Stolat ja kasukat odottamassa pappisvihkimystä tuomiokirkossa Tampereella. Kuva: Juha Valkeajoki

Leipä papin tiellä pitää

Aika ajoin kuulee puhetta leipäpapeista, etenkin silloin, kun julkaistaan uusi tutkimus pappien suhtautumisesta tähän ja tuohon opinkohtaan tai etiikan alaan kuuluvaan kysymykseen. “Leipäpappi” on varsin farisealainen ilmaisu. Se, joka puhuu leipäpapeista, olettaa yleensä itse olevansa oikeammassa uskossa. Eivätkä termin käyttäjät toivo, että palkallinen pappien ammattikunta poistettaisiin. Sillä kuinka moni papeista työtään enää tekisi, jos se ei toisi leipää pöytään?

Ei kutsumuksen määrää ja laatua myöskään voi kukaan ulkopuolinen arvioida niin, että sielunpaimenet voitaisiin jaotella leipäpappeihin ja niihin, jotka tekevät työtään oikeista syistä. Myönnän kyllä, että kaikkialla papiksi ryhtyminen ei ole ulkoisilta seikoilta yhtä yksinkertaista kuin Suomessa.

Stolat ja kasukat odottamassa pappisvihkimystä tuomiokirkossa Tampereella. Kuva: Juha Valkeajoki

Stolat ja kasukat odottamassa pappisvihkimystä tuomiokirkossa Tampereella. Kuva: Juha Valkeajoki/Tampereen Hiippakunta.

Meillä riitää, että on teologian maisterin tutkinto, selviytyy psykologisesta soveltuvuustestistä ja piispan haastattelusta sekä löytää työpaikan. Pappi on vain yksi ammattikunta muiden joukossa. Keskituloinen ja mahdollisesti pysyvässä työsuhteessa oleva pappi voi hankkia asuntolainan ja elää samanlaista keskiluokkaista elämää kuin naapurinsa.

Katolisilla virkaveljillä papiksi ryhtyminen vaati enemmän uhrauksia. On luovuttava haaveesta perustaa perhe ja elää samanlaista keskiluokkaista elämää kuin naapuri. Sen vuoksi monissa katolisissa maissa on pappispula.

Joitakin vuosia sitten opiskelin vuoden ranskankielisessä Kanadassa, joka vielä 1900-luvun puolivälissä oli vahvasti katolinen. 1960-luku toi tullessaan niin vahvan sekularisaation aallon, että nyky-Quebecissä aikoja sitten tyhjilleen jääneitä kirkkoja puretaan ja myydään.

Paikallinen ikätoverini, joka ei ole saanut uskonnonopetusta koulussa tai missään muuallakaan, kysyi, että kuka perusti kristinuskon ja arveli itse heti perään vastauksen olevan Mooses. Papiksi ei Quèbecissä ole enää tunkua. Vaihtovuotenani teologisessa tiedekunnassa aloitti opintonsa vain kaksi papiksi aikovaa.

Saksan luterilaisessa kirkossa pappeja vielä riittää, vaikka pappisvihkimyksen saaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Tiedekunnasta valmistumisen jälkeen haetaan vikariaattiin eli varsinaiseen pappiskoulutukseen, joka kestää ainakin kaksi vuotta. Se sisältää muutaman viikon opetusharjoittelun koulussa, vuoden harjoittelun seurakunnassa ja loput ajasta koulutusta pappisseminaarissa.

Seurakuntaharjoittelu on käytännössä täyttä papin työtä, mutta nimellisellä rahallisella korvauksella. Pappisseminaarissa vietetään kerrallaan viikko tai useampia. Harjoitteluseurakuntaansa ei saa itse valita, vaan vikariaatin suorittaja voidaan määrätä minne tahansa maakirkon alueella. Perheelliset toki voivat toivoa tulevansa sijoitetuksi lähelle kotiaan, mutta vikariaattivuodet tarkoittavat silti huomattavaa poissaoloa perheen luota ja niukkaa taloutta.

Pappisvihkimyksen jälkeen kirkko jälleen määrää työpaikan, ja jos se ei ole samassa kaupungissa tai lähistöllä, niin sopii vain toivoa, että puolisokin löytää uuden työpaikan. Vasta tämän noin neljän vuoden “koeajan” jälkeen pappi on vapaa hakemaan mieleistään avointa työpaikkaa. Työpaikan mukana tulee aina työsuhdeasunto, johon täytyy muuttaa, sillä papin pitää asua seurakuntansa keskellä. Ongelmaksi tämä muodostuu kahden papin perheessä, joissa molempien edellytetään asuvan omassa työsuhdeasunnossaan.

Saksan malli kuulostaa suomalaisesta melko vaativalta. Siinä vaiheessa, kun maisterin paperit ovat kädessä, on moni jo asettunut aloilleen, saanut lapsia ja kenties hankkinut omistusasunnon. Mitä jos siinä vaiheessa pitäisikin sitoutua olemaan kaksi vuotta paljon pois perheensä luota, harjoittelijan palkalla, ja muuttamaan sinne, minne työnantaja käskee? Olisiko papiksi enää nykyisen verran tulijoita?

Jos papiksi ryhtyminen Saksassa näyttääkin vaativan korkeaa motivaatiota ja jonkin verran uhrautumista, niin kolikolla on myös kääntöpuolensa. Vikariaatin ja koeajan jälkeen kirkko tarjoaa papilleen hyvän palkan ja sitoutuu järjestämään töitä eläkeikään asti. Moni suomalainen pätkätöiden kanssa kamppaileva pappi voi vain haaveilla tällaisesta hakiessaan joka puolelta sitä seuraavaa pätkää, joka toisi leivän pöytään. Eikä silti luovuta, sillä juuri tätä työtä hän haluaa tehdä.

Päivi Vähäkangas


Päivi Vähäkangas

Kirjoittaja

Päivi Vähäkangas on pappi, ulkosuomalaistyön asiantuntija Kirkkohallituksessa ja teologian tohtori.


'Leipä papin tiellä pitää' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 9.6.2014 @ 10.11 tabletto

    –Vartija moderoi: linkki poistettu.–

    Toi oli puhutteleva teksti papeista.

    Vastaa

    • Vartija

      10.6.2014 @ 20.06 Vartija

      Hyvä nimimerkki tabletto,
      koska kommenttiin lisäämäsi linkki ei varsinaisesti liittynyt kirjoituksen aiheeseen, olemme poistaneet sen.

      Vastaa

  2. 17.6.2014 @ 20.01 MORGAN KANE

    ”Eri uskonlahkojen papit … pelkäävät luonnontieteen edistymistä kuin noidat pelkäävät päivänvalon tuloa ja katsovat karsaasti kohtalokasta sanansaattajaa, joka ilmoittaa millaisen petkutuksen varassa heidän elantonsa on.” Thomas Jefferson

    Montreal – Quebec – Moncton, perusakseli laajaa vanhaa ranskalais-territorioo. Nykyinen New BrunsWik. Noin parisataa vuotta sitten vallan saanut brittihallinto antoi isolle osalle ranskalaisia (ja katolilaisia!) valinnan: joko takaisin Ranskaan tai todella kauas uudella mantereella. Osa palasi, osa kohti Lousianaa – ja sen rämeitä. Tämän laivatun ryhmän jälkeläisiä elää vieläkin: legendaarisilla cajoun(lausu: keitshuu)-alueilla, jonne ”kovimmatkaan jenkit” halua. Vrt. esim. elokuva Southern Comfort 1981, (Raivoisa ajojahti)by Walter Hill.

    Paikalle jäänyttä brittiläis ym. -sekakansaa ei hirveesti uskonnolliset kysymykset kiinosta. Alkukesän Moncton-Rambo on yksi esimerkki siitä. Suosittelen vielä aika tuoretta ”Luita ja Tuhkaa” -poliisikirjaa näiltä alueilta. Suosittu kanukki-naiskirjailija kertoilee osin pelottavallakin tavalla tarritorion historiasta ja ihmisistä.

    Ja jos tää Päivin Quebecin ikäisystävätär tienny kristinuskon syntyjä – ei ole syytä ihmetellä. Itse asiassa ystävätär oli oikeassa! Ensinnäkin: uskontoja ole ”perustanut” ei Mooses eikä Jeesus. Toiseksi: traditiohistoriallisesti Mooses ja n.2000-vuotinen suullinen ja kirjallinen perintö vaikutti monin tavoin kyllä ennen Jeesusta. Kolmanneksi: mitä ed. ilman ei olisi syntynyt myöhemmin mm. ”kristinuskoa”. m.o.t.

    Tämä nyt ainakin nyky-Suomen teologian opiskelijan olisi mielestäni pitänyt jo oivaltaa. No hard feelings! He.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.