Perttu Häkkistä esittävä katutaideteos Helsingin Itä-Pasilassa.

Kyselijän ääni erämaassa – aikamme Johannes Kastaja

Perttu Häkkisestä on tekeillä muistelmakirja. Julkistus on tiettävästi tulevana syksynä. Toivon, että teos pitää esillä kohteensa ainutlaatuisen roolin modernin ajan hengellisen, henkisen ja uskonnollisen kulttuurin syvien ja sameiden vesien kahlaajana. Hänen ennenaikainen menehtymisensä on menetys, jonka rinnastan menneen vuosisadan ajattelevien kulttuurihahmojen poismenoon, sellaisten kuin Eino Leino, Aaro Hellaakoski, Yrjö Kallinen, Minna Canth ja Edith Södergran.

Monien rohkeiden teema-avausten ohella hänen rohkeat katsauksensa koskivat marginaali-ilmiöitä, salatieteiden, esoterian ja uskontojen underground-aihepiirejä. Opintonsa teoreettisen filosofian alalla näkyvät työn jäljessä. Pertun ystävä siviilipalveluvuodelta oli Yrjö Rosendal, teologi. Hän muisteli kaveriaan ja kertoi, että uskonto ja teologian aihepiiri oli hänelle kaikkea muuta kuin yhdentekevä:

Perttu kyseli minulta, enkö voisi kristittynä olla vähän radikaalimpi, tuoda uudistusmielisyyttä kristillisiin piireihin. Kun Perttu alkoi opiskella filosofiaa, hän luki jonkin verran teologiaakin. Hän myönsi sen, mitä jotkut kirkon vastustajat eivät voi myöntää: että keskiajan filosofiaa ei voi tajuta, jollei tajua jotain keskiajan teologiasta. 

Spinoza ja pseudouskonnollisuus

Pertun gradun aihepiiri oli aineen ontologia ja Spinozan metafysiikka. Tämä osoittaa syvää paneutumista. Spinoza pyrki erottamaan uskonnon ja filosofian ja luomaan rationalistisen etiikan. Baruch Spinozan tausta oli Portugalin juutalaista traditiota ja hän tunsi myös traagisen omakohtaisesti kristinuskon katsomukselliset ansat ajalta, jolloin juutalaisia painostettiin kääntymään katoliseen uskoon; vaihtoehtona oli jotain pahempaa. Ilmankos Perttu syttyi aiheeseen.

Perttu Häkkisen haastateltavien valinta ja keskustelujen aihepiirit koskivat laajasti yhteiskuntaamme. Tässä tarkastelen Pertun terävää uskonnollisten, pseudouskonnollisten ja uususkonnollisten teemojen tutkailua. Hän toimi tavalla, johon arempi uskontojournalismi harvemmin uskaltautuu. Teemojen valikoima on rohkea, räväkkä ja kiintoisa. Joitakin näytteitä: ”Suomessa kummittelee, Raamattu ja magia, Menestysteologia, Pyhien paikkojen akustiikka, Enkelten etnografiaa, Tarot -itsereflektio, Yliluonnollisen sosiaalipsykologiaa”.

Monet aiheet ovat epäsovinnaisia ja nostavat esiin katsantotapoja, joita kuulija voi hyvällä syyllä nähdä epäilyttävinä ja jopa torjuttavina. Rohkea katse kyseenalaisiin osoittaa aihepiirin syvyyden ja poimuisuuden ja näin Perttu Häkkisen toimittajan etiikan urheuden. Tällaisia ovat vaikkapa otsakkeet: Ateistinen henkisyys, Jeesuksen salattu elämä, Ayahuasca – tajunnan laajentamista vai shamanistista terapiaa?

Pääsykoelukemisto

Seuraavat osiot olisivat mielestäni jokaisen teologiaa opiskelevan, hengellisen puhujan, uskonnosta kirjoittavan pakollinen lukemisto, pääsykoelukemisto alalle.

Jumalan hullut puhuvat enkelten kieltä.

Miten entisestä hevarista tuli Suomen ensimmäinen ja ainoa Opus Dei -pappi?

Elias Simojoki ja suomalaisen fasismin syntyhistoria

Luostarielämästä luopuneet

Kuinka luterilaisuus on muokannut Suomea?

Esoterian vaikutus suomalaiseen kulttuuriin

Perttu jätti ammottavan tyhjän tilan aikana, jolloin hänen kaltaistaan Johannes Kastajan ääntä ja katsetta tarvittaisiin. Eräs aihepiiri, johon Perttu olisi varmaan ennen pitkää uskaltautunut, on eksorkismi ja henkien manaus, teema, joka on ilmaantunut uususkonnollisuuden ja kirkollisen keskustelun piiriin. Olisin toivonut Pertun avauksia ja ajatuksen vaihtoa Spinoza-tuntemuksensa pohjalta koskien henkien ontologiaa.

Katolinen pastoraalinen käytäntö sanoo, että riivaaja-termillä luokitellut ilmiöt ovat usein itse asiassa psykiatrista hoitoa kaipaavia tapauksia. Kuitenkin katsotaan, että jokin osa tapauksista on aidosti riivaajahenkien aiheuttamia. Tätä tulisi uskaltaa tutkia kriittisesti – myös radikaalin teologisen ja ontologisen tarkastelun läpi. Psykiatristen ilmiöiden ja riivaaja-tapauksien erottavaksi tunnusmerkiksi on sanottu seuraavia

– reaktio katolisen uskon sakraaliesineisiin, krusifiksi, vihkivesi, rukousnauha, ehkä jopa papin tai nunnan kaapu.

– psykokineettiset acting-out ”raivarit” sielullisesti tai sosiaalisesti kuormittavissa tilanteissa

Eksorkismi ja karsinoiden ahtaus

Seurattuani 60 vuotta eri suuntia edustavaa totaalihengellisen (herätys)kristillisyyden elämää, olen taipuvainen näkemään yhtenä sielun kriisin paikkana tilanteen, jossa henkilö kokee olevansa uskonkäsitystensä, omantuntonsa, elämänvoimien, viehtymysten ja teologisten odotusten paineessa umpikujassa. Uskonkonfiguraation ja ikioman elämän solmu vaatisi kenties auktoriteetin edessä nöyrtymistä tavalla, joka rikkoo oman sielun ihon tai sitten uhmaa, joka säilyttää minuuden mutta katkaisee siteitä rakkaaseen yhteisöön.

Jos katoliseen uskoon kasvatettu ja lempeästi indoktrinoitu kasvava nuori saa epäilyn tartunnan yhteisön kunnioittamia pitämyksiä kohtaan, ja yhteisön pastoraalinen teologinen ohjaus ei osaa purkaa ristiriitaa ja johtaa omantunnon vapauteen – jopa pyhiksi julistettuja oppeja ja tapoja koskien, edessä voi olla raivoisa ”pyhyysallerginen” reaktio, joka purkautuu yhteisön symbolipääomaa kohtaan; jota ei saa muuksi sanoa, epäillä tai kieltää. Tämä tapahtuu niin, että mielenterveyden hajoamisen tunnusmerkit eivät täyty.  Kriisi on teologinen, uskontososiologinen ja sellaisena lähes eksistentiaalinen. Niinpä psykiatria ei löydä diagnoosia. Eksorkismi on silloin pahimmillaan painostava yritys pelastaa harhaileva epäilijä pysymään uskon karsinassa.

Vastaavia ilmiöitä on protestanttisten suuntien piirissä, jossa pitkään pinnistämällä ylläpidetyn uskonkonfiguraation jotkut piirteet ajatusten tai elämän sääntökirjan osalta murenevat. Tämä voi johtaa reaktiiviseen käytökseen, elämänhallinnan kriiseihin, joskus uskonnon kieltämiseen ja vihaan. Opetus demoneista ja riivaajahengistä on uskonnollista väkivaltaa, ontologisen väitteen ja selityksen tuomista henkisen ja psyykkisen ilmiömaailman tulkintaan tarkoitushakuisen manipulaation mielessä. Olen varma, että Perttu Häkkinen olisi kyennyt luomaan tästä aihepiiristä asiallisesti kunnioittavan, rohkeasti läpivalaisevan ja sellaisena syvästi terapeuttisen keskustelun ja podcastin.

Artikkelikuvassa Perttu Häkkistä esittävä katutaideteos Helsingin Itä-Pasilassa.


Avatar photo

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.