Juha Valsten teos Ihmislajin synty.
Ihmisen evoluution tuntija ja tietokirjailija Juha Valste on kirjoittanut erinomaisen tietopaketin paleoantropologiasta eli ihmisen varhaisen esihistorian tutkimuksesta.
Kyseessä on tutkimusala, jossa käsitykset tarkentuvat vähän väliä uusien fossiililöytöjen ansiosta. Kirjan alussa oleva taulukko ihmisen sukuhaarasta erinimisine esi-isineen muistuttaakin aiheellisesti, että luettelo kuvaa syksyn 2011 tilannetta.
Paleoantropologia on kiehtova – ja mediaseksikäs – tutkimusala. Kaikilla tieteenaloilla on koulukuntansa, mutta paleoantropologiassa kiistat eri tutkijoiden välillä ovat ehkä tavallistakin jyrkempiä. Esimerkistä käy ”Lucyn” tapaus. Vuonna 1978 eräs tutkijaryhmä kuvasi tieteelle uuden apinaihmislajin, Australopithecus afarensis. Kuvaus perustui Etiopiasta löydettyyn naaraspuolisen, Lucyksi ristittyyn apinaihmisfossiiliin ja toisaalta kuuluisan tutkijan, Mary Leakeyn löydöksiin Tansaniassa.
Lajin kuvanneet tutkijat nostivat afarinapinaihmisen erityisasemaan ihmisen evoluutiossa väittäen, että ”heidän” lajinsa on varhaisin tunnettu ihmisen suora esi-isä. Itse asiassa Mary Leakey ei hyväksynyt tulkintaa, vaan väitti lajikuvauksen viittaavan varhaiseen ihmisen eli Homo-suvun edustajaan. Afarinapinaihmisen asemasta ihmisen varhaishistoriassa on kiistelty pitkään 1970-luvun jälkeenkin.
Valsten mukaan uudet fossiililöydöt ovat kuitenkin muuttaneet aiempia käsityksiä ja Lucy on jäänyt tutkimuksessa sivuraiteelle. Fossiilien tulkinnan epävarmuudesta kertoo myös se, että ihmisen kehityshaaraan sijoittuvia lajeja on joidenkin tutkijoiden mukaan reilusti yli 20, toisten mielestä alle 10.
Valste sivuaa kirjassaan paleoantropologian tutkimushistoriaa ja selvittää jonkin verran alan tutkimusmenetelmiä, joista itse olisin lukenut mielelläni hiukan enemmänkin. Kirjassa on useita kiinnostavia taulukoita sekä rekonstruktiokuvia apinaihmisten ja varhaisten ihmislajin edustajien kalloista. Fossiilien löytöpaikoista – erityisesti Afrikassa – olisi voinut liittää mukaan kartan.
Valsten kirjan varsinainen sisältö koostuu ihmisen esivanhempien fossiililöytöjen kuvauksista. Usein varsin niukkojenkin löytöjen pohjalta on rekonstruoitu erilaisia sukuja ja lajeja, joiden väliset suhteet ovat ainakin toistaiseksi monesti epävarmoja. Tarina lähtee liikkeelle Tshadista vuonna 2001 löytyneestä fossiilista, jolle annettiin nimi sahelinapinaihminen; kallon iäksi on saatu 6,5–7,4 miljoonaa vuotta. Ajoitus on kiinnostava, koska useimmat tutkijat olettavat ihmisen ja apinan kehityslinjojen eronneen toisistaan noin 7 miljoonaa vuotta sitten.
Ilmeisesti sahelinapinaihminen ei kuitenkaan ollut ihmisen ja apinoiden yhteinen esi-isä, vaan kuului mahdollisesti jompaankumpaan kehityshaaraan. Usein ajatellaan, että ihminen olisi kehittynyt simpanssin kaltaisesta ihmisapinasta. Valste muistuttaa, että nykytutkimuksen mukaan näin ei ole. Ihmisten ja simpanssien yhteinen kantamuoto oli ”ihmismäisempi” kuin nykyiset simpanssit.
Joka tapauksessa uskottavin teoria sanoo, että ihmisen alkukoti on ollut Afrikassa. Ihmisen Homo-sukuun kuuluvien lajien on uskottu levinneen Afrikasta ulos ainakin kolme eri kertaa; viimeisin vaeltaja on ollut nykyihminen n. 60 000 vuotta sitten. Tätä(kin) käsitystä on jouduttu viime vuosina tarkistamaan uusien löytöjen valossa. Kaukasukselta löydettiin 1990-luvulla 1,8 miljoonaa vuotta vanhoja ihmissuvun edustajien jäänteitä. Kuitenkin Afrikassa samoihin aikoihin eläneitä ihmisen edeltäjiä on pidetty ensimmäisinä Afrikasta pois siirtyneinä alkuihmisinä.
Toinen kiinnostava löytö tehtiin Floresin saarella Indonesiassa vuonna 2004. Tuolloin löydettiin ihmissukuun kuuluneen lajin fossiileja, joista nuorimman iäksi saatiin ainoastaan 12 000 vuotta. Lajin yksilöt ovat olleet vain metrin mittaisia ja aivotilavuus (n. 400 cm³) on vastannut simpanssin aivojen kokoa. Myös tätä löytöä on vaikea sijoittaa aiempaan Afrikasta muutto -teoriaan.
Ihmislajin synty kuljettaa tarinaa apinaihmisten kehityksestä ihmiseksi sujuvasti ja kiinnostavia yksityiskohtia tarjoillen. On esimerkiksi hyvä muistaa, että nykyinen tilanne, jolloin ihmislajeja on maapallolla vain yksi, on poikkeuksellinen. Miljoonien vuosien ajan on vähintään kaksi ihmisen kehityslinjaan kuuluvaa lajia elänyt rinnakkain.
Kiinnostavaa on pohtia, kuinka suhtautuisimme neandertalinihmisiin tai Homo erectus -suvun edustajiin, jos heitä olisi elossa nykypäivänä. Pitäisikö heille taata täydet ihmisoikeudet? Pätisikö kristityille annettu lähetyskäsky heidänkin kohdallaan? Olisiko heillä sielu, joka pitäisi pelastaa? Loppujen lopuksihan lienee sattumaa, että muita ihmislajeja ei enää ole elossa.
Itse asiassa kysymys yhden ihmislajin, Homo sapiensin, erityislaadusta jääkin kaivelemaan mieltäni Valsten kirjan luettuani. Ihminen on poikkeuksellinen aivoapina; mutta mikä lopulta on sysännyt liikkeelle ihmisen ainutlaatuisen aivojen ja mielen kehityksen?
Arvioitu teos:
Juha Valste: Ihmislajin synty. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1352. Helsinki: SKS, 2012. 313 s.
