hyväksi.
3. Urbanitas – sivistys hyveenä?
Palataan helmikuuhun 50. Cicero on saanut Appiukselta kirjeitä, jotka sisältävät kohtuutonta valitusta liittyen niihin toimiin ja siihen erilaiseeen hallintotapaan, joista Cicero samoihin aikoihin valitti Atticukselle. Toisten kertomana Cicero saa myös tietää, että Appius väitti ettei hän halunnut tavata tätä. Cicero ihmettelee:
Sinultakinko tällaisia joutavuuksia, mieheltä, joka on mielestäni äärimmäisen järkevä, hyvin oppinut, paljon kokenut sekä lisäksi sivistynyt – ja sivistyneisyyttä stoalaisetkin pitävät aivan oikein hyveenä? (Fam.3,7)
Lauseen loppu on mielenkiintoinen. Siinä ilmaistaan eräs asiantila, mutta kysymysmerkki lopussa kertoo ettei se ole kuitenkaan puhdas väitelause. Sivistynyt-termi tulee sanasta urbanitas ja sillä viitataan muun muassa kultivoituneeseen henkilöön. Sivistynyt on myös oppinut, hyväkäytöksinen ja sellainen, josta Cicero loppukuusta antaa jo Appiukselle tunnustusta:
No, vihdoinkin olen saanut lukea Appius Claudiuksen arvoisen kirjeen täynnä herrasmiesmäisyyttä, ystävyyttä ja huomaavaisuutta. Nähtävästi Rooman näkeminen palautti sinulle entisen urbaaniutesi. (Fam.3,9)
Kun Cicero oli hyvin perehtynyt filosofisten koulukuntien oppeihin, on sivistystä hyveenä syytä hieman tarkastella. Jotain perää hänen lausumassaan kuitenkin lienee. Sivistyneisyys ei kuulu niin sanottuihin kardinaalihyveisiin, mutta sen on helppo nähdä sisältyvän viisauteen/järkevyyteen. Khrysippos (n. 280–205 eaa.), Stoan koulun kolmas johtaja oli luokittelujen mestari, niinpä hänellä oli päähyveille myös alalajinsa. Stobaiokselta (400-luku jaa.) on säilynyt kreikankielinen luokittelu, mutta siinä ei ole urbanitas-termiä vastaavaa sanaa. Järkevyyden/viisauden alalajeina on kuitenkin neuvokkuus, harkitsevaisuus, terävyys, nopeaälyisyys, ymmärrys, tahdikkuus, nokkeluus, älykkyys ja kekseliäisyys. Nämä ominaisuudethan voidaan liittää myös sivistyneisyyteen. Toisaalta siihen sopivat itsehillinnän/kohtuullisuuden alalajitkin kurinalaisuus, hillitty – hyvä käytös, säädyllisyys, häveliäisyys ja itsehallinta. (Suomennokset Liisa Tuomela)
Ei ole tietoa, tunsiko Cicero tuon alalajien luokittelun, mutta jos tunsi, niin kysymysmerkki saattaisi juuri ilmaista ihmettelyä, miksi sivistyneisyys ei voisi olla, jos ei nyt aivan synonyymi, niin ainakin merkityssillällöltään likeinen järkevyydelle/viisaudelle. – Hänhän on samaa mieltä: aivan oikein, stoalaisten kanssa.
Urbanitas -termin käytössä on merkille pantavaa, että Cicero käyttää sitä juuri Appiukselle kirjoittaessaan. Näin tapahtuu kolmessa kirjeessä. Varhaisin niistä on lokakuulta 51. Cicero ihmettelee, kuinka ”sinunlaisesi viisas sekä, kuten nykyään sanotaan, urbaani mies” (Fam.3,8) salli lähetystöjensä periä kaupungeilta niin suuria summia. Jo tässä kirjeessä Cicero hienovaraisesti kyseenalaistaa Appiuksen sivistyneisyyden, mutta tuossa helmikuun alussa 50 kirjoitetussa kirjeessä hän selvin sanoin nuhtelee ja ojentaa Appiusta ja liittää juuri tähän yhteyteen ikäänkuin sanojensa painoksi maininnan stoalaisista. Ja kun puhutaan hyveestä, tarkoittaa Cicero stoalaista etiikkaa.
4. ”Lue Athenodorosta!”
Edellisen luvun pähkäilyni ovat tietysti monen olettamuksen varaisia, mutta stoalaisuuden merkitys kirjeessä korostuu, kun sitä lukee eteenpäin. Cicero on käskyläiseltään kuullut, että Appius on valitellut sitä, ettei hän ollut saapunut tätä vastaan. Cicero tokaisee: ”Minä tietysti halveksin sinua ja olen ylimielisistä ylimielisin!” Hän sanoo varmistaneensa kahdenkin eri kulkureitin, mutta hänelle kerrottiin, että Appius oli marssinut leirin ohi. Se, ettei miesten kohtaaminen onnistunut, johtui Appiuksen mielestä kuitenkin Cicerosta. Tämä taas ihmettelee:
Minäkö en olisi tullut sinua, Appius Claudiusta, imperaattoria ja, mikä tärkeintä, ystävääni vastaan, esi-isien tapaan? Minä, jolla on tapana olla tuollaisissa asioissa paljon kunnianhimoisempi kuin kunniani ja arvokkuuteni vaativat?
Viitattuaan sitten tuohon stoalaisten sivistyneisyyden hyveeseen, Cicero jatkaa: ”Luuletko, että appiusuus tai lentuluus merkitsee minulle enemmän kuin ansioista saadut kunnianosoitukset?” Tämän jälkeen, samalla omaa nousukkuuttaan korostaen, hän monisanaisesti kertoo, ettei arvosta sellaisia, jotka ratsastavat esi-isiensä maineella, vaan niitä, jotka omilla avuillaan ovat saavuttaneet jotakin. Cicero vihjaa siis Appiuksen kuuluvan ensin mainittuihin ja antaa piikikkään ohjeensa:
Jos sinä olet toista mieltä, et toimi ollenkaan hassummin, jos ymmärtääksesi mitä jalosyntyisyys tarkoittaa, kiinnität tarkemmin huomiota, mitä Sandonin poika Athenodoros sanoo näistä asioista.
Athenodoros Tarsoslainen (74 eaa.–7 jaa.) oli keskistoalainen filosofi. Hän oli pitkäaikainen Octavianuksen eli keisari Augustuksen (63 eaa.-14 jaa.) neuvonantaja. Häneltä ei ole säilynyt teoksia, joten tuota Ciceron viittausta ei voi yhdistää mihinkään. Cicero oli Athenodoroksen kanssa ainakin sen verran tekemisissä, että myöhemmissä kirjeissään marraskuussa 44 hän tiedustelee Atticukselta, voisiko Athenodoros lähettää hänelle lähdemateriaalia Velvollisuuksista (De offisiis)-teosta varten. Näin tapahtui ja teos julkaistiin samana vuonna.
Tunnetuin Athenodoroksesta kertova anekdootti löytyy eräästä Plinius nuoremman (n. 61–113 jaa.) kirjeestä, joka sisältää kolme kummitustarinaa. Siinä Athenodoros vuokraa Ateenassa talon jossa tiedetään kummittelevan.
Vaikka Cicero olikin itse akatemialainen ja hyökkäili filosofisissa teoksissaan epikurolaisia ja myös stoalaisia vastaan, hänellä oli parhaana ystävänään epikurolainen Atticus, ja tässä tarkastelemani kirjeenvaihto Appiuksen kanssa todistaa, että hän antoi arvoa myös stoalaiselle etiikalle.
Kiitokset Veli-Matti Rissaselle!
P.S. Lisää Athenodoroksesta helmikuussa ilmestyvässä kirjassani.
Lähteet:
Cicero, Marcus Tullius (1990) Cicero Puhetaidosta. Brutus, johdanto ja selityksiä. Suom. Haapanen, Pirkko. Loimaa: Oy Finn Lectura Ab.
Cicero, Marcus Tullius (2004) Laeista. Suom. Veli-Matti Rissanen. Helsinki: WSOY.
Cicero, Marcus Tullius (2009) Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Turku: Faros.
Cicero, Marcus Tullius (2021) Kirjeitä. Vuodet valtiomiehenä. Suom. Veli-Matti Rissanen. Tallinna, Gaudeamus.
Tuomela, Liisa (1998) Miesten, naisten – vai ihmisten hyveitä?: myöhäisstoalaisten näkemys naisten ja miesten hyveitten samuudesta. Lisensiaattityö, Helsingin yliopisto.
