Lars Von Trier on pohjolan tunnetuimpia ohjaajia ja yksi maailman ristiriitaisimmista kulttuurihahmoista. Trier on elokuvillaan ja julkisilla esiintymisillään hämmästyttänyt ja vihastuttanut jo 198o-luvulta lähtien. Trierin elokuvat ovat aina saaneet osakseen huomiota puolesta ja vastaan. Ohjaajaa on monesti syytetty provokaattoriksi ja naistenvihaajaksi. Hänen elokuvansa ovat kuitenkin aina löytäneet ihailijansa, ja monet niistä ovat voittaneet elokuvamaailman arvostetuimpia palkintoja.
Trierin lausunnot vuoden 2011 Cannesin elokuvajuhlilla olivat kuitenkin monelle liikaa. Silloin sai ensi-iltansa ohjaajan elokuva Melancholia – kuvaus masennukseen sairastuvasta naisesta ja maailmanlopusta. Elokuvan tiedotustilaisuudessa Trier totesi ymmärtävänsä Adolf Hitleriä. Sen jälkeen ohjaaja oli Cannesissa persona non grata. Elokuvien tekemistä tämä ei kuitenkaan estänyt. Vuonna 2013 valmistui kaksiosainen seksuaalisia pakkomielteitä käsittelevä Nymphomaniac ja viimeisimpänä nyt Suomeen rantautunut The House that Jack Built, jonka ohjaaja on uhannut jäävän viimeisekseen.
The House that Jack Built kertoo Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Jack on ammatiltaan insinööri, joskin hän on aina halunnut olla arkkitehti. Murhaamisen lomassa saamme seurata Jackiä talonrakennuspuuhissa. Siitä ei kuitenkaan meinaa tulla mitään, ja Jack joutuu jatkuvasti aloittamaan työnsä alusta.
Elokuva on jaettu viiteen lukuun ja epilogiin. Jokaisessa luvussa katsoja joutuu seuramaan, kuinka Jack murhaa uhrinsa. Elokuvan tarinankerronta tuo hieman mieleen belgialaisten elokuvaopiskelijoiden tekemän kulttimaineeseen nousseen mokumenttin Man Bites Dog (1992), jossa seurataan sarjamurhaajaa tämän kertoessa tekojensa lomassa katsojille työstään. Trierin murhaaja ei kuitenkaan käy keskustelua suoraan katsojan kanssa, vaan dialogia käydään Jackin ja tämän sisäisen äänensä kanssa, joka puhuu hänelle juuri edesmenneen loistavan Bruno Ganzin äänellä. Jack kutsuu sisäistä ääntään Vergeksi Danten Jumalaisen näytelmän Vergiliuksen mukaan.
The House That Jack Built. Elokuvan pääosassa on Matt Dillon. Kuva: Zentropa/Christian Geisnaes.
Elokuva on siis Trierin omaa tulkintaa Jumalaisesta näytelmästä. Trierin teoksessa ei tosin päädytä Helvetistä Kiirastulen kautta Paratiisiin, vaan Helvetti on väistämätön määränpää. Ja siinä, missä Jumalainen näytelmä oli runoilija-Danten matkakertomus, on The House that Jack Builtissä viime kädessä kysymys ohjaaja-Trierin matkasta.
On sitten kokonaan toinen juttu, onko Trier kokenut matkallaan kehitystä elokuvantekijänä, elokuva tuntuu nimittäin olevan jopa Trierin mittapuulla lapsellisen egoistinen provokaatio. Trieriä on useasti syytetty suoranaisesta naisvihasta, mikä on tähän saakka tuntunut vähän ongelmalliselta – useissa Trierin elokuvissa on ollut päähenkilönä nainen, joka joutuu pahojen, jopa sadististen, miesten pettämäksi. Dancer in the Darkissa (2000)päähenkilö tekee kaikkensa poikansa hyväksi ja joutuu petollisen miesystävänsä petoksen uhriksi. Dogvillen (2003) hyväntahtoinen Grace päätyy pieneen kylään, jonka asukkaat käyttävät tätä hyväkseen. Grace päätyy lopulta jakamaan kyläläisille oikeutta jumalmaisen gangsteri-isänsä oikealta puolelta. Vain Antichrist (2009) oli poikkeus, jossa nainen edusti pahaa luonnon epäjärjestystä ja mies järkeä ja sivistystä.
The House that Jack Built on nyt kokonaan toista maata. Jokainen elokuvassa esiintyvä nainen jää vain Jackin uhriksi ja materiaaliksi taloon, jota Jack rakentaa. Eräässä kohdassa Jack paasaa Vergelle miesten kokemasta syyllisyydentunteesta. Elokuvallaan Trier tuntuu näyttävän keskisormea koko metoo-liikkeelle tai sitten hän halusi antaa hopeatarjottimella arvostelijoilleen sen, mistä he ovat häntä aina syyttäneet.
Muutenkin Trier tuntuu uutuuselokuvallaan perkaavan omaa julkisuuskuvaansa. Trier on useasti puhunut julkisuudessa omista neurooseistaan. Elokuvassa onkin kohtaus, jossa Jack palaa jatkuvasti rikospaikalle koska epäilee siivonneensa paikan huolimattomasti. Poislähtemistä ei nopeuta edes lähestyvä polisiin sireeni. Jackin ja Vergen välillä kuullaan myös keskustelu, jossa Jack puolustaa Vergelle Hitleriä ja Mussolinia näiden saavutettua ikonin aseman. Väistämättä pohtii sitä, ettei Vergen roolittaminen Bruno Ganzilla, jonka tunnetuin rooli ja johon hänet yleensä yhdistetään, oli Hitler elokuvassa Perikato (2005), ollut sattumaa.
Mihin Trier sitten pyrkii elokuvallaan? Eräs kriitikko tulkitsi nähtyään elokuvan Cannesissa sen olleen itsemurhaviesti. Näin tuskin kuitenkaan on, vaikka elokuvassa onkin kyse Trierin henkilökohtaisesta tilityksestä. Lars Von Trierin viimeinen elokuva se voi kyllä olla. Siinä kootaan yhteen Trierin elokuvista tuttuja teemoja ihmismielen pimeistä puolista. Tämä saa huippunsa
Elokuvan juliste.
kohtauksessa, jossa Jack kertoo joidenkin ihmisten todenneen, että ihminen kuvaa fiktion kautta ne hirvittävyydet joita ei muuten voisi toteuttaa kontrolloidussa sivistyneessä yhteiskunnassa. Samalla näytetään pätkiä Trierin aikaisemmista elokuvista. Jack tähdentää, ettei hän itse usko tähän vaan siihen, että Taivas ja Helvetti ovat yhtä ja samaa. Sielu järkevänä kuuluu Taivaaseen ja Helvettiin puolestaan ruumis, joka edustaa kaikkea vaarallista kuten taidetta. Ainakin Trier laittaa meidät pohtimaan sitä, mitä kaikkea on hyväksyttävää näyttää kameran edessä ja kutsua taiteeksi.
Visuaalisesti elokuva on upea, ja sen luomat kuvat, jos brutaaleja murhia ei huomioisi, ovat erittäin kauniita. Erityisesti lopun Helvetti on visuaalisesti kaunista katseltavaa. Trierin esikuvien Andrei Tarkovskyn ja Carl Theodor Dreyerin vaikutukset näkyvät vahvasti. Jack ja Verge käyvät keskustelua kulttuurista aina pianistivirtuoosi Glenn Gouldista kirkkotaiteen historiaan. Kauneudestaan huolimatta The House that Jack Built on erittäin vastenmielinen elokuva, jota ei oikeastaan voi suositella kenellekään paitsi Trierin elokuvista aiemmin pitäneille.
The House That Jack Built on parhaillaan elokuvateattereissa.
