Ciceron (106–43 eaa.) Kirjeitä lukiessa törmää usein nimiin joita ei juuri muualla mainita. Yksi tällainen on Lucius Saufeius (s. n.110? eaa.). Cicerokin puhuu hänestä vain ohimennen mutta selviää, että Saufeius on epikurolainen kuten Atticuskin (110–32 eaa.) – joka on näiden molempien ystävä. Vaikka Cicero filosofisissa teoksissaan hyökkäileekin juuri epikurolaisten oppeja vastaan, se ei näytä vaikuttavan hänen ystävyyssuhteisiinsa. Kirjeenvaihto ei ole filosofista väittelyä. Ciceron kirjeistä Atticukselle kuitenkin aistii lempeän piilovinoilun epikurolaisia kohtaan.
Ovelana keinona tässä epäsuorassa naljailussaan hän käyttää välikappaleina muita henkilöitä – yksi heistä on Lucius Saufeius. Lukiessani Ciceron mainintoja Saufeiuksesta tulee pakostakin mieleen, että hän tarkoittaa juuri päinvastaista, mitä sanoo, tai muuten vain kärjistää asioita. Kaikki Cicero-suomennokset ovat Veli-Matti Rissasen.
1. Lucius Saufeius muissa lähteissä
Cornelius Nepoksen (n. 100–27 eaa.) Kuuluisia miehiä -teoksen (De viris illustribus) Atticus-elämäkerta on niitä harvoja lähteitä, joissa Lucius Saufeiuksesta kerrotaan. Toisen triumviraatin ja proskriptioiden aikoihin – siis 42 eaa. ja sen jälkeen, toimeenpantiin myös pakkolunastuksia. Nepos kirjoittaa:
”Kun näet roomalaiselta ritarilta Lucius Saufeiukselta, Atticuksen ikätoverilta, joka filosofiaan kiintyneenä oli jo useita vuosia asunut Ateenassa ja jolla oli Italiassa arvokkaita maatiloja, triumvirit olivat silloisen käytännön mukaisesti myyneet kaiken omaisuuden, oli Atticuksen väsymättömillä ponnisteluilla se tulos, että Saufeius sai saman viestin kautta kuulla sekä menettäneensä omaisuutensa että saaneensa sen takaisin.”
(Suom. Marja Itkonen)
Nepoksen esityksestä käy ilmi, että Saufeius on varakas roomalainen ritari, joka asustelee Ateenassa ja omistautuu siellä filosofialle. Samanikäisenä Atticuksen kanssa hän on tuohon aikaan ollut noin 68-vuotias. Koska Nepos on Atticuksen aikalainen ja tämän ystävä, voinee elämäkertaa pitää melko luotettavana. Näyttää, että hän saikin sen valmiiksi jo Atticuksen eläessä noin 35 eaa.
Toinen lähde on roomalaisen grammaatikko Serviuksen (n. 400 jaa.) kommentaari Vergiliuksen (70–19 eaa.) Aeneis –runoeepokseen In Vergilii Aeneidem commentarii. Tekstikohta on tällainen:
”Latium on kaksiosainen: ensimmäinen osa Tiberiltä Fundiin, toinen osa sieltä aina Vulturnumiin asti. Sitten hän [Vergilius] kirjoittaa ”muinaiset latinalaiset´´ siksi, että tietää olevan myös uusia [latinalaisia], nimittäin Fundista Vulturnumiin. Latiumin nimi taas tulee siitä, että Saturnus piileskeli (latuerit) siellä. Saufeius sanoo, että Latiumin nimi tulee siitä, että siellä olivat piileskelleet asukkaat, joita kutsuttiin nimellä Cascei, koska he asuivat vuorten salaisissa luolissa pysyäkseen turvassa villieläimiltä, vahvemmiltaan ja rajuilmoilta, ja jotka jälkipolvet nimesivät aboriginaaleiksi, koska he muistivat näiden olevan toista syntyperää. Tämän johdosta heitä sanotaan myös latinalaisiksi.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Referaatti kertoo Saufeiuksen yleissivistyksestä ja että hän on perillä muun muassa nimitysten alkuperistä ja on kirjoittanut niistä jossain teoksessaan, jota Servius on sitten käyttänyt lähteenään. Tärkein huomio kuitenkin on, että referaatin mukaan Saufeius on elänyt yli 90 vuotiaaksi. Vergilius näet kielsi runoelmansa julkaisemisen ja se tapahtui vasta hänen kuolemansa jälkeen keisari Augustuksen ( 63 eaa.–14 jaa.) toimeenpanemana.
Näiden kahden kirjallisen lähteen lisäksi on säilyneet piirtokirjoitukset IG II2 3897 (kreik.) ja CIL XIV 2624 (lat.), joista käy ilmi, että Saufeukselle on pystytetty patsaat Ateenaan ja Tusculumiin. Akropoliilla kolmen patsaan veistosryhmän jalustan kreikankielisessä piirtokirjoituksessa Ateenan kansa omistaa niistä kaksi Luciukselle ja tämän veljelle Appiukselle heidän hyveellisyytensä (arete) kunniaksi. Se lienee pystytetty 79 eaa. Kolmas piirtokirjoitus on Luciuksen itsensä omistus opettajalleen Faidrokselle. Tusculumista olevassa latinankielisessä piirtokirjoituksessa sanotaan, että Caelia (Luciuksen äiti) lahjoitti municipiumilleen poikansa Lucius Saufeiuksen patsaan:
”Caelia P. f. municipio suo
donum dedit imaginem
L. Saufei
Ap. f. ex se natei”
Ilmeisesti Nepoksen perusteella Saufeius mainitaan roomalaiseksi ritariksi, Serviuksen perusteella historioitsijaksi ja piirtokirjoitusten ja Ciceron kirjeiden perusteella epikurolaiseksi filosofiksi. Muuta hänestä ei tiedetä.
2. Hitaan kävelijän perinnöllinen ystävyys
Ensimmäinen maininta Ciceron kirjeissä Saufeiuksesta on vuoden 67 lopulta (Att.1,3) kun hän kirjoittaa Atticukselle tämän isoäidin kuolemasta ja lisää ”Lucius Saufeius luullakseni lähettää sinulle lohdutuskirjoituksen.” Cicero on tässä vielä neutraali mutta seuraavassa kirjeessä joka onkin vasta vuodelta 59 (Att. 2,8), hän letkauttaa Saufeiuksen ahkeruudesta: ”Itse paneudun historiaan. Olen kuitenkin patalaiska, vaikka sinä saatat pitää minua Saufeiuksena.” Saufeiuksen ahkeruudessa on jotain poikkeuksellista, johon Cicero ei siis katso yltävänsä. Mutta onko tämän kirjoittaminen nopeaa ja samalla huolimatonta kun taas Cicero ”paneutuessaan” on hidas mutta perusteellinen? Hänen omahyväisyytensä huomioon ottaen, voisi olettaa hänen vihjaavan kirjoitusten laadulliseen eroon.
Kun tarkastelee Ciceron tuotannon ilmestymisvuosia, hän todella näyttää olleen ”patalaiska”. Mitään historiateosta ei löydy. Tosin aiemmassa kirjeessä Att. 2,6 samaiselta huhtikuulta 59 Cicero sanoo arvoituksellisesti ”Aionkin laatia salaiset muistelmani, joita luen vain sinulle…” ja kirjeessä Att. 2,12 hän kirjoittaa:
”Kannustat minua kirjoittamaan jotain. Aineistoni on kyllä karttumassa, kuten sanot, mutta kaikki on vieläkin käymistilassa – kuin rypälemehu syksyllä. Sakan laskeuduttua kirkastuu, mistä kirjoitan.”
Jos nämä ”salaiset muistelmat” ovat nekin historiaa, niin vielä vuoden 52 jälkeen julkaistussa Laeista –teoksessa (De legibus) Cicero laittaa Atticuksen kinuamaan: ”Sinulta on jo kauan pyydetty, tai pikemminkin vaadittu, historiateosta.”
Seuraavassa kirjeessä vuodelta 55 (Att. 4,6) Cicero kertoo Marsin ylipappi Lentuluksen kuolemasta ja toteaa heti kirjeensä alussa, että ”ottaa uutisen kuten minun pitää” ja jatkaa:
”Jotenkin, ei tosin hääppöisesti, minua lohduttaa se, ettei minua yhtään sureta hänen puolestaan. En nyt tarkoita tätä siinä mielessä kuin Saufeius ja ystäväsi, vaan koska hän, Herkules vie, rakasti isänmaataan niin paljon, että hän tavallaan jumalten armosta näyttää temmatun pois sen liekkien keskeltä.”
Tämän jälkeen Cicero vielä kotvan valittelee omaa epätyydyttävää tilannettaan politiikassa. Hänen näkemyksensä Lentuluksen kohtalosta eroaa Saufeiuksen ja muiden Atticuksen epikurolaisten ”ystävien” käsityksistä koskien kuolemanjälkeistä elämää. Hänellä on jo nyt vankka uskomus, että hyvin isänmaataan palvelleet miehet tulevat saamaan palkinnon kuolemansa jälkeen. Tämä ajatus sitten toistuukin kymmenisen vuotta myöhemmin kirjoitetuissa useissa filosofisissa teoksissa, kuten Vanhuudesta (De senectute) vuodelta 44.
Epikurolaiset eivät siis usko kuolemanjälkeiseen elämään. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Cicero ajattelee epikurolaiselle käyvän kuolemansa jälkeen. Koska nämä välttelevät osallistumasta valtionhoitoon ja siten eivät toimi isänmaansa parhaaksi, onko heille edes tarjolla kuolemanjälkeistä elämää? Ja väheksyvätkö he sitä ehkä siksi, etteivät ansainneet sitä? Kuinka paljon Ciceron suhtautumisessa epikurolaisiin kietoutuu yhteen heidän passiivisuutensa poliittisessa elämässä ja ajatuksensa, ettei kuoleman jälkeen ole mitään? Cicero tuskin voi väittää, ettei Atticus olisi siviilielämässä ollut mitä toimeliain – hänhän itsekin kuormittaa tätä milloin milläkin tehtävillä!
Vuonna 50 kirjoittamassaan kirjeessä (Att. 6,1) Cicero kehottaakin Atticusta ottamaan Saufeiuksen avukseen joihinkin meneillään oleviin tehtäviin:
”Ota siis ystävämme Saufeius avuksesi. Hän on ollut aina hyvä ystäväni ja nyt uskoakseni entistä parempi, koska hänen täytyy olla perinyt muun perinnön mukana veljensä Appiuksen kiintymys minua kohtaan. Appius osoitti useaan otteeseen arvostavansa minua paljon ja erityisesti Bursan tapauksessa. Sinä toden totta nostat suuren taakan harteiltani.”
Tässäkin paistaa Ciceron omahyväisyys. Pitäessään Saufeiuksen ystävyyttä veljeltä periytyvänä ominaisuutena Cicero tekee tästä tahdottoman objektin ja ystävyys on vain velvollisuutta veljeä ja häntä kohtaan. Kun häneltä ei löydy yhtään kirjettä Saufeiukselle ja tämä mainitaan ainoastaan yhdeksässä kirjeessä vuosikymmenten ajalta, voi olettaa ettei ystävyys ole kovinkaan syvää eikä täytä niitä kriteereitä, joita Cicero Ystävyydestä -teoksessaan (De amicidia) vuonna 44 sille asettaa. Toisaalta, onko ketään jota hän ei kutsuisi ”ystäväkseen”? Ciceron puheessa Saufeius-veljeksistä on varmasti mukana myös itseironiaa: on suorastaan automaatio, että kaikki ”kiintyvät” häneen ja ovat hänen ”ystäviään”!
Kirjeissä Att. 6,9 ja Att. 7,1 vuodelta 50. Cicero puhuu Saufeiuksesta kirjekuriirina: ”Aion lähettää kuriireja huomenna luoksenne. He luultavasti saapuvat ennen ystäväämme Saufeiusta, mutta tuskin olisi oikein, että hän saapuisi luoksesi ilman kirjettä.” Ja:
”Lähetin Lucius Saufeiuksen mukana kirjeen sinulle ja yksin sinulle, koska vaikka minulla ei ollut tarpeeksi aikaa kirjoittaa, en kuitenkaan halunnut niin hyvän ystäväsi tulevan luoksesi ilman kirjettä minulta. Mutta filosofien kävelytahdin huomioon ottaen luulen, että tämä kirje on perillä ennemmin.”
Taas Ciceron esityksessä on hienoista ilkikurisuutta. Ovatko ”filosofit” yleensäkin kuhnustelijoita, vai onko tämä tyypillistä juuri epikurolaisille? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä epikurolaisesta nautiskelijasta: Lucius varmaan pysähtelee ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan linnunlaulua. Kun Cicero jälleen korostaa ystävyyttä ja kirjeen mahdollista viivästymistä, hän tällä tavoin osoittaa syyttävän sormensa Saufeiukseen: Viipyillessään tämä pettää sekä Atticuksen että hänet. Mutta jos seurataan Saufeiuksen ikääntymistä, hän on jo kuudenkymmenen ja jalka saattaa silloin painaa.
Kirjeen Att. 14,18,4 lause ”Kunpa olisin lukenut Saufeiuksen kirjeen” ja toisen Att. 16,3,2 ”Teen niin kuin kehotat Herodeksen suhteen ja otan selvää siitä mitä kirjoitat Saufeiuksesta ja Ksenonista”, liittyvät Ciceron poikaan. Kirjeestä Att. 16,1 käy ilmi, että hänen ystävänsä Ksenon on luvannut avustaa rahallisesti poikaa Ateenassa mutta Cicero saa nyt tietää hänen kitsastelevan ja haluaa selvittää asiaa. Kirjeet ovat vuodelta 44. Saufeiuksen rooli jää tässä epäselväksi mutta saattaa liittyä siihen, että hänkin oli tuolloin Kreikassa.
3. ”Asettuakseni Saufeiuksen kannalle”
Ciceron kirje Att. 15,4 on paljastavuudessaan erikoinen ja siinä viitataan selvimmin Saufeiukseen ja epikurolaisuuteen.
”2. Niinpä on typerää hakea lohtua maaliskuun iduksesta. Rohkeutemme on ollut miehekästä, mutta neuvokkuutemme lapsellista, usko pois. Puu on kaadettu, mutta ei revitty juuriaan myöten; ja näet, kuinka se versoo. Palataan siis ”Keskusteluihin Tusculumissa”, kuten sinulla on usein tapana sanoa. Ei kerrota Saufeiukselle lipsumisestasi. En ikinä paljasta sinua. 3. Jos nimittäin – saat ajatella minusta mitä haluat (toivottavasti ajattelet parasta) – asiat menevät niin kuin näyttää (koeta kestää mitä sanon) maaliskuun iduksesta ei ole minulle iloa. Hän [Caesar] ei olisi koskaan palannut eikä pelko olisi pakottanut meitä vahvistamaan hänen säädöksiään. Tai asettuakseni tässä Saufeiuksen kannalle ja hylätäkseni ”Keskusteluja Tusculumissa”, joita lukemaan kannustat Vestoriustakin, olin niin hänen suosiossaan (hitto hänet periköön kautta jumalten, vaikka onkin kuollut!), että minun ikäiselläni ei ollut syytä karttaa tuota valtiasta, koska valtiaan kuolema ei tehnyt meistä vapaita. Punastun, usko pois. Mutta niin nyt kirjoitin, enkä aio pyyhkiä sitä pois.”
Ciceron paljastus Atticukselle mielensä muuttumisesta Caesarin (100–44 eaa.) murhan suhteen on kirjeen jymypommi, mutta sitä on myös näiden mietteiden kytkentä Saufeiukseen. Nyt Cicero, joka aiemmissa kirjeissään latelee Saufeiuksesta vain tyhjänpäiväisyyksiä, tunteekin perinpohjin hänen ajattelunsa ja korottaa kunnioitetuksi auktoriteetiksi, jota Atticuskin pelkää. Hän antaa myös ymmärtää, että Atticus olisi luopumassa epikurolaisten opeista ja viittaa Keskusteluja Tusculumissa –teokseensa (Tusculanae disputationes) edelliseltä vuodelta 45. Tuossa teoksessa Cicero käy juuri epikurolaisten kimppuun.
Löytyykö Keskusteluista Tusculumissa -teoksesta vastauksia tähän Ciceron aikeeseen siirtyä ”Saufeiuksen kannalle”? Hän tekee siis johtopäätöksen, ettei Caesarin murhasta ollutkaan hyötyä. ”Hän [Caesar] ei olisi koskaan palannut eikä pelko olisi pakottanut meitä vahvistamaan hänen päätöksiään.” Tällä Cicero viittaa Caesarin parhaillaan käymään sotaan parthialaisia vastaan, josta hän ei arvellut tämän ”palaavan”. Samoin Caesarin tekemät säädökset, jotka senaatin piti ”vahvistaa” eivät olisi enää vaatineet toimia. Tämä on tietysti jälkiviisautta, eihän maaliskuun iduksena tiedetty ja uskottu, ettei puu ollutkaan ”revitty juuriaan myöten”. Ivallinen ”niinpä on typerää hakea lohtua maaliskuun iduksesta”, tarkoittaakin – toteutumattomia – toiveita mitä Caesarin murhasta isänmaalle seuraisi. Keskusteluja Tusculumissa –teoksen kritiikki epikurolaisia vastaan kohdistuu ennen kaikkea heidän nautintojen tavoitteluunsa mutta myös ajatukseen, että nykyistä kärsimystä voi lieventää muistelemalla menneitä onnen hetkiä. Cicero kirjoittaa:
”Epikuroksen mukaan kärsimystä voi lievittää kahdella tavalla: olemalla ajattelematta onnettomuutta ja palauttamalla ajatukset nautintoihin. Hänen mielestään sielu voi totella järkeä ja seurata sen johdatusta. Järki siis estää ikävät ja synkät ajatukset ja vähentää sielun intoa pohdiskella onnettomuuksia. Se antaa sielulle merkin vetäytyä tällaisista ajatuksista ja kannustaa ja yllyttää sitä yhä uudelleen ajattelemaan erilaisia nautintoja ja antautumaan niille koko sielullaan. Epikuros on sitä mieltä, että viisaan koko elämän täyttää muisto menneistä nautinnoista ja toivo tulevista.”
Kun totuus maaliskuun iduksen jälkeen on paljastunut, täytyy tätä onnettomuutta Ciceron kirjeen mukaan Saufeiusta seuraten lieventää muistelemalla sitä hetkeä kun mieli täyttyi toiveikkuudella – kun oli vielä ”toivo tulevista”. Tämän ajatuskulun ”typeryys” on siinä, että mitään konkreettista ”nautintoa” ei ollut edes olemassa! Samanlainen Saufeiuksen opeista johdettu harhakuvitelma lienee myös Ciceron näkeminen itsensä Caesarin suosikkina, jolla on lokoisat oltavat ja ei mitään pelättävää. Viittaamalla ikäänsä – hän oli tuolloin noin 62-vuotias, Cicero ehkä haluaa osoittaa ettei pelkää kuolemaa.
Ajatukset kärsimyksestä ja sen lievityskeinoista ovat Keskusteluja Tusculumissa –teoksessa toisen ja kolmannen päivän keskustelun aiheita. Ensimmäisenä päivänä käsitellään kuolemaa, jossa Cicero pääsee esittelemään näkemyksiään kuolemattomuudesta. Kun hän Atticukselle viattoman oloisesti mutta kuitenkin jättämättä mitään epäselväksi osoittaa Saufeiuksen ja samalla epikurolaisten opit nurinkurisiksi, hän unohtaa, että hänen omat ajatuksensa kuolemanjälkeisestä elämästä ovat samanlaisia toiveunia.
Kerrottuaan uutisensa Cicero toteaa: ”Palataan siis ”Keskusteluihin Tusculumissa´´, kuten sinulla on usein tapana sanoa.” Näyttää siis, että aiemmin on jo käyty samoja kirjekeskusteluja. Cicero on ohittavinaan päivän puheenaiheen, mutta ryhtyykin yllättäen tarkastelemaan mielensä muuttumista ja ”asettautumistaan Saufeiuksen kannalle”. Nyt hylätään ”Keskustelut Tusculumissa”, jolla Cicero haluaa alleviivata etteivät teoksessa esitetyt päätelmät epikurolaisten oppien nurinkurisuudesta vain jää huomaamatta.
Mitä Atticuksen ”lipsuminen” mahtaisi olla Keskusteluja Tusculumissa –teoksen valossa? Olisiko hän lämmennyt kuolemattomuuden ajatukselle ja hylännyt Epikuroksen (341–270 eaa.) kannan: ”siinä elävä olento hajoaa ja lakkaa aistimasta, ja se mikä ei aisti mitään, ei liikuta meitä millään lailla”? Vai olisiko hän omaksunut stoalaisten tunneteorian, josta Cicero tekee selkoa neljännessä keskustelussa? Tai eroaisiko hän epikurolaisista siinä, että näkee ennaltavarautumisen auttavan kohtaamaan äkilliset vastainkäymiset? Vai oliko Ciceron puhe ”lipsumisesta” vain Saufeiukseen kohdistuvaa huulenheittoa? Itse asiassahan se onkin Cicero, joka ”lipsui” siirtyessään ”Saufeiuksen kannalle”, eikä hän edes kadu sitä: ”Punastun, usko pois. Mutta niin nyt kirjoitin, enkä aio pyyhkiä sitä pois.” Asetelmat kääntyvät päälaelleen: kun Cicero on saamassa Atticuksen puolelleen, hän itse vaihtaakin puolta!
Ciceron mainitsema Vestorius näyttää olleen hänelle ja Atticukselle yleinen pilailun aihe. Vestorius on puteolilainen pankkiiri eikä erityisen sivistynyt. Hän vilahtelee koomisena hahmona useissa Ciceron kirjeissä. Esimerkiksi kirjeessä Att. 4,19 Cicero toteaa: ”Vai pitääkö sinun suoda aikaa Vestoriukselle ja tauon jälkeen makustella uudelleen hänen latinalaista attikismiaan?” On selvää, ettei kumpikaan katso Vestoriuksella olevan edellytyksiä ymmärtää Ciceron kirjoituksia. Lisääkö tämä ehkä Keskusteluja Tusculumissa –teoksen arvoa? Erikoista on, että siihen ”palataan” ikään kuin sieltä löytyisi vastaus kaikkeen ja ”hylätään” kuin luovuttaen ratkaisun avaimet.
Kun kirjassa esitellään eri filosofisten koulukuntien oppeja, jää epäselväksi, mitä Cicero on sieltä ”hylkäävinään”, kaiken muunko kuin epikurolaisuuden? Vai onko itse ”keskustelu” menettänyt merkityksensä? Onko hän pelkistänyt epikurolaisuuden vain nautintojen tavoitteluksi, jossa ei tarvita filosofista pohdiskelua? Kun Caesarin murha ei tuottanutkaan toivottua tulosta ja on Cicerolle pettymys, hän näyttää pukevan sen tuuliviirimäiseen huolettomuuteen ja näin etäännyttää tapahtuman itsestään. Ja tässä filosofisessa muodonmuutoksessa Saufeius joutuu riepoteltavaksi.
Kiitokset Antti T. Oikariselle Servius-suomennoksesta ja Veli-Matti Rissaselle Ciceroa ja Saufeiusta koskevista tiedoista, joita ilman essee olisi jäänyt suppeaksi!
Lähteet:
Cicero, Marcus Tullius (2004) Laeista. Suom. Veli-Matti Rissanen. Helsinki: WSOY.
Cicero, Marcus Tullius (2009) Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Turku: Faros.
Cicero, Marcus Tullius (2021) Kirjeitä. Vuodet valtiomiehenä. Suom. Veli-Matti Rissanen. Tallinna: Gaudeamus.
Cornelius Nepos (1963) Kuuluisia miehiä. Suom. Marja Itkonen. Porvoo: WSOY.
Artikkelikuvassa varhaisempi Lucius Saufeius roomalaisessa kolikossa vuodelta 152 eaa.
