Näkymä elokuvasta 2012.

Lopun alussa

Näkymä elokuvasta 2012.

Näkymä vuonna 2009 valmistuneesta elokuvasta nimeltä 2012.

Maailmanloppu on jollain lailla hyvin jouluinen aihe. Olen lukenut, että ensimmäiset kristityt uskoivat maailmansa tulleen päätökseensä ja Jumalan valtakunnan olevan tulossa. Maailma on yhä loppumassa.

Kuuntelin hiljattain erään surullisen teologin puhetta, joka kuvasi pettymystään maailmanmenoon. Hänestä kaikki näytti 1960–1970-luvuilta lähtien menneen vain huonompaan suuntaan.

Ihminen näyttäisi tuhoavan ekologisen ympäristönsä lisäksi myös sosiaalisen ympäristönsä ja mahdollisuuden elää syvällistä elämää, hän arvioi. Pyhyys on unohdettu ja maallistuminen tekee elämästä yksiulotteista, latteaa ja tämänpuolista.

En monista todisteista huolimatta osaa uskoa, että aivan kaikki olisi mennyt huonommaksi. Lasten, naisten ja vähemmistöjen asema on monissa maailman kolkissa parantunut, tai ainakin kysymys siitä on hereillä. En usko, että maallistumisessa on kysymys elämän pinnallistumisesta puhumattakaan siitä, että pyhä katoaisi maailmasta. Tai ehkä pikemminkin päinvastoin: en usko edellisten sukupolvien olleen suuresti syvällisempiä tai lähempänä pyhää.

Yksilöllistyminen lienee länsimaisen elämäntavan suurin muutos viime vuosikymmenien aikana. Luulen etäisesti aavistavani mitä he tarkoittavat, joiden mukaan individualismi on kaiken pahan, kuten kuluttamisen ja itsekkyyden taustavoima. Mutta se on myös vapauden ja oikeuksien taustavoima. Eikä siitä ei ole tietä ulos. Lukuun ottamatta täydellistä katastrofia, joka lopettaisi kerralla kaikkien yksilöiden valinnanmahdollisuudet.

Ympäristö voikin romahtaa jo lasteni elinaikana, luen uutisista. Kaikki minkä varassa talous toimii, voi varmasti luhistua milloin hyvänsä. Kaikki minkä varassa ylipäätään elämme, vaikuttaa täysin arvaamattomalta. Kaikki mitä rakastamme, on vaarassa.

Lupasiko joku jotakin muuta? Kyllä luulisin. Edelliset sukupolvet yrittivät opettaa, että maailmassa on systeemi, johon voi luottaa ja jonka perusteellinen opiskelu on ikuisena kotiläksynä. Maailma oli systeemi.

1910-luvulla syntyneet isovanhemmat uskoivat. En uskalla tarkkaan sanoa mihin, mutta luulen että johonkin. Tieteeseen, kansaan, Jumalaan?

1940-luvulla syntyneet vanhemmat kehottivat luottamaan inhimillisen kulttuurin sopeutumiskykyyn ja kaikenlaiseen kehitykseen. Yliopisto, lehdistö, kirkko ja puolustusvoimat pitäisivät asioista huolen. Sydämessään yksinäistä ja maailmaan heitettyä yksilöä ympäröivät rakenteet, kuin koneistona, jota tarvitsi vain vähän huoltaa. Niiden kanssa sovussa eläminen tiesi menestystä.

Rakenteita olivat poliittinen päätöksentekojärjestelmä, objektiivinen tieteellinen tutkimus, puolueeton oikeuslaitos ja sosiaalinen hierarkia, jossa lapset, aikuiset, naiset ja miehet palvelivat kokonaisuutta kukin omalla hyväksi havaitulla paikallaan. Jos kävi huonosti, se johtui siitä, että ihminen oli epäonnistunut syntyperänsä määräämässä tehtävässään. Itse systeemi oli kuolematon.

Kenties se, mihin luulemme olevamme menossa, kertoo meistä eniten. Ennustajissakin on mistä valita. Tutkimukseen perustuvat maailmanlopun ennusteet eivät ehkä muuta kenenkään elämää. Lopunajallisuuden pitäisi merkitä jotakin, tuntua joltakin, vakuuttaa. Luonnon kestokyvyn ylittämisen rinnalla mikä tahansa muu asia näyttää mitättömän pieneltä. Meiltä puuttuu uskoa siihen, että (maailmanlopun) systeemiä voisi hallita, että se voitaisiin muuttaa. Ja sen mukana meiltä puuttuu kaikki.

Amerikassa suurimmat kristilliset tv-yhtiöt ovat asentaneet Jerusalemiin kameroita siltä varalta, että Jeesus näkyisi niissä piankin Raamatun ennustusten mukaisesti palanneena. Valitsen tarkkojen ennusteiden ja kameroiden sijaan mieluummin vaikkapa kotimaisen kirjallisen esseistin, joka on vihainen, mutta samalla toiveikas. Tehkää parannus! -käsky on luottamusta täynnä, sillä se vihjaa, että jotain on vielä tehtävissä.

Kirjoittaja Salla Ranta.

Kirjoittaja Salla Ranta.

Pimeänä iltana väsyneenä kotiin tullessani kauppakassien viistäessä kadunvartta muistan riippuvaisuuteni. Ajatuskin sähkökatkoksesta tai tietoverkon häiriöstä tuo mieleen sekavia ajatuksia siitä, mitä tapahtuu kun systeemi romahtaa. Onko meillä tuttavia, joiden puilla lämmitettävään taloon voisi majoittua? Missä voisimme viljellä ruokaa? Onko kaapissa joditabletteja? Miten lohduttaisin lapsia?

Ajatus systeemin romahtamisesta on ohikiitävän hetken ajan myös kumman huojentava: ei verkkopankkia, sähköistä kulunvalvontaa eikä työajanseurantaa. Uutistulva, talouden pulssi, kaikki pääsisivät lepoon.

Huojennus on tietenkin valheellinen apokalypsi. Siihen sekoittuu unelma kiireettömyydestä, yksinkertaisuudesta ja jostakin alkuperäisestä nostalgisesta elämänmuodosta, jossa kulutusyhteiskunnan eliittiyksilön loputon identiteettiprojekti saisi levätä.

Salla Ranta


Avatar photo

Kirjoittaja

Salla Ranta on toimittaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.