Näin pääasiäistunnelmissa minun on syytä tunnustaa: mielestäni uskonnon tutkimusta tulisi lisätä.
Tähän on monia perusteita. Länsimaissa kristillisten instituutioiden merkitys on vähentynyt huomattavasti viimeisen sadan vuoden aikana, mutta maailman aseellisissa konflikteissa uskonto tuntuu saaneen entistä suuremman painoarvon, kun kansallisvaltioiden väliset suursodat ovat korvautuneet paikallisilla kapinaliikkeillä. Näin erityisesti Lähi-idässä ja Afrikassa.
Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvalloissa käydään poliittisella tasolla kamppailua sekulaarin ja kristillisperäisen arvomaailman välillä. Toisaalta länsimaissa, mutta orastavasti myös joissakin liberaalimmissa muslimaissa, on meneillään kansalaisia laajasti koskettava kädenvääntö, jota voisi halutessaan nimittää hienosti tietoteoreettiseksi. Siinä kysymys ei ole niinkään arvoista vaan todellisuuden luonteesta. Tällöin kiistely koskee uskonnotonta ja uskonnollista maailmankäsitystä; Richard Dawkins on nimi, joka kaikkine korollaareineen tässä yhteydessä luonnollisesti nousee mieleen.
Uskonnoissa, uskonnollisuudessa ja toki myös uskonnottomuudessa riittäisi siis tutkittavaa ja selvitettävää. Samana hengenvetoon kuitenkin ihmettelen, miksi yliopistoissa pitäisi olla erillinen teologinen tiedekunta.
Jokainen ymmärtää sen olemassaolon historialliset syyt, mutta tämän päivän tarpeisiin nähden sen missio vaikuttaa ulkopuolisen silmin hyvin kapealta. Hallinnollisena yksikkönä esimerkiksi Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta on lisäksi hyvin pieni, pienempi kuin saman yliopiston Fysiikan laitos.
Teologisen tiedekunnan fokus on kristinuskossa. Tätäkin perustellaan historialla: Suomi on (ollut) kristillinen maa. Niinpä Suomen kirkkohistoriaa kutsutaan peräti tutkimusvastuun erityiskohteeksi. Koska en alaa tunne, en osaa sanoa, mitkä ovat olleet kirkkohistorian tutkimuksen sanokaamme kolme merkittävintä tulosta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Miten ne ovat muuttaneet maailmaa, miten suomalaisten itsekäsitystä?
Ilmiön suomalaisuus ei mielestäni riitä tutkimuksen ainoaksi motiiviksi. Sillä logiikalla Fysiikan laitoksen tulisi keskittyä pelkästään lumeen ja jäähän.
Kristinuskon dogmirakenteiden tarkastelu lienee perusteltua johonkin mittaan, mutta voi myös kysellä, kuinka paljon vaikkapa Paavalin sanomisten tai tekemisten ruotiminen vaikuttaa uskonnollisiin käytäntöihin. Ymmärrämmekö uskonnon roolia maailmassa ja yhteiskunnassa Raamatun lähiluvun kautta? Itse epäilen tätä.
Niinpä kun Lähi-idässä kuohahtaa, televisioon marssitetaan kommentaattoriksi professori Jaakko Hämeen-Anttila Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta, joka kuuluu humanistiseen tiedekuntaan. Samaisesta laitoksesta löytyy myös oppiaine nimeltä uskontotiede. Omasta näkökulmastani teologian sinnittely omassa karsinassaan on yhtä outoa kuin tähtitieteen erottelu fysiikasta, joka sekin – historiallisista syistä – oli tosiseikka vielä 2000-luvun alussa.
Olen tietoinen Teologisen tiedekunnan pärjäämisestä erilaisissa arvioissa ja huippuyksikköhauissa. En epäile sen tutkimuksen tasoa mutta selvää minulle ei kuitenkaan ole, mihin tuon tason kalibraatioviiva on piirretty.
Tässä suhteessa Heikki Räisäsen hiljattainen elämäkerrallinen teos ”Taistelua ja tulkintaa: Raamatuntutkijan tarina” oli minulle eräänlainen silmänaukaisija. Panin erityisesti merkille Räisäsen raportit kiittävistä kirjeistä, joita hän kertoi kirjoituksiensa tiimoilta saaneensa niin koti- kuin ulkomailta. Hänen töitään ylistettiin kauniisti milloin syvällisiksi, milloin uusia uria aukoviksi.
Otin nämä kehut merkkinä teologisen tutkimuskulttuurin eroavaisuudesta luonnontieteisiin verrattuna. Kukaan ei ole nimittäin koskaan kiitellyt minua vastaavilla tavoilla.
On tietysti mahdollista, etten, päinvastoin kuin Räisänen, ole koskaan tehnyt mitään mainitsemisen arvoista. Siksi tiedustelin asiaa tuttaviltakin, mutta kaikkien arvio oli sama: fysiikassa tutkija ei saa positiivista palautetta. Teologisen kohteliaisuuden rinnalla fysiikka on tutkimusalana tyly ja hyperkriittinen.
Nobelin palkinto saattaa olla yksi parametri tässä yhtälössä. Jos nobelia ei ole tullut, tuntuma on, ettei fysiikan tutkija oikeastaan ole saanut aikaan mitään kunnollista; ja jos nobel tulee, sen jälkeen tutkijaa pidetäänkin jo kehäraakkina, jolla ei enää ole mitään annettavaa tutkimukselle.
En voi olla pohtimatta, mahtavatko tällaiset tieteensisäiset kulttuuriset erot vaikuttaa myös silloin, kun ulkomaiset arvioitsijat rankkaavat omiaan. Absoluuttisia mittatikkuja kun ei ole. On vain suhteellisuutta, eikä teologinen tutkimuskaan ole itseisarvo; sen paino mitataan pelkästään suhteessa kaikkeen muuhun. Silloin näin ulkopuolisen silmin järkevältä tuntuisi, että teologia olisi mahdollisimman lähellä luontaista verrokkiaan eli maailman kulttuurien tutkimusta.
Artikkelikuvassa on teologista kirjallisuutta – erityisesti kristilliseen teologiaan liittyvää kirjallisuutta.
