Srinivasa Aaiyangar Ramanujan oli erikoinen mies. Yliopistokoulutusta vaille jäänyt intialainen mullisti matematiikan periksiantamattomuudellaan, intuitiollaan ja rakkaudellaan äärettömyyttä kohtaan. Numerot ja Jumala puhuivat hänelle samaa kieltä.
Srinivasa Aaiyangar Ramanujan on mutkikkaan tuntuinen nimi suomenkielisen lauseen alkuun. Vaikea se oli 1900-luvun alun englantilaisillekin, vaikka Ramanujanin (Dev Patel) kohdanneet olivatkin yläluokkaisia, sivistyneitä ja korkeasti koulutettuja elitistisiä tiedemiehiä.
Yksi ei viitsinyt opetella lausumaan nimeä oikein, toinen pällisteli puvun kanssa puettuja sandaaleja, kolmas ei sietänyt matematiikasta hurmioituneen miehen ylitsepursuavaa intoa luennoillaan. Eikä kukaan meinannut uskoa todeksi Ramanujanin intuitioon perustuvia matemaattisia lauseita, joille hänellä ei ollut tieteen edellyttämiä todistuksia.
Ramanujan ei ainoastaan ymmärtänyt numeroita, hän eli niitä ja näki maailman ja kaikkeuden niiden kautta.
Ramanujan oli oppimaton, synnyinlahjanaan käsittämättömät taidot saanut nero. Kuten tarinaan kuuluu, umpimielisen ja sisäänpäin lämpiävän brittiläisen tiedeyhteisön oli vaikea nähdä tätä. Aikana, jolloin posti kulki hitaasti ja englantilainen tiede oli vanhempien, äreiden herrojen hommaa, nuoren intialaisen superneron oli vaikea saada ketään kiinnostumaan löydöistään.
Ramanujan lähestyi kirjeitse G. H. Hardya (Jeremy Irons) ja esitteli tälle matemaattisia lauseitaan. Hardy totesi, että kirjeitä lähettelevän nuorenmiehen kyvyt olivat ilmeiset. Epäilevä Hardy kutsui Ramanujanin Britteihin ja otti aikansa änkyröityään tämän suojiinsa.
Myöhemmin Hardy totesi haastattelussa, että hänen suurin antinsa matematiikalle oli juuri Ramanujanin löytämisessä. Ramanujan ei päässyt helpolla Hardyn kanssa, mutta syvää ystävyyttä heidän välilleen kehittyi. Vielä hankalampaa Ramanujanille oli päästä Hardyn kollegoiden epäluuloisuuden ja asenteellisuuden yli.
Ilman yltiörealismia elokuva kertoo siirtomaaherrojen asenteista ja oppineiden miesten itseriittoisuudesta ja keskinäisistä kilpailuista. Elokuva kertoo myös miesten välisestä ystävyydestä, kulttuurieroista ja tietysti 1900-luvun alun brittiläisestä akateemisesta elämästä, johon kuului kaikenlaisia käyttäytymissääntöjä ja arvoasemiin liittyviä pokkurointeja.
Hardyn ja Ramanujanin yhteistyön alkaa aikana, jolloin Eurooppa on ajautumassa ensimmäiseen maailmansotaan. Yliopistomiehet keskustelevat sikari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä sodan mahdollisuudesta, kunnes se puhkeaa ja matemaatikkojakin aletaan tarvita rintamalle. Taustalla vilahtaa myös Bertrand Russelin tapaus, kun hänet erotettiin Trinity Collegesta siksi, että hän osallistui pasifistiseen toimintaa sodan aikana.
Maailmankatsomukset törmäävät yliopiston seinien sisällä muutoinkin, kun Ramanujanin holistinen ja Hardyn ateistinen, tieteellinen maailmankatsomus eivät meinaa mahtua saman pöydän ympärille. Hardylle tiede on jotain itsessään, Ramanujanille osa maailmankaikkeutta. Matemaattiset lauseet ovat intuitiota ja jotain, mihin hän saa valaistusta Jumalaltaan. Elokuva onnistuu käsittelemään tätä kaikkeuden näkemisen ja kokemisen eroa arvottamatta kumpaakaan toista ylemmäs.
G. H. Hardy (Jeremy Irons) ja Ramanujan kävelevät kivetyllä jalkakäytävällä, koska Ramanujan ei vielä ole fellow. Vain fellow sai oikaista kampuksen nurmialueen poikki. Kuva: Richard Blanshard.
Jeremy Irons on tuttuun tapaan vakuuttava äkäisenä, piikikkäänä, vaikeasti lähestyttävänä Hardyna. Hardy ei päästä ketään lähelleen, on tyly ja joutuu helposti vastakkain kollegojensa kanssa. Irons onnistuu mainiosti näyttämään myös Hardyn lempeämmän puolen ja pienissä asioissa ilmenevän kiintymyksen Ramanujaniin.
Koskettavasti Ramanujanin tulkitseva Dev Patel on tuttu muun muassa elokuvasta Slummien miljonääri ja napakkarytmisestä Newsroom-sarjasta. Vaikuttaa siltä, että Patel taivuttaa itsensä vaivatta monenlaisiin rooleihin. Ja kerrankin noin 25-vuotiasta miestä esittää näyttelijä, joka on suurin piirtein saman ikäinen.
The Man Who Knew Infinity on vilpitön oodi älylle ja oivaltamiselle ja tarina tietämisen ilosta ja tiedon epäselvyydestä. Sillä ei ole väliä, mikä heräte näiden taustalla vaikuttaa. Tieteellisen tiedon tavoite on olla todennettavaa. Intuitio on kuitenkin merkityksellistä ja arvokasta, ja vaikka ei olekaan kaikki ja koko totuus, parhaimmillaan se vie isojen asioiden äärelle.
Kulttuurisesta taustastaan johtuen Ramanujan ei fileoi uskontoa irralleen muusta elämästä vaan kaikki on hänelle yhtä suurta todellisuutta. Ehkä todellisuuden kuvaamiseen pyrkivät matemaattiset lauseet ja puheet jumalista sanoittavat lopulta samaa kaikkeutta: jotakin, joka lopulta on ihmismielen täyden käsityskyvyn ulottumattomissa?
Lempeä elokuva perustuu Robert Kanigelin romaaniin Ramanujanin elämästä. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvalla on perinteinen, vähän kliseinenkin loppu, kun Ramanujania epäilleet ja Hardya eri syistä vastustaneet yliopistomiehet joutuvat yksi toisensa jälkeen toteamaan, että olivat epäilyksineen väärässä ja epäluuloineen vähän pöljiä. Ramanujanin kannalta tämä tapahtuu myöhään, sillä hän menehtyi nuorena, vasta lupaavan uransa alkuvaiheissa. Monille Ramanujanin lauseille löydettiin todistukset vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kaavoja käytetään nykyään muun muassa mustien aukkojen tutkimiseen.
Arvioitu elokuva:
The Man Who Knew Infinity. Käsikirjoitus ja ohjaus Matt Brown. Teattereissa 5.8. alkaen.
Artikkelikuvassa vaimo (Devika Bhise) tarkkailee, kun Ramanujan (Dev Patel) pohtii matemaattisia asioita. Kuva: Kevin Nunes.
