Nyt parhaillaan olevista vanhoillislestadiolaisten kesätapahtumasta suviseuroista on juttua eri medioissa, joten tapahtumalta on vaikea välttyä, vaikka niin haluaisikin. Väkisinkin pukkaa takaumaa takaraivoon ja vaikka kuinka yrittää asian sivuuttaa, kaikenlaista alkaa pääkopassa pörrätä.
Suviseurojen tunnuslause on: Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta.
Päivämiehen pääkirjoituksessa 8.6.2022 Valde Palola perustelee tunnuslausetta seuraavasti: Pieni lapsi on uskovaisen esikuva. Hän on esimerkkinä siitä, kuinka uskomisen asia on lopulta hyvin yksinkertainen. Kun kysymme lapselta, miksi olemme uskomassa, saamme vastauksen: ”Siksi, että pääsemme taivaaseen”. Näin me aikuisetkin saamme vastata.
Itselleni tuli tuosta Palolan selityksestä suorastaan tuskanhiki otsaan. Eihän lapsi osaa vastata kysymykseen ”miksi olemme uskomassa” että ”siksi, että pääsemme taivaaseen”, jos hänelle ei ole opetettu niin. Huoh. Ensin lapselle suorastaan hoetaan hokemasta päästyäänkin kaikissa eri tilanteissa uskomisen tärkeyttä ja tarkoitusta. Sitten kun oppi on mennyt perille ja kun hän osaa kysyttäessä vastata oikein, ihastellaan, miten se lapsi osaa niin keskeltä vastata kysymykseen ja on niin kalliisti ja vailla epäilyksiä uskomassa, jotta hänestähän voi ihan mallia ottaa.
Tilanteita, milloin lapselle tähdennetään uskomisen tarkoitusta ja tärkeyttä:
- kun lapsi ei haluaisi lähteä seuroihin; et pysy uskomassa jos et käy seuroissa ja sitten et pääse taivaaseen,
- lapsi ei halua pyytää anteeksi rumia puheitaan tai pahoja tekojaan; jos et pyydä anteeksi, omatuntosi ei pysy puhtaana, etkä pääse taivaaseen,
- lapsi haluaa katsoa telkkaria naapurissa tai laittaa kaverin huulipunaa; jos teet niin, sinusta tulee epäuskoinen ja et pääse taivaaseen
- lapsi haluaa alkaa harrastamaan kilpaurheilua; se ei ole uskovaiselle sopivaa kun siinä tavoitellaan maailman kunniaa ja harjoittelut tapahtuvat seura-aikoina, joten et sitten pysy uskomassa ja et pääse kuoltuasi taivaaseen.
Tampereen hiippakunnasta tervehdyksen toi tuomiorovasti Olli Hallikainen. Myös hänen teemanaan tervehdyksessä oli pieni lapsi:
Hallikainen rytmitti tervehdystään laulamalla laulua ”Ken kuullut on laulua enkelien”, joka muistutti häntä pienenä lapsena kuolleesta veljestään. Hän pohti Jeesuksen opetusta lapsista ja enkeleistä.
– Oletko joskus pysähtynyt katsomaan pienen lapsen katsetta? Joskus tuntuu häivähdyksenomaisesti, että lapsi näkee jotain sellaista, mitä aikuinen ei tavoita. Tuntuu kuin pieni ihminen näkisi Jumalan maailman ja enkelien taivaan, Hallikainen puheli ja jatkoi, että ehkä lapsi kuulee myös enkelien laulun.
– Aikuistenkin on mahdollista kuulla enkelien laulu. Se on mahdollista, kun nöyrrymme lasten kaltaisiksi, pysähdymme ja olemme hiljaa. Kun maailman kohina väistyy, alamme kuulla enkelien virttä, toisen maailman säveliä.
Ehkäpä ehkä, kuka tietää. Ainakaan kukaan lapsi ei ole koskaan kertonut minulle tuollaisista näyistä. Kyllähän lapsen katse on usein ihan käsittämättömän kaunis, aito ja viattoman oloinen ja kaikenlaisia kuvia hänen mielenmaisemiinsa voisi loihtia, mutta ovatko ne sitten totta, onkin eri asia. Ja mitäs hän silloin näkee, kun itkupotkuraivari saa hänestä otteen. Kyllä silloin mieleen tulee ihan muut oliot kuin enkelit.
Myös Lopen suviseurojen päätoimikunnan puheenjohtaja Jorma Hentilä viittasi puheessaan pieneen lapseen:
Hentilä lainasi Jeesuksen opetusta siitä, että lapsen kaltaiseksi nöyrtyvä on suurin taivasten valtakunnassa (Matt. 18:1–5).
– Pienen lapsen nöyryydelle on ominaista, että hän ottaa vastaan vanhempien rakkauden ja lahjat ajattelematta, onko hän ansainnut niitä. Lapsi ymmärtää, että hän tarvitsee niitä. Jumalan lapsi kantaa sydämessään uskon lahjaa ja ottaa vastaan Isän neuvot. Uskon antaman ymmärryksen kautta hän haluaa myös nöyrtyä parannukseen omista synneistään, totesi Hentilä.
Hmm, tarvitaanko rakkauden ja lahjojen vastaanottamiseen nöyryyttä? En ihan pääse tuon ajatuksen juoneen sisälle. Harva ihminen ei halua ottaa vastaan rakkautta ja lahjoja, oli sitten kyseessä lapsi tai aikuinen. Niitä suorastaan ahnehditaan. Lahjojen suhteen saatetaan olla tosi kriittisiäkin ja vaativia. Olen usein saanut tarkat toivomukset, mitä synttärisankari toivoo lahjaksi. Olen myös todistanut itkukohtauksia, kun lahja ei ole ollutkaan mieluinen.
Yhtä kaikki, lapsi teemana milloin tahansa on toimiva ja tunteikas. Myöskin lapsista noinkin pyhällä kunnioituksella puhuvista tulee kuulijoille vaikutelma, että tuohan on kovastikin lämmin ja sympaattinen persoona ja varmasti niin lapsirakas, että passaisi hyvin mihin tahansa päiväkotiryhmään hoitamaan lapsia. Ja varmaan näin asianlaita onkin.
Oman pitkän lastenkasvatusurani perusteell, en kyllä ihan silmät kirkkaina voisi tuollaisia luonnehdintoja lapsista tarinoida. Minusta lapset eivät ole tuollaisia, mitä nuo miehet kuorossa todistavat, ei edes kapea-alaisesti uskosta puhuttaessa, vaikka Jeesus olisi sanonut ihan mitä.
Muistan sen syvän ahdistuksen, mikä rintaani jäyti ruuhkavuosinamme, kun seuroihin lähtö alkoi lähetä. ”En halua lähteä seuroihin”, oli ihan tavallinen ilmaus sunnuntaiaamuna, kun aloimme ennakoida päivän tapahtumia. Noh, mehän nokkelat vanhemmat sitten aloimme lahjoa, kiristää ja pelotella lapsiamme, jotta lopulta kiitokset istuisivat vieressämme seurapenkissä kello 16:00.
Ostetaan seuroista sitten karkkia. Jos siellä ei ole myytävänä, ajetaan kioskin kautta kotiin.
Saatte kahviosta pullaa ja mehua.
Meidän on hyvä mennä Jumalan sanan kuuloon, että pysymme uskomassa ja pääsemme kerran taivaaseen.
Hyvin usein kuitenkin kävi niin, että muutama lapsista puettiin raivoavana ja tunkkastiin väkisin turvaistuimeen autoon, ja koko matkan joku huusi takapenkillä ihan varmaan sillä pyhällä lapsenuskollaan vaan. Sitten yritettiin saada lapset istumaan seurapenkissä taas lahjonnan ja ties minkä avulla, mutta joskus joku lapsista piti kantaa raivoavana ulos ja autoon odottamaan toisen vanhemman kanssa kotiinlähtöä. Aina seurareissut eivät olleet noin dramaattisia, mutta liian usein.
Nyt näen sieluni silmin jonkun suurperheenäidin kauhistuneen ilmeen tarinani kohdalla ja pöllämystyneen kuiskuttelun: ei meillä ole koskaan ollut tuollaista, lapset ovat oikein laskeneet päiviä, milloin pääsevät taas seuroihin. Voi olla, että jollakin on elämä lasten kanssa seuroihin lähdettäessä ja muulloinkin niin auvoista ja harmonista, että jokaisen perheenjäsenen korvissa suhisee pyhien enkelten kuoro kaiken aikaa.
Joo, mutta elämä lasten kanssa on hyvin värikästä, on niitä tähtihetkiä enkeleineen, mutta myös ukkosmyrskyä ”hiusten raastamisineen”.
Ja se suviseuroihin lähtö! Joo, sinne menoa odotettiin kuin kuuta nousevaa. Mutta ei tietenkään seurapuheiden tai virsien, vaan tunnelman, jäätelön, karkkien ja kavereiden tapaamisten toivossa.
Ja yritettiinhän me kovistella lapsia sinne isoon telttaan sanankuuloon edes sen yhden puheen ajaksi joka päivä. Ja menivätkö ne suviseurat kuni enkellaulu konsanaan? Ei tietty. Muistan yhdenkin kerran kun ystäväperheemme tuli kentällä vastaan, ja he olivat omien sanojensa mukaan niin turmeluksessa koko sakki, että meinasivat lähteä saman tien kotiin takaisin. Lapset olivat aloittaneet huutamisen ja tappelun jo matkalla seuroihin, ja sama homma oli vain jatkunut. Siinä sitten vaan vanhemmat ottamaan mallia lapsesta ja hänen käyttäytymisestään Jumalan sanan kuuloon tullessa.
Tiedän myös lapsia, jotka ovat jo ennen kouluikää kertoneet, etteivät halua olla isona uskovaisia, koska haluavat sitten värjätä hiuksiaan ja tehdä kaikkea muutakin.
Lapsi on aito ja ihana kaikessa ainutlaatuisuudessaan. Mutta aika nopeasti se alkaa oppia aikuisilta, mitä kannattaa ja mitä ei kannata ääneensä puhua. Hän oppii seuraamukset, niin hyvät kuin huonotkin. Lapsi vasta opettelee asioita ja hänelle täytyy hirmuisen paljon opettaa kaikenlaista itsehillinnästä tunteiden sääntelyyn ja vaikka mitä siltä väliltä. Siksi en oikein ymmärrä tätä hypetystä lapsista uskonnollisissa piireissä. Lapsi ei tiedä ihan mitään uskosta ja uskonnoista, jos aikuinen ei hänelle niitä asioita opeta. Jos lapsen tietoutta uskomisen asioista kehutaan, on sama kuin nostaisi omaa häntäänsä ylöspäin.
Se ”Jumalan valtakunta”, jossa itse lapsuuteni keski-ikään asti talostelin ja joka on nyt kokoontuneena sinne Lopelle suviseuroihin, on kaikkea muuta kuin lasten kaltainen. Uskokin on niin monimutkainen sekametelisoppa, että joskus nuorena mietin, että miten edes sen selittäisin kunnolla ulkopuolisille ja lopulta päädyin vain pyytämään heitä seuroihin. Siellä puhuja selittäisi koko homman hyvään pakettiin ulkopuolisella ja hän saisi ehkä sitten parannuksen armon.
Omille lapsillenikaan en osannut kunnolla uskoamme selittää, en varsinkaan sääntöjä; miksi emme saa tanssia, meikata, kuunnella rumputusmusiikkia jne. Yritin kyllä kertoa, ettei se niin ole, ettemmekö saisi niitä juttuja tehdä, mutta kun emme halua niitä tehdä, koska muuten emme pääse taivaaseen. Tiesin itsekin vilpisteleväni jutellessani noin lapsilleni, mutta niin heille piti asiat selittää. Ja olisivathan lapseni halunneet kaikenlaista tehdä. Heihin piti vain istuttaa se haluttomuus tanssia ja katsoa televisiota. Sitten kun haluttomuus oli helvetin uhalla selkäytimessä, niin helpostihan he vastasivat oikein kun heiltä kysyi, miksi emme halua katsoa televisiota? Miksi emme halua tanssia? Miksi olemme uskomassa?
Nythän noiden mediajuttujen mukaan vanhoillislestadiolaiset saavat katsoa televisiota, koska sellainen on jokaisella taskussaan. Näin ne säännöt muuttuvat. Aikoinaan telkkareita hakattiin tunkioilla palasiksi ja porukkaa lempattiin yhteisöstä kuin roskaa ulkopuolelle. Mitä se haittaa, nyt se on sopivaa kun se on taskussa. Olohuoneen huonekaluna se oli sontaluukku, ja nyt siitä voi katsoa jopa suviseurojen jumalanpalveluksen televisioinnin, kunhan katsoo sen sopivasta laitteesta. Eivät ne säännöt eri aikoina olekaan se juttu vanhoillislestadiolaisuudessa.
The Juttu on se, että kulloinkin vallalla oleville säännöille ollaan kuuliaisia.
Myönnän olevani katkera ja kateellinen sekä omasta että lasteni puolesta, miten paljon me jouduimmekaan sen televisiokiellon takia kärsimään. Ihan järkyttävän paljon.
