Argentiinan katolinen kirkko on aina tukenut valtiovaltaa. Sotilashallinto 1976-1983 ei tee siinä poikkeusta. Toisaalta pappeja, piispoja ja nunnia murhattiin, ay-johtajien ja juutalaisten tavoin. Yleisimmän arvion mukaan 30 000 henkeä ”katosi”. Siviiilihallinnon myötä alkoi ohdakkeinen selvitystyö, jota tehdään jo toisessa polvessa.
Argentiinan sotilasvallankaappaus 1976 oli pitkän yhteiskunnallisen kuohunnan tulos. Maalle ominaista oli poliittinen populismi, jota par excellence edusti Juan Domingo Perónin hallinto maan kultavuosina 1940-1950-luvulla. Perónin toinen vaimo Evita oli tunnettu hyväntekijä ja teki Argentiinasta eräänlaisen Perónien perheyrityksen. Eversti Perónin hallinto ei pelkästään vahvistanut argentiinalaista itsetuntoa, vaan sillä oli ulkopoliittisia seurauksia. Maa otti viileän asenteen sodan voittajiin ja pyrki korostamaan omaa erityislaatuaan. Juuri Argentiina suhtautui kylmäkiskoisimmin juutalaispakolaisiin, mutta Saksan, Italian ja myöhemmin Ranskan fasisteille ovet avattiin selkoselälleen.
Natsiyhteyksistä vastasi Vatikaanissa ennen kaikkea saksankielisen seurakunnan johtaja, itävaltalainen titulaaripiispa Alois Hudal. Saksanmielisten tukeminen helpottui kylmän sodan aikana, sillä liittoutuneet ottivat käyttöön silkkihansikkaat entisten natsien kanssa. Kroatian Ustašan johtajat saivat miljoonia mukaansa ja menolipun rottalinjalla Genovasta Buenos Airesiin. Vaikutusvaltainen Maltan ritarikunta hoiti Argentiinaan natseja, samoin Buenos Airesin kardinaaliksi 1946 nimetty Antonio Caggiano. Hän oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin kirkonmies, joka johti yhtaikaa sekä arkkihiippakuntaa että sotilashiippakuntaa.
Caggiano johti Argentiinan kirkkoa ja sen työtä asevoimissa 86-vuotiaaksi asti, vuoteen 1975 saakka. Vuoteen 1986 saakka puhuttiin sotilasvikariaatista, kunnes Johannes Paavali II päätti myöntää kenttäpiispoille oikeuden varsinaisiin hiippakuntiin ja nimitti heidät piispoiksi. Esimerkiksi Uruguayssa ja Brasiliassa kirkko ei tee työtä armeijassa lainkaan, mutta Argentiinassa sen tuki sotilaille on jatkunut intiaanialueiden verisestä valloittamisesta saakka.
Caggianon aikana 1950-luvun lopulta alkoi voimakas sotilasvikariaatin kehittäminen. Sotilashallinnon aikana pappeja oli armeijan eri tukikohdissa 400 eri miestä ja samaan aikaan 250. (Toistasataa pappia oli paikassa, jossa oli kidutuskeskus.) Caggianon jälkeen kirkollinen valta armeijassa siirtyi Adolfo Tortololle, joka on myös monessa mielessä avainhenkilö. Hän oli kotoisin Mercedesistä pääkaupungin läheltä kuten myös diktaattori Rafael Videla ja juntan ilmavoimien kenraali Orlando Agosti. Wikipedia-artikkeli Tortolosta piirtää kuvan miehestä, joka veti kaikista naruista Argentiinan kirkossa. Hän oli 1962 alkaen Paranán piispa. Hiippakunnan seminaari edusti äärikonservatiivista teologiaa ja politiikkaa. Tortolo toimi 1970 alkaen piispainkokouksen johtajana sotilashallinnon alkuun saakka.
Kirkko ja sotilasjuntta
Kirkon johtajat kokoontuivat juntan kanssa päivää ennen 24.3.1976 sotilaskaappausta ja heti sen jälkeen antamaan tukeaan. Adolfo Tortolo oli Videlan henkilökohtainen ystävä ja rippi-isä. Vuonna 1975 Tortolosta tuli sotilasvikaari kardinaali Caggianon jälkeen. Hänen tukenaan oli jatkuvasti provikaari eli ”varakenttäpiispa” Victorio Bonamín, joka keskittyi armeijan ideologiseen tukemiseen ja kouluttamiseen. Jokainen yksikkö käytti vuosittain päiväkausia aikaa eettis-uskonnolliseen kasvatustyöhön, joka oli todellisuudessa antikommunistiseen vainoon psyykkaamista. Pääpaino oli kansallisella edulla, ei evankeliumilla. Vastavallankumouksellista siirtomaasotaa Algerian malliin julistettiin pohtimatta sen vaikutusta kansakuntaan. Piispainkokouksessa Bonamín ei varapiispan arvosta huolimatta käynyt koskaan, mutta armeijalle hänen ja Tortolon suoma huomio oli korvaamaton.
Emilio Mignone luonnehtii Bonamínia ”kansanmurhan profeetaksi”, joka tuki estoitta Argentiinassa käytävää likaista sotaa (guerra sucia) jo 1975 ja joka siitä huolimatta korosti sen luonnetta ”pyhänä sotana”. Bonamín kertoo päiväkirjoissaan (julkaisussa Profeta del genocidio), kuinka esimerkiksi eversti Roberto Roualdésin vaimo oli kauhuissaan miehensä työstä sotilashallinnon palveluksessa.
Erityisen voimakkaasti sotilashallinto tukeutui Ranskan äärioikeistolaisiin ja/eli katolisiin traditionalisteihin. Tämä historia juontaa juurensa jo Ranskan 1789 vallankumouksen vastustamisesta. Eräänä yhteytenä Ranskaan oli Vatikaanin ekskommunikoima piispa Marcel Lefebvre, jonka SSPX-järjestö hankki kymmeniä hehtaareita Buenos Airesin lähistöltä. Lefebvre tunnettiin antisemitistinä ja hänellä oli historia natsien yhteistoimintamiehenä. Sotilashallinnon aikana Videla katsoi sormien läpi hänen matkojaan maahan ja yhteyksiä Argentiinan kirkon äärikonservatiiveihin.
Samaan aikaan köyhiä ymmärtäneitä progressiivikatolilaisia kidutettiin ja murhattiin. Katolinen Action Française ja erityisesti sen seuraaja Cité Catholique olivat aatteellisena voimana maahan 1950-luvulla Algerian sodan jälkeen tulleille vastavallankumouksen (contrainsurgencia) spesialisteille.
Kidutuksen oppikirjana käytettiin muun muassa Roger Trinquierin kirjaa nykyaikaisesta sodankäynnistä. Algerian sodasta tehtyä Gillo Pontecorvon elokuvaa Taistelu Algeriasta näytettiin Argentiinan armeijassa ahkerasti. Siinä kuvataan kaupunkiasuntojen vyörytystä ja epäiltyjen kiduttamista näyttävästi. Jokaista näytöstä ennen sotilaspappi piti alustuksen. Kidutus tuli hyväksyttäväksi tavaksi torjua kommunismin ja pakanuuden maihinnousu.
Ei ihme, että 1995 Adolfo Scilingo (The Flight), kahden kuolemanlennon katuva pilotti, herätti huomiota sillä että sotilaspappi oli pitänyt uhrien kuolemaa ”kristillisenä kuolemana”, koska ”he eivät kärsineet” saatuaan rauhoittavia. Toisaalta ”vehnä piti erottaa valhevehnästä”, pappi sanoi.
Kidutus, teologia ja kirkko
Kidutukselle oli myös syvällisempi teologinen perustelu. Sotilas-provikaari Bonamínin päiväkirjat 1975-1976 säilyivät kuin ihmeen kaupalla, ja tutkijat ovat löytäneet häneltä sotilasvikaari Tortollolle kirjoitetun muistilapun. Bonamín argumentoi: jos kerran kuolemanrangaistus on Tuomas Akvinolaisen mukaan hyväksyttävä asia, niin kidutus tulee hyväksyttäväksi sillä se on ”vähemmän” kuin kuolema. Lentäväksi lauseeksi armeijapappien piirissä tuli isä Sabas Gallardon lainaus Algerian sodan spesialisteilta: ”Kidutus, joka kestää yli 48 tuntia, on syntiä” (Andersen, Dossier Secreto, s. 193).
Kirkon piirissä, mutta oudosti ilman Nihil obstat -merkintää, julkaistiin 1976 Marcial Castro Castillon kidutukseen opastava teos Fuerzas Armadas, ética y represión. Siinä sekä riiputtaminen, vanha inkvisition metodi, että nykyaikainen sähköshokkisauva (picana) hyväksyttiin moraalisesti neutraaleina. Metodeja oli luonnollisesti muitakin, partateristä tupakantumppeihin ja esimerkiksi Irakissa käytettyyn waterboardingiin. Kidutuksen opettamisessa kunnostautui myös USA:n School of the Americas Panamassa, ja Yhdysvallat ”hyödynsi” argentiinalaisten kokemusta ja kielitaitoa 1980-luvulla Nicaraguassa ja El Salvadorissa. Voi kysyä: eivätkö myös pyhimyspiispa Óscar Romeron kohtaaman väkivallan jäljet johda välillisesti Argentiinaan?
Emilio Mignone, katolinen aktiivimaallikko ja juristi, muuttui ihmisoikeusaktivistiksi kun hänen tyttärensä Mónica katosi sotilashallinnon alkuvaiheissa. Mónica oli työskennellyt samassa köyhässä kaupunginosassa eli villassa kuin jesuiittaprovinsiaali Jorge Bergoglion alaiset Franz Jalics ja Orlando Yorio. Mignonen teos Iglesia y dictadura on klassikko, ja siitä on käännös Witness to the Truth (1988). Jo kolme vuosikymmentä sitten Mignone kuvaili pääpiirteet Argentiinan likaisesta sodasta ja katolisen kirkon surullisesta osallisuudesta (vähintään) vaikenemisen kautta.
Mignone huomauttaa terävästi, että paavi Paavali VI oli ottanut kielteisen kannan kidutukseen, eikä sitä tullut hyväksyä edes pienemmän pahan mielessä. Kun miettii paavi Franciscuksen viimeaikaista päätöstä kieltää kuolemanrangaistus katolisen kirkon katekismuksessa, mieleen tulevat Argentiinan kirkon ristiriitaiset kokemukset. Jos kirkko (ja valtio) hyväksyy kuolemanrangaistuksen, eikö se joudu kaltevalle pohjalle, jossa myös kidutus väistämättä hyväksytään?
Oikeiston väkivaltakampanjalle, repressiolle, oli eräänlainen sosiaalinen tilaus 1950-luvun lopun jälkeen. Kuuban vallankumous oli laittanut kapitalistit ampumaseinää vasten, ja papit olivat paenneet takaisin Francon Espanjaan. Kommunismia piti vastustaa kaikin keinoin. Vatikaanissa Johannes XXIII oli tosin valinnut rauhanomaisen ja konsiliaarisen tien, vuoropuhelun nykyajan kanssa. Paavali VI jatkoi linjaa vielä 1967 Populorum progressio -ensyklikalla, mutta pian alkoi sulkeutuminen ja Vatikaanin II kirkolliskokouksesta muistutti enää Medellínin piispainkokouksen 1968 asiakirja. Sekä Populorum progressio – jossa vallankumous hätäratkaisuna vaikutti hyväksyttävältä – että vahvasti progressiivinen Medellínin loppuasiakirja 1968 jäivät vaille vaikutusta Argentiinan kirkossa. Medellínin asiakirja vaiettiin sotilaspapistossa täysin.
Argentiinan kirkkoon ei ajanmukainen teologia mahtunut. Mignone luonnehtii kirkon opetuksia ”keskiaikaisiksi”. Näin myös toimittiin. Yksiköissä toimineet sotilaspapit osallistuivat kidutussessioihin, vaativat tunnustuksia ja niiden päätyttyä ottivat ”ripin” vastaan vain toimittaakseen tiedot upseereille. Uskonnollisesti vahvistettua kidutusta voidaan pitää ”täydellisenä kidutuksena”. Kerrotaan, että sotilaspiispa Tortolo kävi Paranán armeijayksikön keskitysleirissä ja järjesti sieltä käsin Acción Católica –johtaja Victorio Coco Erbettan ensin kuulusteluun piispanpalatsiiinsa ja sitten takaisin vangitsijoille (Wikipedia). Tämä vastaa inkvisition toimintatapaa: kirkko ei aina itse surmannut ketään vaan antoi harhaoppiset valtion hoideltaviksi. Sen sijaan kidutus oli inkvisitiolle tuttua toimintaa, ja se ylläpiti kidutuskammioita toimipisteissään.
Argentiinan juntan harjoittama kidutus oli Vatikaanin tuomitsema, useiden 1900-luvun paavien suulla. Miten se silti sai alkunsa? Selittävänä tekijänä oli piispojen koulutus 1930-luvun Italiassa, jossa nationalismi oli vahvaa. Samoin Francon saama siunaus piispoilta 1937 alkaen vaikutti niin paljon, että Argentiinan klero-nationalismia voi pitää rinnakkaisilmiönä Espanjalle. Lopulta kyse ei ollut niinkään ”kolmannen maailmansodan alkunäytöksestä”, miksi se haluttiin esittää, kuin toisen maailmansodan jälkinäytöksestä. Vielä kerran voitiin julkaista antisemitististä kirjallisuutta, tuomita Marx, Darwin ja Freud ja piirtää hakaristit kidutuskeskusten ja tuhottujen kotien seiniin. Juutalaiset saivat Argentiinan CCD:issä aina raaimman kohtelun.
Ennen sotilashallintoa Argentiinassa oli myös progressiivista kristillisyyttä. Kymmenesosa maan papeista kuului vapautuksen teologiaa kannattavaan MSTM:ään (Movimiento de Sacerdotes para el Tercer Mundo, kolmannen maailman pappien liike). Kirkon maallikoista liikettä kannatti viidesosa. Liike joutui kasvavaan epäsuosioon. Valtio epäili pappeja veljeilystä väkivaltaisten vasemmistoperonistien kanssa. Epäilty yhteistyö vasemmistoryhmien kanssa sinetöi kenen tahansa kohtalon. Argentiinan kirkon johto ei puolustanut vainottuja kuten Chilessä tai Brasiliassa. Yksittäiset piispat kuten Jaime de Nevares tekivät ihmisoikeustyötä, mutta vailla piispainkokouksen tukea. Piispojen ydinryhmä taas kokoontui jatkuvasti lounaspalavereihin kolmen aselajin juntan kanssa.
Populistinen peronismi
Väkivaltaisissa yhteenotoissa kuoli toista tuhatta ihmistä ennen maaliskuun 1976 vallankaappausta. Perón saapui Espanjasta 1973 Buenos Airesiin vain havaitakseen, että hänen erimieliset kannattajansa lahtasivat toisiaan heti lentokentällä. Seuraavana vuonna hän kuoli. Kansakunnan yhtenäisyyden taannut populistinen peronismi oli jakautunut vasemmisto- ja oikeistoperonisteihin. Edellisiä olivat esim. ERP (peronistinen vallankumousarmeija) ja Montoneros-liike. Oikeistoperonismia oli Guardia de Hierro (rautakaarti), jonka sanotaan olleen myös Jorge Bergoglion kannattama liike. (Samannimisellä liikkeellä on muuten verinen historia Romaniassa, jossa se ripusti juutalaisia lihakoukkuihin.)
ERP sai aseellista tukea – epäilemättä Kuubasta ja ennen syyskuuta 1973 Chilestä käsin. Tucumánin alueella oli rauhatonta 1975, ja maata hallitsi Perónin kuoltua varapresidentti, hänen leskensä Isabel. Tämä oli entinen kabareetanssija ja ilmeisen kyvytön hallitsemaan maata. Hän antoi armeijalle luvan rauhoittaa Tucumán, jossa köyhät maatyöläiset tahtoivat muuttaa yhteiskuntaa ja vallankumoukselliset focos (keskittymät) ampuivat seulaksi mahdollisuudet demokratiaan. Toisaalta ainakin osa ”vasemmiston” väkivallasta näyttää Dossier Secreton valossa turvallisuusjoukkojen false flag –toiminnalta. Keinoja kaihtamatta lavastettiin kidnappauksia ja kenraali Aramburun 1970 tapahtunut murha, jotta sotilaskaappaukselle saatiiin hyvät olosuhteet. Informaatiosodankäynti ja väkivaltaiset provokaatiot osattiin siis Argentiinassa siinä missä Hitlerin valtaan ajautuvassa Saksassa – tavalla jota Babylon Berlin vavahduttavasti on palauttanut mieliin.
Demokratia ja kansalaisoikeudet eivät äärivasemmistolaisia kiinnostaneet, vaan tilannetta leimasi myös siellä ideologinen sokeus. Toimittaja Horacio Verbitskyn mukaan vallankumoukselliset halusivat väkivaltakierteen pysyvän voimassa. Vallankumous syntyisi yhteenottojen tuloksena: ”mitä pahempi, sen parempi”. Vasemmistolaiset eivät kuitenkaan arvanneet, miten raskas sorto vielä koittaisi, ja nykypäivän valossa uhma-asenne oli moraaliton ja vastuuton. Tucumánin Operativo Independencia 1975 merkitsi avointa lahtaamista ja koitui peronistiarmeija ERP:n turmioksi. Kuubalaistyyppinen foquista-sissitoiminta tukahdutettiin. Armeija oli niskan päällä ja demokratian tie tukossa. Samana vuonna alkoi salaisten pidätyskeskusten eli CCD:ien rakentaminen. CCD:itä oli kaikkiaan 340, ja viisi suurinta oli kirjaimellisesti keskitysleirien kokoluokkaa. Kidutuskammioita oli rajallisesti, mutta ihmisten arvioitiin kuolevan pian tai saavan loppunsa kuolemanlennoilla tai joukkohautoihin ammuttuina.
Ensimmäinen pidätyskeskus perustettiin suuren terästehdas Acindarin johtajien tiloihin vuonna 1975, ja uhreiksi valikoituivat ay-aktivistit. Sadat upseerit olivat itse hyödyn saajina suuryritysten hallituspaikoilla, ja työläisten nöyryyttäminen palveli heidän etujaan. Myös kirkon johto hyötyi: maan 80 piispalle luvattiin vuonna 1979, keskellä sotilashallintoa, hyvä palkka ja eläke valtion rahoista.
Marraskuussa 2018 piispainkokous CEA on kokoontunut ja näyttää nyt haluavan luopua valtion palkoista julkisen paineen vuoksi. Kirkolla tulee olemaan tehtävä löytää toistasataa miljoonaa pesoa vuositasolla sadan piispan palkkarahoihin. Toisaalta Argentiinan nykytilanteessa kirkko on yhä toivottoman sekaantunut politiikkaan, mikä jakaa piispainkokousta sisältäpäin. Franciscuksen varoitukset ”klerikalismista” tuntuvat koskevan muita maita kuin hänen omaansa?
Jorge Bergoglion rooli Argentiinan kirkossa
Kardinaali Jorge Bergoglion menneisyys kotimaassa herätti keskustelua hänen astuessaan paavinvirkaan 2013. Varsinkin toimittaja Horacio Verbitskyn tuotannosta löytyy kritiikkiä jo sotilasvallan ajoilta. Oikeistolaistuvassa kirkossa vaikutti jesuiittoja, joita kuitenkin kiinnosti yhteiskunnallinen muutos samoin kuin vaikkapa Chilen vasemmistolaisia jesuiittoja. Bergoglio valittiin asemaansa Argentiinan jesuiittaprovinsiaaliksi 1973 juuri rauhoittamaan tilannetta, jossa militoiminen vallankumouksen puolesta uhkasi järjestön asemaa.
Bergoglion johtamien jesuiittojen työ Bajo Floresin villassa (slummissa) sotilasvallan alkuvuonna 1976 on herättänyt eniten keskustelua (Ivereigh, Kappelin ym.), Sääntökunnasta sinne jalkautuneet Yorio ja Jálics halusivat jatkaa työtä köyhien parissa kaiken uhallakin, mutta juuri se herätti aina sotilashallinnon epäluulon. Jesuiitat olivat syytösten mukaan levittäneet vääriä aatteita ja asuneet naisten kanssa. Yorio ja Jálics vangittiiin mutta vapautettiin kidutuksen ja puolen vuoden vankeuden jälkeen. Tässä Bergoglio sanoo auttaneensa heitä. Tämä lienee totta, toisaalta kysytään, kuka epäilyksiä levitti. Bergoglio ojensi joka tapauksessa entisiä alaisiaan jälkeenpäin, estäessään myöhemmin Argentiinan passin uudistamisen Jalicsille Eurooppaan. Verbitsky on julkaissut tästä asiakirjan. Mignone piti tuoreeltaan Bergoglion roolia sotilashallinnon aikana epämääräisenä.
Voisiko asiaa pohtia näin: Argentiinan historiassa paavin henkilöhistoria ei ole välttämättä pääasia. Eikö tärkeintä ole ymmärtää, miten moraalisesti tuhoisa koko yhteiskunnan historia on ollut? Suurta kuvaa näkemättä ei voi ymmärtää pientä, mutta molempia on raskas katsoa.
Jalicsin ja Yorion kanssa kristinoppia opettaneita ja ennen heitä vangittuja maallikkoja ei ole löydetty. Eniten huomiota on herättänyt katolisen aktiivimaallikko Emilio Mignonen tytär Mónica, psykopedagogi. Mignone sai vältteleviä vastauksia jokaiselta kirkon ja sotilasvikariaatin johtajalta, joita hän lähestyi. Erityisen teennäisiä olivat ”asiakaskontakteja” hoitaneen kenttähiippakunnan sihteeri Grassellin vastaukset. Niiden avulla ihmisiä lähinnä vaiennettiin ja voitettiin aikaa sotilashallinnon toiminnalle.
Teoksessaan Witness to the Truth Mignone paljasti ”kristillisen” hallinnon vainon kristittyjä kohtaan ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan leimaamisen kommunistien solutukseksi. Voidaan lukea kardinaali Caggianon esipuhe Jean Ousset’n (Cité Catholiquen johtajan) teokseen Marxisme-léninisme (lisävihko Prologue, 1960), eikä kirkon roolia ideologisessa sodassa tarvitse ihmetellä. Vihollinen on vihollinen ”silloinkin, kun se ei ole vielä painanut liipaisinta”. Siksi valtion tehtävänä on ennalta ehkäisevä torjuntatyö. Likainen sota oli noitavainoa: viholliset olivat vihollisia silloinkin, kun he vain puhuivat ja ajattelivat vääriä asioita. Keskeinen sodan muoto oli ideologinen sota, josta vasemmistokin puhui – heikommin konkreettisin asein tuettuna kylläkin.
Jottei likaisesta sodasta syntyisi samanlaista PR-ongelmaa kuin Chilessä, jossa sorto oli julkista alkupäivistä saakka, tai Espanjassa, jossa Franco ammutti kolme vastustajaa vielä vähän ennen kuolemaansa, väkivalta oli saatava piiloon. Oli myös toimittava nopeasti, mihin jo USA:n Henry Kissingerin koettiin kehottaneen kesäkuussa 1976, pari kuukautta diktatuurin alkamisen jälkeen. Kissingerin Santiagossa Argentiinan ulkoministerille antamat neuvot on julkaistu USA:n hallinnon dokumentissa: ”Jos Argentiinassa on asioita, mitä pitää tehdä, teidän on tehtävä ne äkkiä.”
Ennen Jimmy Carterin demokraattihallintoa USA ei kyseenalaistanut sotilas- ja taloudellista apuaan Argentiinalle. Carter ehdollisti sen ihmisoikeuskomission (esp. CIDH) tarkastuskäyntiin. Pitkän vitkuttelun jälkeen Argentiinan juntta hyväksyi ryhmän käynnin maassa 1979 vuoden alussa. Kirkko riensi auttamaan painostukseen joutunutta junttaa: Buenos Airesin arkkihiippakunnan käyttämää retriittikeskusta El Silencio tarjottiin menestyksellä juntan vankileiriksi, sillä pahamaineinen kidutus- ja murhakeskus ESMA (merivoimien mekaaninen koulu) oli tyhjennettävä. Siellä käydessään komissio löysi vain siloitetut betonilattiat ja huoneet ilman sellien väliseiniä. Välittäjänä hiippakunnan sihteerin (joka omisti El Silencion saaren) ja sotilasjuntan välillä toimi Emilio Grasselli, sotilasvikaarin sihteeri. Myyntiasiakirjan löytämisessä Verbitskyä auttoi Jorge Bergoglio, joka myöhemmin valaehtoisesti kielsi tietäneensä siitä mitään. Verbitskyllä on silti Bergoglion käsin kirjoittama viestilappu. Hänen mukaansa kyseessä on ”ainoa tilanne, jossa keskitysleiri on ollut kirkon tiloissa” (teos El Silencio).
Milloin Franciscus viimein vierailee kotimaassaan?
Franciscus on haaste Argentiinan kirkon historiaa tutkivalle. On totta, ettei hän ollut piispainkokouksessa luomassa kirkon linjaa, vaan hänelle annettiin ikään kuin valmiit nuotit. Horacio Verbitsky, terävänäköinen ja kriittinen juutalainen journalisti, on panostanut kirkon tutkimiseen. Häneltä ei jää myöskään Argentiinan antisemitismi huomaamatta. Verbitsky huomauttaa Bergoglion kannattaneen varovaista linjaa myös sotilashallinnon jälkeen. Hän kehitti entisen juntan edustajan kanssa käsitteen memoria completa eli täysi muisto – vanhoja ei tule kaivella. Hän otti piispanvihkimykseen lokakuussa 2008 mukaan ESMA:n kuolemanlentojen sotilaita lohduttaneen sotilaspapin, jolle hän myös armeijauran päätyttyä järjesti työtä sekä hiippakunnan seurakuntatyössä että välillä Italian Genovassa. Paikkaan, josta ”rottalinja” toisen maailmansodan jälkeen toi natseja Argentiinaan, lähti nyt kidutuskeskuksen entinen sotilaspappi arkkipiispan lähettämänä. Pestautuminen italialaiseen sairaalaan Buenos Airesissa törmäsi kuitenkin Verbitskyn Página/12-lehden paljastukseen. Argentiinan nyky-yhteiskunnassa tiedonvälitystä ei voida hallita ulkoapäin.
Kardinaali Bergoglio tuli paaviksi vuonna 2013. Hänen valintansa on antanut mahdollisuuden katoliselle kirkolle uuteen alkuun ja ”avautumiseen” Euroopan ulkopuolelle. Samalla ankaraa hallintoa Argentiinassa kokenut (ja epäilemättä myös myötäillyt) uusi paavi ymmärtää poliittisia jännitteitä siinä missä edeltäjänsä. Paavin kohtaloksi voi tulla kaikesta huolimatta juuri kirkon konservatiivisiipi. Jesuiittamainen selittely ja ”pastoraalinen” suhde varsinkaan seksuaalietiikkaan ei näytä miellyttävän kaikkia.
Paavin elämäkerran kirjoittaja Austen Ivereigh oli vuonna 2015 varma, että paavi on tulossa Argentiinaan vuonna 2016. Se ei pitänyt paikkaansa: maan ilmatilassa hän on käynyt kahdesti, muttei laskeutunut. Ehkä paavi tulee 2019 huhtikuussa Argentiinaan julistamaan La Riojan 1976 murhatun piispa Angelellin autuaaksi? Kysymyksiä jää, mutta niiden esittäminen ei Franciscuksen kauden jälkeen tule ainakaan vähentymään.
Artikkelikuvassa pyhiinvaelluskulkue luoteis-Argentiinassa. Kuva: Creative commons/Wikipedia.