Lapsen paras

Jokaiselle syntyvälle lapselle olisi parasta se, että hän saisi syntyä toivottuna rakastavaan ja tasapainoiseen perheeseen. Lisäbonuksena lapsen paras olisi perheen vähintäänkin kohtuullinen elintaso ja turvallinen elinympäristö.

Tämä ei kuitenkaan takaa sitä, että lapsen kasvaessa hänen elämänsä olisi onnenkantamoista. Perheeseen voi tulla työttömyyttä, sairastelua, tai lapsen uhmaikä voi olla niin haastava, että vanhemmilta ei löydy jämäkkyyttä ottamaan siitä koppia. Ilman ulkopuolista apua tällaisessa tilanteessa perhe voi ajautua vaikka miten pahoihin kriiseihin, joissa lapsen paras ei toteudu.

Joskus perheen ulkopuolinen apu löytyy isovanhemmista tai muista sukulaisista, ja jos se apu on riittävää, se on hyvä asia. Jos taas kaikilla sukulaisilla on kädet täynnä töitä, eikä sieltä suunnalta riittävää apua ja tukea löydy, sitä olisi hyvä saada yhteiskunnalta.

Miksi näin, miksi yhteiskunnan pitäisi ottaa koppi lapsista, joidenka kanssa vanhemmat/huoltajat eivät pärjää?

Siksi, koska lapsissa on meidän kaikkien tulevaisuus. Voisihan tässä yhteydessä puhua myös välittämisestä ylipäätään ja sen hyvistä seuraamuksista, mutta epäilen, että yhteinen etu uppoaa ihmismieleen paremmin.

Lapsiperheen auttaminen kotiympyröihin jo ongelmien syntyvaiheessa on lapsen kannalta parasta, se on tulipalon sammuttamista heti sen alettua eikä sitten kun on jo koko talo tulessa.

Kerron yhden aika tavallisenkin esimerkin perheestä, jossa haasteet ovat vyöryneet ihan yli äyräiden ilman, että kukaan olisi toiminut varsinaisesti mitenkään väärin.

Tavalliset, joustavat, mukavat, hyväkäytöksiset vanhemmat, jotka eivät ole koskaan elämässään tarvinneet tiukkaa jämäkkyyttä, saavat rakkaudenlahjakseen erityisen vahvaluontoisen ja omaehtoisen lapsen, joka haastaa vanhempansa joka käänteessä ja paikassa kaikin voimin. Mistä tällaisen lapsen vanhemmat kaivavat itselleen jämäkkyyttä rajoittaa lastansa niin kuin häntä kuuluisi rajoittaa?

Vanhemmat joustavat ja antavat lisää siimaa, ja lapsi vetää siiman joka kerta niin tiukalle, että se meinaa mennä kertakaikkisesti poikki ja välillä meneekin, ja karmea katastrofi pamahtaa perheessä päälle. Tässä kalastuksessa väsyy aina ensimmäisenä kalastajat itse, eikä kalastettava. Siimaa ei saa antaa yhtään, menköön poikki saman tien, mutta sitä ei saa antaa. Huuto on karmea, mutta sitähän maailmaan mahtuu. Lopulta lapsi saa huutamisesta tarpeekseen, kun siimaa ei vain anneta ja ollaan jämäköitä, mutta kun mukavat ja hellämieliset vanhemmat kokevat tekevänsä jotain väärin, kun he ”aiheuttavat” lapselleen huutokohtauksen.

Gerbrand van den Eeckhoutin (1600-luvulta) maalaus Lapsia puistossa.

Minusta on niin väärin, niin väärin, että hellämieliset vanhemmat saavat lapsikortteina itselleen omaehtoisen ja vahvaluontoisen lapsen. Vahvaluontoinen vanhempi on paljon sopivampi kasvattamaan vahvaluontoisen lapsen, se vain on niin. Mutta kun ei niitä kortteja koskaan tiedä, mitä osakseen saa ja niin soppa jos toinenkin on valmis porisemaan yli äyräiden.

Ilman ulkopuolisen apua ja tukea hellämielinen vanhempi uupuu ihan totaalisesti ”riiviöönsä”. Siitä taas seuraa, että lapsi on vielä rajattomampi ja vaatii lisää vaan siimaa, ja taas vanhempi uupuu lisää ja niin edelleen. Tämän kummempi ei tarvitse olla tarinan, joka voi lopulta johtaa vaikka mihin seuraamuksiin.

Joskus tarina on päinvastainen; jämäkkä vanhempi kasvattaa liian rajulla ja vaativalla otteellaan lastaan, kun tilanteeseen sopisi paremmin kannustus ja kehut. Pointtina kuitenkin ajatuksessani on se, että vanhemman ja lapsen välillä vallitsee jostakin syystä epäsuhta ja ymmärtämättömyys vanhemman puolelta siitä, mikä on tämän minun pienen kullannuppuni kohdalla se paras. Lapsen paras, jotta hänestä kasvaa kelpo kansalainen, joka käyttäytyy itseä ja muita kohtaan hyvin.

Palaan nyt tekstini alkuun, jossa mietin perheidylliä ja kuinka helposti se loppujen lopuksi voi mennä melkoisen mönkään. Mieti nyt, kuinka olet haaveissasi muodostanut itsellesi Lintukodon, jossa kaikki hellästi rakastavat toisiansa ja juttelevat kukkaiskielellä toistensa kanssa, mutta totuus on sellainen, jossa jokaisella perheenjäsenellä nousee savu korvista ja äänet on karjuttu puolin ja toisin ihan tärviölle. Haave ei ole niin sanotusti toteutunut. Hmm.

Tämä oli pohjustuspuhe politiikkaan ja tuleviin vaaleihin. Nyt jotkut poliitikot tuulettelevat siitä, kuinka päiväkotien ryhmäkoot ovat liian suuria, ja jotta ne saataisiin pienemmiksi, vanhemmille tulisi antaa taloudellista tukea hoitaa lapsensa kotonaan. Hyvä ajatus ja toimisi joittenkin perheiden kohdalla, mutta ei niiden, jotka laittavat lapsena hoitoon siksi, kun eivät yksinkertaisesti jaksa hoitaa heitä itse.

Tunnen vanhempia, jotka ovat aiemmista suunnitelmistaan hoitaa lapsensa itse kotona luopuneet kokonaan, kun arki lasten kanssa on osoittautunut jopa ihan mahdottomaksi. Tällaisissa tilanteissa, ja uskon näitä olevan aika paljon, päiväkoti on todella hyvä paikka lapsille hoitomuotona. Sieltä saa tarvittaessa myös tukea lapsen kasvatukseen; ohjeita miten toimia uhmaikäisten kanssa, miten rajata, huomata, helliä ja kehua, kannattaako ja mitä harrastaa ja niin edelleen. Siinä on ammattikasvattajat kätevästi käden ulottuvilla kaiken aikaa.

Jos ihanteena nähdään lapselle kotihoito ja asioita viedään siihen suuntaan, päiväkodin kaltainen tukimuoto pitäisi viedä siinä tapauksessa koteihin. Hyvin koulutetut kodinhoitajat/lastenhoitajat kentille hommiin, lapsiperheiden tueksi, jotta yhteiskuntamme saisi tasapainoisia kansalaisia ja maamme hyvinvointi lisääntyisi. Tämä ei koskisi tietenkään niitä supervanhempia, jotka pärjäävät haastavienkin lastensa kanssa hyvin, eikä niitä perheitä, joissa isoja haasteita ei ole.

Ja nyt on turha urputtaa siitä, kuinka ennenkin on pärjätty lasten kanssa, ja mikä se on kun ei enää, koska ennen vanhemmuus ja lastenkasvatus oli toista kuin nyt. Jos karjuminen ei auttanut, otettiin piiska tai remmi käyttöön, niin johan lapsi saatiin tottelemaan tai sitten vieläkin tottelemattomammaksi ja siitä taas oli omat seuraamuksensa.

Vastikään olin lastenlasteni kanssa puistossa ja surukseni panin merkille, kuinka paljon vanhemmat joutuvat toimimaan ihan varmasti omien ihanteidensa vastaisesti hoitaessaan lapsiaan. Nimittäin, uhkailu, kiristys ja lahjonta on hirmuisen yleistä toimintaa lasten kanssa.

”Jos et tee niin kuin sanon, lähdetään heti täältä pois!”

”Et saa jäätelöä kotona jos et tottele!”

Ensin on rakkauspakkaus, sitten uhkaillaan, kiristetään ja lahjotaan. Tämä on äkkiseltään niin ristiriitaista. Lapsi on ehdottoman rakas ja toivottu, mutta lapsen kasvattaminen on useimmiten niin haastavaa ja joskus jopa hirveän ikävää ja rumaa, sillä uhkailu, kiristys ja lahjonta on rumaa, vaikka ne niin yleisiä ja jossakin mielessä toimiviakin kasvatusmuotoja ovat.

Toimivampaa ja ehdottomasti lopulta mielekkäämpää on se, että lasta vaaditaan tottelemaan ilman mitään uhkavaatimuksia, mutta se vaatii vanhemmalta jaksamista ja pitkäjänteisyyttä. Joku lapsi tottelee jo ensimmäisestä kerrasta ja joku toinen tarvitsee sata ehdotonta toistoa, ennen kuin oppi menee perille, tiedän sen kokemuksesta.

En ihmettele yhtään niitä ihmisiä, jotka valitsevat elämässään lapsettomuuden. Varmasti hekin ovat käyneet visiiteillä puistoissa tai sukulaisperheissä ja nähneet tämän ristiriidan. He ymmärtävät kenties syvällä sydämessään sen suuren vastuun, mitä lasten hankkimiseen liittyy, sillä kysehän on kokonaisesta ihmiselämästä joka lapsen kohdalla. Jos mokaat isosti, vaikka vain tietämättömyyttäsi ja hellämielisen luonteesi takia, olet vaikuttamassa kokonaiseen ihmiselämään toiminnallasi.

Vaikka en tiedä mitään niin ihanaa kuin vastasyntynyt tuhiseva vauva, olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsi kannattaa hankkia siinä mielessä harkiten, että on tietoinen kaikista niistä haasteista, mitä lapsi voi mukanaan tuoda sen suuren rakkaustuhinan lisäksi. Pikkulapsiaikaan on hyvä valmistautua henkisesti niin, että silloin ei jää pakosti muulle elämälle aikaa kovinkaan paljon. Myös se on hyvä muistaa, että aika koettelee parisuhdetta välillä kovastikin, eikä tilannetta helpota yhtään nykypäivän työpaikkojen vaatimukset. Sitkeyttä siihenkin, kyllä se onni taas kukoistaa kun ei anna periksi!

Vielä puolustuspuhe lapsille, jotka ovat vahvoja, omaehtoisia ja joita välillä kutsutaan paksukalloisiksi ja riiviöiksi. Jos heidät jaksaa kasvattaa sellaisiksi, etteivät he kävele mennen tullen toisten ylitse, ota henkistä niskalenkkiä joka vastaantulijastaan tai kohtele muuten toisia kaltoin, heistä kasvaa hyviä vahvoja aikuisia, joita kansakuntamme tarvitsee. Eri viroissa, elämäntehtävissä, työaloilla tarvitaan erilaisia ihmisiä ja jokaisen luonteiselle on oma paikkansa. Ja vaikka jonkun lapsen kohdalla vanhemmat, sukulaiset, päiväkotiväki ja opettajat avustajineen ovat saaneet repiä hiuksia päistään, ja savu on noussut tuhannet kerrat korvista, niin jos jaksetaan olla sitkeitä, niin lopussa iso hymyilevä kiitos seisoo.