Monet kasvot.

Liberaaliteologian monet kasvot

Mitä sana liberaaliteologia merkitsee sinulle?

Vartijan uusimmassa numerossa on laaja artikkeli liberaaliteologiasta. Amerikkalaisen Gary Dorrienin tutkimukset paljastavat osuvasti perustavanlaatuisen ongelman: liberaaliteologia-termiä käytetään yleensä poleemisena haukkumanimenä.

Teologian tutkija havaitsee, että tarkemmin määritelty liberaaliteologia ulottaa vaikutusvaltansa lähes kaikkeen teologiaan; myös sellaiseen, joka ei ikinä suostuisi kutsumaan itseään liberaalin ajattelun vaikuttamaksi.

Liberaaliteologian yksi tärkeimmistä koulukunnista viime vuosikymmeninä on ollut prosessiteologia. Ajattelusuuntaa tunnetaan Suomessa kohtalaisen vähän ja usein jätetään huomioimatta, että prosessiajattelussa on monia muotoja. Alla oleva teksti täydentää Vartijan artikkelia ja samalla toivottavasti houkuttelee tutustumaan siihen.

Chicago: prosessiteologia, uusortodoksia ja luonnontieteet

Amerikkalaisen liberaaliteologian kenties vaikutusvaltaisimmaksi yksittäiseksi koulukunnaksi nousi 1900-luvun loppupuolella prosessiteologia. Tarkemmin ilmaistuna olisi syytä puhua erilaisista prosessiteologioista, joilla kaikilla on kuitenkin vahvoja kytköksiä Chicagossa tehtyihin teologisiin tulkintoihin prosessifilosofien teoksista.

Prosessiteologia on ollut Euroopassa suhteellisen vähän käsitelty aihe, luultavasti paljolti johtuen sen monimutkaisuudesta. Dorrienin teos ansaitsee erityiskiitosta kenties parhaasta tarjolla olevasta prosessiteologian yleisanalyysistä, joka ottaa historialliset seikat hyvin huomioon.

Yleensä prosessiteologia liitetään Alfred North Whiteheadin ja Charles Hartshornen ajattelun pohjalta tehtyihin tulkintoihin, joiden rakentajina erityisesti John Cobb ja David Griffin tunnetaan. Dorrien tuo esille, että prosessiajattelua oli jo ennen näitä hahmoja, ja että nykyinen prosessiteologia sisältää eri suuntauksia.

Erityisen mielenkiintoinen historiallinen hahmo on Bernard Meland, joka samaan aikaan painotti prosessiajattelua ja kuitenkin kritisoi Whiteheadia sekä hänen tiettyjä seuraajiaan liiallisesta ”skolastisuudesta” oppilauseiden systematisoinnissa.

Daniel Day Williams pyrki vielä Melandia vahvemmin yhdistämään prosessiajatteluun uusortodoksisia, perinteisemmän teismin piirteitä. Nämä välimuodot olivat monelle perinteisemmän kristinuskon kannattajalle tärkeitä: ruohonjuuritason kristityille prosessiteologian valtavirran jumalakuva on ollut vaikea hyväksyä.

Prosessiteologia on ollut erityisen vaikutusvaltaista kristillisen ympäristöajattelun eli ekoteologian saralla. Maailman ymmärtäminen prosessina on tuonut esiin ihmisten ja muun luonnon keskinäistä riippuvuutta ja monet prosessiteologit, Cobb etunenässä, ovat olleet aktiivisimpien ekoteologien joukossa.

Prosessiteologia vaikutti myös ”teistisemmän” ekoteologian kehitykseen, esimerkiksi ekoteologian pioneerin Joseph Sittlerin kautta, joka yhdisti omaan ekumeeniseen ja luterilaiseen teologiaansa Chicagosta saamiaan vaikutteita.

Yksi liberaaliteologian keskeisistä vaikutuksista onkin tapahtunut sellaisten teologien kautta, joita ei ole pidetty varsinaisina liberaaliteologeina, mutta jotka ovat saaneet siitä vaikutteita kirkkokuntiensa teologiseen uudistamiseen. Monet liberaaliteologit ovat olleet myös erittäin vaikutusvaltaisia ekumeenisessa liikkeessä aina sen alkuajoista asti.

Sekä liberaaliteologian että uusortodoksian perintö näkyy vahvasti myös Chicagon muissa kolmannen ja neljännen sukupolven teologeissa, joista Dorrien nostaa esiin erityisesti Langdon Gilkeyn merkityksen. Hän ja katolinen David Tracy säilyttivät uusortodoksisen teologian vaikutteita vahvemmin kuin Schubert Ogden, joka oli Cobbin tavoin teologinen demytologisoija.

1900-luvun loppupuolelta eteenpäin on koulukunta-sanaa ollut vaikea käyttää Chicagoon liittyen. Whiteheadin, Wiemanin ja naturalistisen teologian perinteet elävät kaikki pääasiassa muualla kuin Chicagossa. Prosessiteologian painopiste siirtyi Kalifornian Claremont School of Theologyyn, jossa esimerkiksi Marjorie Suchocki nosti uudelleen esiin tiettyjä Melandin suosimia korostuksia feministisessä prosessiteologiassaan.

Liberaaliteologian perintö oli avainasemassa uuden ja vaikutusvaltaisten erillisen teologisen alan, uskonnon ja tieteen välisen keskustelun (religion and science) synnyssä, jonka pioneeri Ian Barbour sai vaikutteita sekä prosessiteologiasta että evankeliumikeskeisemmästä teologiasta. Chicagon Zygon­ ­-keskus on ollut yksi alan keskeisistä vaikuttajista ja sen juuret kulkevat alueen vanhaan (liberaali)teologiseen perintöön.

Itärannikon teologiat ja teologian uusi tilanne

Dorrien analysoi monia merkittäviä nykyajan teologisia suuntauksia, joita ei tässä ole mahdollista käsitellä laajemmin. Bostonin personalistinen koulukunta kuihtui 1900-luvun lopulla, mutta sen vaikutus elää monimutkaisella tavalla esimerkiksi niin sanottujen Vanderbilt-teologien (Peter Hodgson, Edward Farley, Sallie McFague) ja Bostonin Robert Cummings Nevillen teologioissa.

Amerikan katolisen (ja anglikaanisen) teologian liberaalien uudistajien joukosta löytyy Tracyn lisäksi monta kiinnostavaa hahmoa, ja huomionarvoisesti monta vaikutusvaltaista sekä omassa kirkossaan kiisteltyä naispuolista teologia (Rosemary Radford Ruether, Elizabeth Johnson).

Kiinnostava hahmo on myös esimerkiksi Suomessa vähemmän tunnettu anglokatolinen Norman Pittenger, joka ammensi prosessiteologiasta ja oli varhainen homoseksuaalien kirkollisen aseman puolestapuhuja.

Trilogian kolmannen osan seitsemäs luku esittelee 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun liberaaliteologian merkittäviä hahmoja, joista moni on Suomessa (ja Euroopassa) vähemmän tunnettu. Itärannikolla osa Gordon Kaufmanin ja James Gustafsonin oppilaista kulki radikaalimmin postmoderniin suuntaan ja toiset pyrkivät yhdistämään perinteisen teologian ja liberaaliteologian mielestään parhaita puolia.

Perinteinen jako ”Yalen koulukunnan” ja ”Chicagon koulukunnan” välillä ei enää kuvaa koko todellisuutta, sillä vaikutteet ja rajalinjat ovat sekoittuneet. Hyvä esimerkki on Kathryn Tanner,  joka on toiminut sekä Yalessa että Chicagossa ja kehittänyt mielenkiintoista uutta teologista lähestymistapaa.

Suuri kysymys niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin liittyy teologian julkiseen rooliin muuttuvissa yhteiskunnissa. Monissa maissa on pyritty tietoisesti kehittämään ”julkista teologiaa” (public theology) eli teologisen asiantuntemuksen tuomista julkiseen tilaan. Alalla on esiintynyt sekä normatiivista että kuvailevaa otetta.

Samalla public theology -toiminnassa on toteutettu myös yhtä keskeistä liberaaliteologian historiallista tehtävää: teologian tekemistä ymmärrettäväksi ja relevantiksi nykyajan ihmisille. Tämä perustehtävä itse asiassa liittää yhteen sekä liberaaliteologian että apologian, mikä herättää kiinnostavia kysymyksiä.

Voisivatko erilaisten teologisten suuntausten edustajat löytää yhteisymmärrystä siitä, että he käytännössä toteuttavat samanlaista tehtävää? Voiko yhteinen teologian arvostus ylittää eri näkemyksistä aiheutuvan riitelyn? Esimerkiksi Vartijan internetsivuja on mielenkiintoista tarkastella tästä näkökulmasta.

Panu Pihkala


Panu Pihkala.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on ympäristöteologian dosentti Helsingin yliopistossa. Kuva: Uzi Varon.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.