Tukholmassa automaattiaseen tappava luoti tavoitti häämatkaltaan palanneen nuoren naisen. Ruotsalainen kansanradio kysyi seuraavana viikonloppuna kansalaisilta: miten pysäyttää ihmisen mielettömältä tuntuva pahuus?
Pahuuden mysteeri
Paha on usein kulttuurisesti yhtä aikaa ilmiselvää ja samaan aikaan käsittämätöntä. Pahuutta itsessään ei ehkä saa purkitettua, mutta pahan kulttuurista ymmärtämistä voi hyvin tutkia. Tärkeintä kuitenkin olisi estää väkivaltaisten, alistavien, epäinhimillisten ja rasististen käytäntöjen pesiytyminen rakenteisiin.
Tässä esseessä pohdin rakenteisiin pyrkivän pahan kulttuurista rakentumista. Väljänä ajatusteni teoreettisena kehyksenä käytän nuorisokulttuurin tutkimusta ja omia pohdintojani rakenteellisen pahan pirullisesta olemuksesta.
Pahan näkyvä räikeys vastaan rakenteisiin hiipiminen
Paha on normien tai hyväksi koetun rikkomista. Arkikäsitteenäkin se on kutenkin niljakas: pahoja tekoja on pinnalta katsoen ja varsinkin äärimmäisissä muodoissaan helppo havaita ja taivastella. Pahoina pidettyjen tekojen juurisyyt ovat kuitenkin moninaiset ja ilmenemismuotojen tulkinta kulttuuriin sidottua. Tekijän paha voi olla tahallista tai hyvässä uskossa tehtyä. Paha voi olla ohilaukaus. Paha voi olla pahaksi lukevan silmässä. Pahuus voidaan aina sekä objektiivisin että subjektiivisesti koetuin syin suhteellistaa siinä missä kauneus ja hyvyyskin. Paholainen asuu tekstien ja rivien väleissä.
Pahuus on länsimaisessa kulttuuriympäristössä perinteisesti ollut moraalikysymys. Juridisesti sen on ajateltu olevan kristillisiin ja humanistisiin arvoihin nojaava oikeus oikeuden takana. Yhteiskunnan rakenteissa pahuus voi haastaa, muuttaa ja nopeastikin kääntää oikeuden ja arvot päälaelleen. Jos halutaan päästä suurimittaisen pahuuden juuriin, on porauduttava yhteiskunnan rakenteisiin.
Hyvä-paha -normien selkeille (lue: yksinkertaistetuillekin) määrittelijöille on mielestäni länsimaisessa, myös pohjoismaisessa arjessa ollut pitkään sosiaalista tilausta. Moni etsii ja tarjoaa eettisiin kysymyksiin jatkuvasti myös yksinkertaistettuja uskonnollisia vastauksia, ja niillekin näyttää olevan kaikupohjaa. Pelkistetyimmillään uskonnollinen vastaus voi olla Jeesus tai sananmukainen raamatuntulkinta yhdestä Vanhan testamentin Mooseksen kirjan jakeesta. Tällaiset mielipiteet eivät ole esittäjilleen selvästikään mikään vitsi. Kyse on yhdenlaisesta kristillislähtöisestä maailmankuvasta. Kristillisperäisiä automaattivastauksia tarjottiin yleislääkkeeksi myös nuorten naisten ampumistapauksiin liittyvässä ruotsalaisessa kansanradio-ohjelmassa. Mikä saa ihmiset pahuuden ja väkivallan edessä turvautumaan yksinkertaisettuihin selityksiin ja ajattelumalleihin?
Eurooppalainen taistelu yhteisten arvojen ja tavoitteiden määrittelemisestä: kansainvälisyys vastaan kansallisuus
Kulttuurilla on aina rajansa, ja välillä rajoilla taistellaan. Euroopan moniarvoisissa demokratioissa kulttuurinen rajanveto on haastavaa: yhden pahaa ei voi sanoa toisen pahaksi. Esimerkiksi suvaitsevaisuuden voidaan pelätä olevan hyve, jonka helmoissa hiipii kaikkia rajoja polkeva moraalittomuus. Ylisuvaitsevaiset ”suvakit” syleilevät taivasta ja kasvattavat hyvässä uskossa ongelmia povillaan. Feminiiniset sananvalintani tässä ovat tahallisia. Raamatun alkulehdillä Eeva houkutteli Aadamin, haukkaamaan Hyvän ja pahantiedon puusta. Vanhan testamentin maisemissa kerrottujen kansankertomusten mukaan Aadamilla oli myös ensimmäinen vaimo, Lilith nimeltään. Lilith ratsasti omapäisessä villeydessään Aadamin päällä. Nämä naiset edustavat vahvoja arkkityyppisiä kulttuurisen vastarinnan mielikuvia: osalle ihmisistä voivat yhtä haastavia hahmoja olla tasa-arvoa puolustavat kukkahattutädit, ympäristönsuojelijat ja kasvissyöjämiehet. Nämä nimittäin suvaitsevat liikaa. Mitä pelättävää tällaisissa ihmisissä muuten olisikaan?
Paholaista kuvaava veistos Paholaisen museossa Kaunasissa. Kuva: Wikipedia.
Moniarvoisessa yhteisössä yhteisistä arvoista ja käytännöistä päättäminen ei ole helppoa. Globaalimmaksi, ahtaammaksi ja kuumemmaksi käyvä maapallo tarvitsisi kuitenkin jo ilmastonsa pelastamiseen yhteisesti hyväksyttyjä tavoitteita ja lakeja. Demokratia voi neuvottelevuudessaan olla maailman pelastamiseksi jättimäiseltä ympäristökatastrofilta liian hidas.
Ylipäätään vanhan maailman ympäriltä sortumisen pelko siirtää ihmisen huomion omaan napaan ja hengissä selviämiseen. Koko maailmaa koskevat tavoitteet korvataan mieluummin omaa lähipiiriä koskevilla tavoitteilla. Uhkan ajatellaan tulevan kaukaa ja vieraasta, turvan ajatellaan olevan lähellä ja tuttua, vaikka tilanne olisi päinvastoin. Uhkan kokemus kääntää ihmisen päälle ihmisen primäärit biologiset ja mentaaliset turvajärjestelmät, olipa niiden käytössä järkeä tai ei. Arvoja voidaan ikään kuin sovittaa vastaamaan uhkatilannetta, ei ratkaisemaan sitä. Siis kun oman alueen rajojen pelätään vuotavan vieraita maahanmuuttajia, perinteiset hyveet: myötätunto, vieraanvaraisuus, lähimmäisenrakkaus ja hädässä olevan pyyteetön auttaminen voivat korvautua sopeutumisella yksinkertaistettuihin ratkaisuihin. Entiset hyvät arvot ja ihanteet suunnataan koskemaan lähinnä omaa lähipiiriä.
Paikallisen tai kansallisen uhan tunne voi heijastua monella tapaa kansainväliseen politiikkaan. Kansainvälisissä sopimuksissa pysymisen sijaan halutaankin muokata kansallisia lakien tulkintoja ja lähitodellisuutta. Hädässä olevan näkökulmasta kansallisia lakeja kiristetään ja/tai niitä tulkitaan tiukemmin. Näin kävi Euroopan ja Suomen maahanmuuttoaallossa vuonna 2015.
Rakenteellinen pahuus, esimerkiksi mielivaltainen lain tulkinta, voi olla joissain kulttuurin asioissa yhteisesti tiedostamatonta. Monille riittää pitkälle periaate, että yhteisesti säädetty laki on, ja että asianomainen viranomainen sitä tulkitsee. Äärimmäisen väkivallan uhka voi kuitenkin kääntää tiukimmankin arvofundamentalistin arvot: sotatilassa tappaminenkin on sallittua. Siviilioloissa toisen ihmisen todennäköiseen kuolemanuhkaan lähettäminen ei pitäisi YK:n yleissopimusten mukaan olla sallittua. Käytännössä näin kuitenkin voi Suomessakin tapahtua.
Jokaisella kulttuurisella kuplalla on omat uhkakuvansa. Uhkakuvia niin kuin kokonaisia aatteellisia järjestelmiäkin turvakäytäntöineen on syytä analysoida ja vertailla kriittisesti. Vertailu voi auttaa kriisitilanteissakin ylläpitämään hyviksi koettuja vapaus-arvoja: uskonnon, mielipiteen ja sananvapautta. Jokainen näistä on muuten yleisesti koetussa uhkatilanteessa myös itsessään uhattuna.
Uhkan tunne ajaa muutosta vanhoista alakulttuureista uusiin heimoihin
Tutkin itse aikoinaan nuorisokulttuurien vasta- ja vaihtoehtokulttuurisuutta. Vaihtoehtokulttuurit tarjoavat tutkijoiden mielestä yleisesti tapoja irrottautua totutuista turvarakenteista sekä mahdollistavat itseilmaisua ja identiteetin rakentamista. Uuden ajan vaihtoehtokulttuureissa on perinteisesti heimotuttu samoin ajattelevien kanssa sekä paikallisesti että yli kansallisten rajojen.
Nuorisokulttuureista monet ovat nousseet työläistaustoista. Niissä on otettu kansanomaisesti kantaa taloudellisesti hyvin toimeen tuleviin ja vallan kahvassa oleviin eliitteihin ja vallitsevaan elämäntapaan. Vanhojen valtarakenteita ja hierarkioita on tietoisesti kyseenalaistettu. Suhtautuminen populaarikulttuuriin puolestaan on ollut vaihtelevaa. Vasta- ja vaihtoehtokulttuurit ovat kuitenkin tyypillisesti olleet kriittisiä myös yleistä populaarikulttuuria ja peruskulutuskulttuuria kohtaan.
Nuorison kulttuurinen kapina ei ole kuitenkaan ollut sellainen biologinen tai kulttuurinen välttämättömyys kuin nuorisokulttuurisen tutkimuksen alkuaikoina saatettiin epäillä. Esimerkiksi 2000-luvun alkuun tultaessa osa yhdysvaltalaisista nuorista omaksui korostetusti suoraan kotinsa arvot ja perusporvarillisen elämäntavan.
Valtakulttuurissa, sen alla tai rinnalla elää kaikissa kulttuureissa erilaisten identiteettiryhmien muodostamia alakulttuureja. Runsaalla ja monimuotoisella kulttuurisella kentällä on ollut tilaa ja mahdollisuuksia haastaa ja työstää valtakulttuurisia arvoja. Valtakulttuurinen paine on perinteisissä eurooppalaisissa kansallisvaltioissa hionut alakulttuurien rajuimpia vastakulttuurisia särmiä. Näin alakulttuurit ovat haastaneet valtakulttuurit ikään kuin sisältäpäin kehittymään eteenpäin. Elinkelpoisista vaihtoehtokulttuureista on tullut osakulttuureina osa uutta valtavirtaa.
Yhteiskunnallisia rakenteita koskevissa muutospaineissa ja uhkatilanteissa syntyy luonnollinen tarve suojata status quo, valtakulttuurinen tasapainotila, olipa sitä ollut tai ei. Tällöin vähemmistökulttuurit ja ylipäätään monikulttuurisuus voivat joutua erityiseen mukautumispaineeseen. Samaan aikaan uhkaa kokevat yhdistyvät siihen reagoiviksi uusiksi alakulttuurisiksi identiteettiryhmiksi. Yhteiskunnat heimottuvat ikään kuin uudelta pohjalta.
Hetkiäni ennen kulttuurisia vastakkainasetteluja
Vuonna 2001 New Yorkin WTC-torneihin kohdistuneet Saudi-Arabiasta kotoisin olevan Osama Bin Ladenin johtamat tuhoiskut eskaloivat aikanaan kansainvälisen vastakkainasettelun länsimaiden ja erityisesti islamilaisen arabimaailman välillä. Muistan itse katsoneeni suorana lähetyksenä lentokoneiden törmäyksiä korkeisiin torneihin ja toivoneeni hartaasti USA:n presidentille tilanteen rauhoittavaa neuvonantajaa. Neuvonantajaa ei tullut, George W. Bush julisti kansainvälisen terrorismin vastaisen sodan alkaneeksi. Länsi ja itä joutuivat jälleen kerran näkyvällä tavalla heitetyksi eri leireihin. Islamista tuli moniarvoistuneessa eurooppalaisessakin mediassa kestouhka. Vihollinen oli nimetty: arabit ja islam. Kuten tunnettua Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomuudet tuottivat vielä Pohjois-Afrikasta pakolaisvyöryn Eurooppaan. Kulttuurinen monimuotoisuus alkoi näyttää uhkalta olohuoneissa.
New Yorkin terrori-isku tapahtui 11.9.2001. Kuva: Wikipedia.
Vuonna 2002 olin Tampereen Hervannan poliisioppilaitoksessa luennoimassa aatteellisesta ja ideologisesta rikollisuudesta. Toisen luennon aiheesta piti Perussuomalaisen puoluetta johtanut Timo Soini. Hän kuvasi hyvin populistisen vaihtoehtopolitiikan mentävän aukon suomalaisessa puoluekentässä, sen oikealla laidalla, nuorten, kansallismielisten miesten kohdalla. Seuraavissa vaaleissa 2003 puolueen ääniharavana toimi nuori shownyrkkeilijä Toni Halme Helsingistä.
2010-luvulla Euroopassa kansallis-populistiset liikkeet ja äärioikeisto ovat laajasti nousseet yhteiskuntapolitiikan valtavirtaan ja haastaneet niin entiset kansalliset kuin kansainvälisetkin kulttuuriset valtavirrat. Ennen poliittisista ääriliikkeistä internetin vihasivustoilla tunnettu vihapuhe on muuttunut yhdeksi ikäväksi osaksi poliittisen retoriikan some-kuplien arkipäivää. Vuosikymmenten takaisen tasa-arvoa ja oikeuksia vaatineen teinikapinoinnin sijaan nyt kulttuurissa kapinoivat keski-ikäiset työläistaustaiset, maahanmuuttovastaisuuden kautta äärioikeistosuuntautuneet miehet.
Paholainen heittää kulttuurit erilleen: poliittinen ja uskonnollinen diabolismi
Diabolos, paholainen, heittää erilleen (kreik. diaballein). Maailman voi jakaa hyvä-paha -vastakohtaparein kahtia: ”Ellet ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan.”
Mietin aina välillä, ovatko esimerkiksi kaksipuoluejärjestelmät olemukseltaan diabolisia. Asettavatko esimerkiksi osallistumista rajaavat ehdokas- ja äänikynnykset ihmisiä ja puolueita itsetarkoituksellisesti vastakkain? Suosiiko julkisuus keskusteluissa viihdearvoltaan fakki-ihmisiä? Voisiko ja jos niin millä edellytyksillä tällaiset järjestelmät korjata jotenkin kulttuurisesti aikuismaisemmiksi?
Ehkä oikeasti sillä, että järjestelmä ajaisi ihmiset vapaassa tilassa vastakkain testaamaan toistensa ajatuksia, voisi olla positiivisesti kehittäviä vaikutuksia. Poliittisena päätöksentekomallina kaksipuoluejärjestelmä näyttää joka tapauksessa tuottavan itsetarkoituksellista puolueiden välistä vastakkainasettelua, jossa vaalikaudet menevät pahimmillaan edellisten kausien päätösten kumoamiseen. Voisiko rakenteellisen pahan minimoimiseksi kehittää yhteiskunnalliseen päätöksentekoon malleja, joissa ihmisiä, tehtäviä ja tavoitteita voisi verrata ja niistä päättää ilman yksinkertaistettua rakenteellista mustavalkoista asetelmaa?
Se, mikä on tuttua politiikassa, ei ole vierasta uskonnossakaan. Luther puhui maallisesta ja hengellisestä hallintovallasta eli regimentistä, joita ei voi oikein kokonaan erottaa, muttei väärin sekoittaakaan. Sillä, mitä maailmasta, ihmisestä ja näiden tarkoituksesta uskotaan ja tahdotaan, on suoraa poliittista vaikutusta.
Mietin Raamatun niin kuin muidenkin pyhien tekstien diabolista lukutapaa: omat mustavalkoiset tulkinnat tönkötään ikuisesti tosiksi omalla ehdottoman totuuden kaipuulla. Silti usein juuri uskonnollisuus on peruste, jonka varjon alla sekä suvaitaan että kauhistellaan ajan myötä alistaviksi todettuja kulttuurisia käytänteitä.
Viime vuosina evankelis-luterilaisen kirkon sisällä polarisoituneiksi käyneitä keskusteluja on koetettu parantaa kunnioittavan keskustelun metodilla. Lopputuloksena voivat silti olla koko ajan kauemmas toisistaan ajautuvat mielipiteet, mutta ääripäät voivat toisen ymmärryksen lisääntyessä myös maltillistua. Maailmalle maltillinen kristillisyys on yhtä tärkeää kuin maltillinen islam. Ihmisten arkiselle tapaamiselle, tutustumisellen ja yhteisen työn tekemiselle olisi raivattava kulttuurista matalan kynnyksen tilaa.
Dystopiat ja utopia
Margaret Atwoodin romaani Handmaid’s tale (suom. Orjattaresi) ja siihen perustuva televisiosarja mallintavat hyytävällä tavalla vanhatestamentillisesti dystooppisen yhteiskuntarakenteen mahdollista syntyä ja rakennetta. Paholaismaisuus rakentuu äärimmäisestä uhan tunteesta ja yhteiskuntaluokkien erottelusta. Orjanaiset synnyttävät lapsia isännilleen, vaimot eivät käy töissä vaan huolehtivat kodeista. Järjestystä kaduilla partioidaan asein. Yhteiskunnan kieli ja rituaalit ovat uskonnollisia. Pakonomainen järjestykseen sopeutuminen otetaan vastaan ulkoisella Jumalan kiittämisellä. Rangaistukset ovat julmia ja usein kollektiivisia.
Kristillisessä taiteessa paholainen voi näyttää tältä. Yksityiskohta Jacob de Backerin maalauksesta. Kuva: Wikipedia.
Tyttäreni eivät katso tätä, koska sarjan pelottavuus tulee tässä ajassa iholle: USA:n presidentistä näytetään aiemmin kuvattua filmiä, jossa hän pröystäilee saavansa naisen kuin naisen. Me-too -ilmiö avaa näkyväksi seksuaalisen hyväksikäyttöilmiön laajuuden, natsit marssivat Turun kadulla. Itse itkin viimeksi tänään uutisia lukiessa: AfD, Vaihtoehto Saksalle -puolue vaatii julkisiksi tietoja Saksan valtion oopperan työntekijöiden etnisistä taustoista, jotta ”taide voidaan puhdistaa vieraasta verestä”. Lehdessä kerrotaan, että Puolassa ja Unkarissa kansallismieliseksi puhdistettu taidekenttä ruokkii jo aktiivisesti muukalaisvihaa. Serkku muutti brexitin alta Lontoosta Norjaan, kun naapurit alkoivat kysellä, miksette jo ole menneet. Rakenteellisen pahan ihmisiä erottelevat mustat siiveniskut Euroopan yllä tiivistävät tahtiaan ja ankeuttavat elämää.
Ympäristöahdistus tiivistää otettaan. Ei siihen enää enempää dystopiaa kaivata.
Samaan aikaan istun koneellani maailman tutkitusti onnellisimmassa ja koulutetuimmassa maassa. Olen palannut saaristosta, lampaat ovat mantereella ja kissa kehrää. Saan tehdä työtä organisaatiossa, joka tuo ihmisiä yhteen ja auttaa heitä heidän arjessaan ja pyhässään. Meillä on mahdollisuus miettiä ja tehdä ympäristöä suojelevia ja monimuotoistavia tekoja, miettiä maailman hyvää ja pahaa. Minun maailmassani elävät rakenteelliset utopiat: Ellen elä osana hyviä rakenteita, minun on muutettava rakenteet. Ellet saa paratiisia, tee se.
