Juhani Rekolan teos Irlantilainen päiväkirja. Kuva: Kirjapaja
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta teologian tohtori Juhani Rekolan syntymästä. Kirjapaja osallistuu juhlaan julkaisemalla postuumisti vuonna 1970 kirjoitetun matkapäiväkirjan, jossa 53-vuotias Rekola, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen matkustaa perheensä kanssa vihreille saarille. Hän tutustuu Irlannin historiaan, lukee ja referoi irlantilaista kirjallisuutta ja pohdiskelee omaa suhdettaan kirkkoon ja pappeuteen.
Rekola oli omien sanojensa mukaan viihtynyt hyvin papin virassaan epäonnistuneiden, rahattomien, väsyneiden ja rauhattomien seurakuntalaistensa parissa, sen sijaan yhteistyö onnistuneempien ihmisten kanssa neuvotteluineen, kokouksineen ja valmisteluineen ei häntä miellyttänyt. Hän lähtee etsimään Irlannista omaa Jerusalemiaan, pohtimaan kristinuskon tilannetta ja pappisvirkansa mielekkyyttä.
Tämän varhaisen päiväkirjan jälkeen Rekola väitteli tohtoriksi, käynnisti melko mittavan ja lukijoita löytäneen esseetuotantonsa ja tuli kirkon piirissä tunnetuksi sekä radikaalina oman tiensä kulkijana että monia puhutelleena intellektuellina. Sanotaan, että jos Suomen kirkko julistaisi pyhimyksiä, vuonna 1986 kuollut Rekola olisi heistä ensimmäinen. Rekolan loppuunmyytyjä teoksia julkaistaan nyt uudestaan ja jonkinasteista Rekola-kulttia ja -renessanssia on havaittavissa.
Juhani Rekola. Kuva: Valomerkki/Kotimaan kuva-arkisto
Useimmille nykylukijoille ja vähintäänkin niille, jotka eivät ole teologeja, herätysliikkeisiin kuulumaton Rekola 1970–80-luvun kirkkokriittisine ajatuksineen on jäänyt kuitenkin vieraaksi. Siksi kirjan toimittaja Heimo Hatakan perusteellinen ja hyvin kirjoitettu esipuhe tulee tarpeeseen. Se antaa Rekola-noviiseille hyödyllistä taustaa ja lukuohjeita kuten myös ymmärrystä Rekolan myöhemmän tuotannon ja pohdiskelujen merkityksestä Suomen kirkolle.
”Kun Jumala loi ajan, hän loi sitä paljon”, sanoo irlantilainen sananlasku. Sapattivapaata viettävä ja perheensä kanssa Irlannissa matkustava Rekola toteuttaa myös kuljeskelussaan tätä ohjetta. Ehkä matkustustavat – laivat, junat, linja-autot, vankkurit, apostolinkyyti – myös luovat kiireettömyyden tuntua ja mahdollistavat paljon ajattelun ja lukemisen.
Rekolan kirja on sivistynyt, se on rikas niin Irlannin historian kuin kirjallisuuden sitaateista ja anekdooteista. Matkakirja se ei varsinaisesti ole – Irlanti on toki konteksti, sen historiasta kerrotaan paljonkin, mutta aika satunnaisesti. Käydään Rosses Pointissa, Sligossa, Aran-saarilla ja Dublinissa. Toisaalta ihmiselle on tyypillistä matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Tätä matkaa tehdäänkin siis paitsi Irlannin saarilla, myös ja ennen kaikkea Rekolan mielessä. Tuo mieli on keski-ikäisen, työhönsä väsyneen, 1960-luvun radikaaliutta ja poliittista aktivismia, Suomen ja Ruotsin eroja, kirkon ja papin roolien mielekkyyttä ja ennen kaikkea omaa hengellisyyttään pohtivan miehen mieli. Nämä pohdiskelut löytävät kosketuspintaa myös nykylukijan mielestä.
Rekola marssittaa lukijan eteen melkoisen määrän irlantilaisia kirjailijoita, runoja, romaaneja ja näytelmiä. Hän referoi näitä ajoittain tuskastuttavankin tarkasti, eikä yhteys omaan ajatukselliseen kehittelyyn ole aina ilmeinen. Valittuja irlantilaisia kirjailijoita yhdistää kuitenkin kriittisyys vanhempien perintöjä ja erityisesti kirkkoa kohtaan. ”Irlannissa uskovat kaikki, ateistitkin”, summaa Rekola. He ovat siis kuin Rekolan marionetteja, jotka saavat lausua kriittisiä repliikkejä, joita kirjoittaja itse ei aina tunnu tohtivan. Omaa ääntään Rekola kirjassaan sekä etsii että piilottelee: välillä mielipiteet ovat ”minun”, välillä ”meidän”, välillä passiivissa. Halutessaan erottautua Euroopan sotaisesta historiasta ja kirkon hampaattomasta mukautumisesta siihen Rekola ei sanojaan säästele. ”Uskon Jumalaan, mutta kiellän hänen eurooppalaisen historiansa. Ei se kyllä ollutkaan hänen historiaansa, vaan meidän”, toteaa Rekola.
Kirkko on kulkenut Rekolan mukaan monia harhateitä. Ensimmäinen näistä on turha tukeutuminen ja sovittautuminen yleiseen historiaan ydinsanoman sijasta ja toinen kaikkivoipaisen moraalinvartijan rooli. Kirkon historiasuhteella Rekola viittaa siihen, että evankeliumia tärkeämmäksi on tullut kirkon paikka yhteiskunnassa, sen rooli, kansalliset instituutiot ja asema niiden ylläpitämisessä. Moraalia puolestaan kirkko tuntuu odottavan niiltäkin, jotka eivät usko, näin erityisesti sukupuolimoraalin kohdalla.
Rekolan mukaan kirkko on ottanut itselleen valvontatehtävän, joka ei sille kuulu. Samalla se on positioinut itsensä konservatiivisten ja säilyttävien voimien rinnalle, sovinnaistapojen puolesta ja muutoksia vastaan. Tässä yhteydessä kirkon ydinsanoma, Jumalan suuri armo ja ihmisen heikko usko, on unohtunut. Kuulostaa varsin tutulta myös nykyisen, 46 vuotta myöhemmin käytävän kirkollisen keskustelun äärellä.
Uusia teitä eteenpäin ovat sen sijaan radikaalisuus, jolla Rekola viittaa ennen kaikkea kirjoitetun ja puhutun kielen rehellisyyteen ja asiallisuuteen. Hän ajattelee kirkollisen retoriikan, fraasien ja sanontojen syrjäyttäneen evankeliumin ja kolisevan tyhjyyttään. Tämä epäaitous, hymistely ja turha roina peittää oikean asian ja sanoman. Rekola vertaa tilannetta vanhaan linnaan, jota ei köynnöskasvillisuuden takaa ja peitteestä lainkaan näy. Kirkko ja usko eivät tarvitse kaanaankieltä, ei valheellisia fraaseja, ei epäaitoa performatiivisuutta. Kaikkea on lupa tutkia, kaikesta on voitava keskustella, kaikkea saa epäillä. Perityt ja hyväksytyt uskonnollisen puheen muodot eivät ole jalokiviä, vaan usein tarpeetonta painolastia.
Toinen uusi tie Rekolalle on epätoivo. Hän viittaa sillä siihen horjuvaan pohjaan, jolla koko ajan seisomme, jolla elämme ja jolla teemme työtä. Maailmaan, jossa ei voi olla varma mistään, ei omasta asemastaan, ei koko maailmasta. Tämän epävarmuuden tunnustaminen tekee rehelliseksi ja pakottaa katsomaan ikuisiin tähtiin. Toisaalta Rekola viittaa niihin yksityisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita seuraamaan aikansa epätoivoa katkeraan loppuun saakka, ja julistamaan vaikkapa ylikansoituksen, luonnontuhojen ja kilpavarustelun vaaroista. Heitä Rekola pitää aikansa profeettoina, jotka kyllä tuhoutuvat ja palavat, mutta palaessaan näkyvät ja julistavat. Tämä kaikki kuulostaa yhtä aikaa 1960-lukuiselta, mutta samalla edelleen hämmästyttävän ajankohtaiselta.
Rekola arvostelee kirkkoa ”iloisesta komiteatyöskentelystä” ja sille kuulumattomista vääristä rooleista. Ikään kuin kirkko vain puuhastelisi kaikenlaisen yleisesti hyvän, mutta lopulta turhanpäiväisen kanssa. Kirkon kolmas tie tulevaisuuteen onkin vapaus. ”Kun Jumala on lähellä, käyvät arvot haaleiksi, sillä arvot ovat poissaolevan Jumalan korvike”. Vapaus on sen ymmärtämistä, että kirkolla on jotakin, mille kukaan muu ei voi tarjota vaihtoehtoa. Rekolan peräänkuuluttama rohkeus ja vapaus koskee sekä yksilöä että koko kirkkoa, ja on sitä ettei olla sidoksissa muiden ajatuksiin ja toimintaan. Vapaus on myös sitä, ettei olla sidoksissa määrättyyn kuvaan omasta itsestä, roolista ja tehtävästä.
Miksi siis julkaista 45 vuotta aiemmin kirjoitettu Irlannin matkapäiväkirja? Ketä se palvelee? Tässä kirjassa Rekolan kuuluisat teologiset ideat ovat vasta idullaan, vieläpä melko hajanaisina palasina. Varmasti heille, jotka ovat perehtyneet Rekolan väitöskirjaan ja ihastuneet myöhempiin teoksiin, tämä antaa mielenkiintoista taustaa. Toisaalta meille, jotka tutustumme Rekolaan vasta nyt, kirja voi toimia kimmokkeena lukea lisää, ottaa selvää myöhemmästäkin. Vaikka kirja on epätasainen ja rosoinenkin, ajoittain pikkutarkkoihin sivujuonteisiin uppoutuva lukupäiväkirja, on se kuitenkin suurelta osin kiinnostavaa, hetkittäin hauskaa, avartavaa ja opettavaistakin luettavaa. Ainakin tulee kaipaus matkustaa Aran-saarille.
Ja lopulta: yhtä hyvin evankelis-luterilaiselle kirkolle Suomessa kuin katoliselle kirkolle Irlannissa kuin muillekin kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille tekee hyvää tarkistaa omaa suhdettaan uskoon, perintöön, arvoihin ja moraaliin. Tekee hyvää katsoa omaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa ja moniäänisessä yhteiskunnassa. Rekolan kirkkokritiikki, hänen ”pakolaisen ja kulkurin teologiansa”, on pääosin ajatonta ja tuoretta edelleen. Kirkko olemme me, yksilöt, ja ihmisen epätoivoinen maailma on se hatara pohja, jolta Rekolan sanoin kurotamme tähtiin. Jatkamme yksilöinä ja kollektiivisesti niin matkaa kuin Jerusalemin etsimistä, ja ”pidämme, kuten runoilijat (vanhanaikaiset) ja hullut kiinni siitä uskosta, ettei tämä maailma ole ihmisen ainoa maailma”. Kuitenkin juuri ”maailmassa me elämme ja maailmassa me kuolemme”, kuten O’Casey sanoo, mutta ”juuri tässä maailmassa voi omistaa kristillisen uskon ja olla myös vapaa” jatkaa Rekola.
Kiitos oivalluksista, kiitos matkaseurasta, Juhani Rekola. Kiitos kulttuuriteosta, Kirjapaja.
Arvioitu teos:
Juhani Rekola: Irlantilainen päiväkirja. Kirjapaja, 2015.
