Saatesanoiksi
Pikemminkin kuin ”loppuottelu”, näkisin parempana otsikkona sekä tälle omalleni että Jarmon artikkelille ”välierän”. Pidän nimittäin jatkuvasti käynnissä olevaa keskustelua läheisen ystäväni ja debatti-sparraajani Jarmon kanssa prosessina, jonka loppua ei ole näköpiirissä – eikä ainakaan voittajan tai häviäjän julistamista kuten urheilukisoissa.
Mitä tahansa muuta Jarmon alkuperäinen artikkeli ja minun pitkähkö vastineeni Vartijassa (22.9.2020) lukuisine kommenttipuheenvuoroineen on saanutkaan aikaan, toivon tätä: erimielisyyksien ja ja syvienkin mielipide-erojen avoimen debatoinnin ei tarvitse johtaa ystävyyden ja kollegiaalisuuden hajoamiseen, puhumattakaan vihamielisyydestä ja toinen toisensa karttelemisesta. Molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus eivät ainoastaan siedä railakasta mielipiteiden ja argumentoinnin esittämistä vaan suorastaan vaativat sitä. Muutoin emme rohkene olla aitoja ja rehellisiä ajattelijoita ja kyselijöitä. Kunnon debatti antaa aina uusia ajatuksia ja näkökulmia samalla kun se voi myös selkiinnyttää omaa vakaumusta.
Vaikka tämä puheenvuoroni keskittyykin pääasiassa muutamaan keskeiseen kohtaan Jarmon ”loppuotteluesseessä”, pidän mielessäni hänen alkuperäisen kritiikkinsä systemaattista teologiaa ja sen totuuskäsityksen käsittelyä kohtaan. Terävöitän ja syvennän hänen kritiikkinsä kritisoimista!
(Systemaattinen) teologia ja totuuden kriteerit
Yhdestä asiasta olemme samaa mieltä Jarmon kanssa. Valistuksen aikaan saakka teologian – ja siten myös kirkon sanoman – totuudellisuus otettiin teologian tekemisen perustaksi. Tuolloin seurattiin anglo-amerikkalaisessa tieteenfilosofiassa nimellä foundationalism kulkevaa epistemologiaa. Valistuksen jälkeen itse ”perusta” asetettiin kyseenalaiseksi, ja systemaattinen teologia, siinä missä vaikkapa eksegetiikkakin, hajaantui moniin eri koulukuntiin. Esimerkiksi klassisessa liberalismissa (Schleiermacher ja kumppanit) totuudellisuuden kysymys ohitettiin määrittelemällä teologiset väitteet ihmisen uskonnollisen ”kokemuksen” (tietoisuuden) tulkinnoiksi. Niinpä ei ollut väliä sillä, oliko Jeesus Nasaretilainen noussut kuolleista historiallisesti ymmärrettynä, vai oliko kyseessä vain ylevöittävän ja rohkaisevan uskonnollisen kokemuksen tulkinta. Niin ongelmallinen (eritoten epäjohdonmukainen) kuin schleiermacherilainen uudelleentulkinta mielestäni onkin, nostan hattua berliiniläisen kulttuuri- ja uskontokriitikon valmiudelle arvioida uudelleen ”perustaa”.
Samalla haluan huomauttaa, että tri Tarkin irvailema ”post-foundationalismi” ei ole enempää systemaatikkojen kielellistä sekoilua kuin pelkurimaista halua kiertää totuudellisuuden ongelma. Pidän post-foundationalismia erinomaisena tapana yhtäältä pyrkiä välttämään esikriittisen fundamentalistinen pitäytyminen perususkomuksiin aivan kuin ne olisivat ainoita ja oikeita ilman mitään kriittistä perustelua sekä toisaalta rehellisyytenä todeta, että kaikki tieto perustuu jollakin tavoin uskomuksiin ja ennakko-olettamuksiin. Meillä ei ole ”lintuperspektiiviä”, joka olisi vapaa arvoarvostelmista ja ennakko-olettamuksista. Terävin kritiikkikin perustuu joihinkin ennakkokäsityksiin ja -olettamuksiin (vaikkakin on valitettavasti totta, että suulaimmat ja äänekkäimmät kriitikot eivät yleensä tunnista tai tunnusta niitä!).
Oman viisiosaisen konstruktiivisen teologiani aluksi selvittelen huolella totuuskysymystä ankkuroimalla itseni post-foundationalismina tunnettuun suuntaukseen. Jatkan metodologista keskustelua pienemmässä määrin jokaisen pääjakson alkaessa. Samalla ammennan kriittisesti eväitä epistemologiaani Pannenbergiltä ja hänen hengenheimolaisiltaan sekä teologian ja luonnontieteiden välisen dialogin edustajilta. Vaikka epistemologisesti seuraankin osaltaan koherenssiteoriaa, korostan sitä, että pelkkä sisäinen johdonmukaisuus (koherenssi) ei koskaan riitä teologisten argumenttien totuudellisuuden arviointiin. Koherenssi on välttämätön mutta ei riittävä peruste. Tässä seuraan Pannenbergia ja koko joukkoa sekä roomalaiskatolisia että protestanttisia ja anglikaanisia teologeja. Tässä valossa Jarmon huolimaton väite, että nykyinen systemaattinen teologia arvioisi vain koherenssia, on täysin kestämätön. Pienikin vilkaisu viime vuosikymmenien aikana ilmestyneisiin dogmatiikan ja systemaattisen teologian julkaisuihin osoittaa sen.
Yhteenvetona tri Tarkin (Kari Kuulaa lainatakseni) ”katkaistulla haulikolla ampumisesta” systemaattisen teologian totuusvaatimuksen suhteen totean: väite nykyisen systemaattisen teologian totuuskysymyksen ohittamisesta tai kiertelemisestä on täysin perusteeton. Päinvastoin, viimeiset vuosikymmenet ovat olleet ja edelleenkin ovat loputonta ”metodin” selvittelyä uusine virtauksineen ja niiden kritiikkeineen – aivan hengästymiseen saakka. Metodikeskustelun ytimessä on kysymys teologisten (ja laajemmin ottaen: uskonnollisten) väitteiden totuudellisuudesta muodossa tai toisessa. En tietenkään väitä, että olisi löytymässä konsensusta näin perustavanlaatuisessa kysymyksessä. Mutta sen voin todeta, että totuuskysymystä ei suinkaan ole unohdettu eikä sitä pelätä – ja että pelkkä koherenssi ei riitä juuri kenellekään ainoaksi kriteeriksi.
Evidenssin vaatimuksesta
Olen tietenkin samaa mieltä sparraajani kanssa siitä, että (Platonin Theaetetuksen mukaisesti) tieto voidaan määritellä perustelluksi tosi uskomukseksi. Siksi pelkkä henkilökohtainen vakaumus tai mielipide ei riitä totuuden perustaksi. Tarvitaan huolellista ja (itse)kriittistä argumenttien ja väitteiden tarkistusta yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta tästä eteenpäin tiemme eroavat. Jarmo vaatii ”objektiivista evidenssiä”, ja yksi hänen tunnetuimmista mantroistaan on englanninkielinen sanonta ”evidence-based life”. Syy siihen, että en yhdy tältä osin kollegani naiviin vaatimukseen, on yksinkertainen: missään ihmistieteissä (humanistisissa tieteissä) objektiivisen evidenssin löytäminen yksinkertaisesti ei ole mahdollista. Sen sijaan jokainen tieteenharjoittaja, teologit mukaan lukien, pyrkii mahdollisimman perusteltuun, loogisesti ristiriidattomaan ja muiltakin osin luotettavaan tietoon. Mutta – ja tämä on iso ”mutta” – vain kokeellisissa luonnontieteissä lähestytään objektiivisen evidenssin mahdollisuutta. Vaikka esimerkiksi kokeellisen fysiikankaan (erotuksena teoreettisesta fysiikasta) tulokset eivät ole arvovapaita ja neutraaleja, ne ovat parhaiden tutkijoiden käsittelyssä lähimpänä ”objektiivisen” totuudellisuuden ihannetta.
Humanistiset tieteet eli ihmistieteet pelaavat erilaista peliä. Filosofia, historiantutkimus, sosiologia, valtio-oppi, taidehistoria, etiikka, uskontotiede, teologia ja muut vastaavat perustuvat erityyppisten perusteltujen ja huolellisesti kritisoitujen väitteiden vertailuun, analysointiin ja johtopäätösten tekoon. Empiirisen kokeellisen metodin sijaan pyritään mahdollisimman hyvin perusteltuun, pohdittuun ja yhteisössä riittävän koulutuksen ja pätevyyden omaavien jatkuvaan keskinäiseen kritiikkiin. Tältä pohjalta voidaan kehitellä ja tarkentaa näkemyksiä ja väitteitä.
Tässä mielessä Jarmon usein viljelemät ääriesimerkit uskonnollisten ja poliittisten liikkeiden marginaalissa tapahtuvista järjettömistä (siis: järjenvastaisista) tapahtumista vaikkapa Applewhiten ja Trumpin ympärillä, eivät kuulu lainkaan käsillä olevaan keskusteluun akateemisesta tieteenharjoituksesta. Vaikkakin noilla hassuilla ja absurdeilla esimerkeillä voisikin olla käyttöä stand up -komiikassa tai myöhäisillan showssa, ne eivät edistä tieteellistä keskustelua, puhumattakaan tieteenfilosofista. Siksi en viitsi tuhlata enemmän palstatilaa niiden käsittelyyn.
Se, että teologia, filosofian ja muiden humanististen tieteiden tavoin, tutkii ja debatoi erilaisia näkökohtia, perusteltuja mielipiteitä ja argumentteja, ei tee siitä vähemmän tieteellistä. Kyse ei ole sattumanvaraisten ”opinio”-asteelle jäävien mielipiteiden heittelystä vaan, kuten edellä todettiin, perusteltujen, kriittisten ja debatille avoimien kysymysten huolellisesta pohdinnasta. Itseasiassa debatointi, väittely, asiantuntemukseen perustuva huolellinen kritiikki ja loogisten johtopäätösten tekeminen ovat ainoita ihmistieteiden työkaluja. On olemassa suuri ero populäärin, sattumanvaraisen mielipiteen ja oppineisuuteen, tieteelliseen ajatteluun ja yhteisössä harjoitettavaan kritiikkiin perustuvien väitteiden välillä.
Jarmon kyvyttömyys tehdä erottelua humanististen ja luonnontieteiden metodien, tutkimusmateriaalien ja edellytysten välillä tekee ”evidenssin” vaatimuksesta tyhjän lauseen. Lopulta edes kokeelliset luonnontieteetkään eivät kykene esittämään vankkumatonta evidenssiä ihmiskuntaa askarruttaviin suuriin kysymyksiin – kysymyksiin, joiden parissa teologiset tieteet askaroivat. Mainitaan esimerkkinä vaikkapa kysymykset maailman synnystä ja säännönmukaisesta toiminnasta; tai elämän syntymisestä ja kasvusta; tai mielikuvituksen, kauneuden tajun ja eettisen arvostelukyvyn merkityksestä. (Tämän toteaminen ei tietenkään vähennä kovien luonnontieteiden asemaa ja merkitystä; se on vain muistutus kaiken inhimillisen tiedon rajallisuudesta.)
Mikäli Jarmon logiikkaa seurattaisiin, esimerkiksi Helsingin yliopistosta pitäisi lakkauttaa teologisen tiedekunnan ohella ainakin humanistinen, oikeustieteellinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta. Nehän tekevät tieteellistä työtä edellä kuvaamallani tavalla—mikä näyttää olevan kollegalleni ajan tuhlausta. Myös lääketieteellisestä tiedekunnasta löytyisi paljon perattavaa psykiatrian ja sen lähialojen lisäksi. Myös Jarmon itsensä hankkima suuri oppineisuus filosofiassa, logiikassa, teologian historiassa, eksegetiikassa ja dogmatiikassa olisi tuota päättelyä seuraten pseudo-tieteellistä harrastelua. Ja hänen omat uskonnolliset mielipiteensä, jotka eivät tietenkään perustu sen enempää evidenssiin kuin kenenkään toisenkaan teologin, olisivat vain älyllisiä heittoja ilman mitään objektiivista perustaa!
Kuolemanjälkeisestä elämästä
Jarmon itsestäänselvyytenä pitämä materialistinen maailmankäsitys – jota anglo-amerikkalaisessa tieteenfilosofiassa nimitetään usein termillä naturalism viitaten siihen, että luonnon (nature) ulkopuolella ei ole mitään sellaista ”henkistä” tai ei-materiaalista, mikä ei palautuisi aineeseen – sulkee pois kuolemanjälkeisen elämän. (Hänen retorinen temppunsa ”En ole lainkaan eri mieltä siitä, etteikö kuoleman jälkeen olisi elämää. Totta kai, mutta jäänkö minä eloon kuolemani jälkeen, on aivan toinen asia” on omiaan vain lisäämään epäselvyyttä. Teologisesti ja uskonnonhistoriallisesti katsottuna termiä ”kuolemanjälkeinen” elämä ei käytetä tuossa merkityksessä.)
Tri Tarkki on tietenkin oikeassa siinä, ettei löydy objektiivista evidenssiä kuolemanjälkeisestä elämästä. Ei kai kukaan akateeminen teologi sellaista koskaan esitäkään. Jo edellä hahmottelemani humanististen tieteiden paradigma osoittaisi tuollaisen väitteen mielettömyyden. Enkä myöskään halua astua siihen halpahintaiseen ansaan, mihin fundamentalistit usein astuvat: ”Mutta eihän kukaan voi todistaa iankaikkisen elämän puuttumistakaan?” Ei, tuo ei olisi reilu keskustelunavaus.
Sen sijaan väitän, että on lukemattomia seikkoja, jotka antavat aihetta olettaa, että fyysinen kuolema ei ole kaiken päätepiste. Ajatellaanpa vaikka transsendentaaleja kuten kauneutta, hyvyyttä ja – niin! – totuutta. Tai elämän mielekkyyttä. Tai ainakin näennäistä tarkoituksellisuutta. Tai ihmismielen kykyä esittää noita kysymyksiä. Ja niin edelleen.
Vähäisin viite kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta ei ole myöskään kristillisen tradition Raamatusta (eritoten Uudesta Testamentista) nouseva laaja ja monipuolinen aineisto, mikä viittaa siihen mahdollisuuteen, että kaikki ei päättyisikään fyysisen elämän loppumiseen. Samoin (lähes) kaikki tunnetut uskonnolliset traditiot edellyttävät tuonpuoleisuuden, puhumattakaan sankasta joukosta filosofeja ja kulttuurivaikuttajia eri aloilta. Voidaan mainita myös ihmiskunnan enemmistön avoimuus tuonpuoleisuudelle. (Ja kiirehdin heti huomauttamaan, että koko ihmiskunta voi olla väärässä jostakin asiasta, ja siinä mielessä jonkin käsityksen totuusarvoa ei lasketa sen kannattajien määrällä! Mutta samalla on todettava, että laaja-alainen tutkija ei koskaan ennakolta päätä, etteikö enemmistön mielipide voisi olla oikeakin!) Pääpointtini on tämä: Vaikkakin olen vakuuttunut elämän jatkumisesta haudan toisella puolen, käyttääkseni populääriä kieltä, kriittisenä tutkijana olen avoin oppimaan toisinajattelevilta ja käymään debattia.
Itselleni ei ole selvinnyt, miten edesmenneen suuresti kunnioittamani opettajan Heikki Räisäsen alkukristillisyyden ja islamin tekstien tulkinta olisi antanut hänelle ”tieteellisen” perustan vakavasti epäillä tuonpuoleista, Eivätköhän Heikin ja minun eroavat kannanotot ole juuri humanistiselle tieteille tuttuja ”opinio”-lausumia. Ja niistä pitää debatoida ja keskustella hartaasti ja pitkään!
Luopuisinko kristinuskosta, mikäli toivo kuolemanjälkeisestä elämästä voitaisiin osoittaa vääräksi ja perusteettomaksi? Kyllä luopuisin. Se olisi kristinuskon julkinen vääräksi osoittaminen: lupaus kuoleman, sairauden ja muiden ongelmien voittamisesta Jumalan valtakunnan tulon myötä osoittautuisi suureksi harhaluuloksi. Ja jättäisin oitis papin tehtävän.
Ajattelenko noin vain lapsenomaisen ”taivaspalkinnon” vuoksi? En usko. Vaikkakin on kiistatonta, että vasta iankaikkisuudessa järkyttävät epäoikeudenmukaisuudet ja rikokset ihmiskuntaa kohtaan voidaan selvittää moraalisesti ja vaikkakin on oikein toivoa ulospääsyä elämän ahdingoista, perimmäinen syy kuolemanjälkeisen elämän välttämättömyyteen löytyy yllä kuvatusta väitteestä. Kristinuskon perusnarratiivi osoittautuisi joko tietoiseksi huijaukseksi tai säälittäväksi väärinymmärrykseksi.
Samalla olen rinta rinnan Jarmon kanssa puolustamassa köyhien ja riistettyjen oikeuksia. Teen kaikkeni ympäristön suojelun eteen. Yritän edistää tasa-arvoa ja tasapuolisuutta kaikissa tämän arkisen elämän kysymyksissä. Uskonto ja sen tuoma toivo tuonpuoleisesta ei ole minulle oopiumia!
Ad hominem -argumentista
Jarmo on oikeassa korostaessaan sitä, että ad hominem -argumenttia käytetään usein väärin. Mutta hän on väärässä väittäessään, että ad hominem itsessään on virheellinen argumentti. Se on pikemmin samanlainen kuin vaikkapa tuli. Sitä voidaan käyttää huonoihin ja hyviin tarkoitusperiin.
Koko akateeminen elämä äärimmäisen kovine pätevyysvaatimuksineen edellyttää ad hominem -argumentin lähtökohtaista oikeutusta. Jos teoreettisten fyysikoiden kokouksessa kirjallisuuden tutkija (ilman fysiikan koulutusta) alkaa esittää uusia keksintöjä, hänet mollataan julkisesti. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.
Monet Jarmon maailmoja syleilevistä kriittisistä lausumista nykyistä systemaattisen teologian metodia ja totuusvaatimusta kohtaan ovat arvottomia, sillä ainakaan kirjoittamiensa esseiden perusteella ei käy ilmi laaja-alainen perehtyneisyys viimeisen 30–40 vuoden aikana julkaistuun valtavaan aineistoon alalla. Jopa niille meistä, jotka olemme saaneet koulutuksen systemaattisessa teologiassa ja teemme tieteellistä tutkimusta päätyöksemme tällä alalla, kirjallisuuden ja tutkimuksen seuraaminen on lähes ylivoimainen tehtävä. Itse en rohkenisi esittää ”globaalia” arviointia vaikkapa eksegetiikan, etiikan tai kirkkohistorian metodologiasta, vaikka olen tietenkin saanut niihin opinnoissani hyvät perustiedot ja vaikka aika ajoin lueskelenkin niitä oman tutkimukseni pohjaksi. Minulta nimittäin puuttuu tarvittava asiantuntemus noilla aloilla.
Pätevyys ja oppineisuus sekä tieteellinen tuotanto määräävät ratkaisevasti akateemisessa maailmassa sen, miten vakavasti esittäjän argumentit ja väitteet otetaan vastaan.
Artikkelikuvassa Raphaelin maalaus ”Kristuksen ylösnousemus” noin v. 1500. Kuva: Wikipedia.
