I Ensimmäinen kuva
II Toinen kuva
III Ristivalotusta – Lohdun antajia
IV Summa – Ihana piispa Myriel
Ensin tunnistin ristiriidan itsessäni, vasta myöhemmin tunnistin ristiriidan sen aiheuttajassa itsessään.
Puhun kahdesta minua vaivaavasta kuvasta. Yksityisesti, yleistäen.
Ensimmäinen kuva on perisuomalaisempi, henkisesti lähempänä meitä kuin usein uskalletaan myöntää.
Toinen kuva puhutumpi, tutkitumpi.
En tahdo tuomita yksilöitä, mutta tahdon särkeä kuvia. Kyseenalaistan ne, jotka helpoin perustein muita tuomitsevat, muotittavat ja roolittavat.
Lähtökohtani on paradoksaalinen; muotteja käyttäen moitin muotittajia.
Moralismia vastustaen syyllistyn moralismiin itse.
Ensimmäinen kuva
T.J. Särkän ja Yrjö Norran yhdessä ohjaamassa elokuvassa ”Kuin uni ja varjo” vuodelta 1937 on kohtaus, jonka äärelle palaan usein. Ansa Ikonen on antanut kasvot elokuvan viattoman lapsekkaalle nuorelle naiselle nimeltään Eliina. Eliinan sisällä palaa tuli. Hän on rampa ja siipirikko, mutta kaikesta huolimatta hänen mielensä lentää. Hän janoaa elämää ja katsoo alistuneen haikeana sisarensa avioliittoaikeita ja kylän muiden nuorten iloja. Hänen osakseen jää olla uskovainen.
Elokuvan raadollisimmassa kohtauksessa Eliina sovittaa ylleen kaunista huivia ja pohtii, miten ihanaa olisikaan rientää tansseihin. Elää, nauraa ja iloita! Eliinaa ei kuitenkaan rajoita hänen rampautensa. Häntä rajoittaa ennen kaikkea hänen uskonnollisuutensa. Hän huokaa syvään ja lausuu kuinka ”minä niin haluaisin olla iloinen, mutta en voi koska olen körtti.”
Suomalaisessa populaarikulttuurissa kristinusko näyttäytyy lähes poikkeuksetta ilottomana, syyllistävänä ja rajoittavana ilmiönä. Kristityt ovat takakireitä, kylien, kamarien ja kaupunkien moraalinvartijoita, jotka pitävät huolen ennen kaikkea muiden pelastuksesta tai pelastumattomuudesta. Huonous ja taivasikävän voimakkuus ovat oudosti tavoiteltavia asioita, aivan kuin niistä kilpailtaisiin.
Ansa Ikonen elokuvassa Kuin uni ja varjo. Kuva: Elonet.
Virsi 561 on aina tuonut mieleeni tummanpuhuvien todellisten uskovien joukon, jotka itseään voivotellen riitelevät siitä, kuka saa olla kaikkein onnettomin ja huonoin. ”Syntisin olen ja kelvottomin” ja ”huonosti suoritin tehtävät sen”-fraaseineen se ei juurikaan jätä tilaa terveelle itsetunnolle. Vai jättääkö?
Kotimaisen elokuvan kenttä pastori Jussilaisineen on kuvastoltaan samaa kansallisen näkemyksen esittelemistä kuin kirjallisuuden kentällä Minna Canthin mestariteos ”Papin perheen” Henrik Valtari tai Oiva Paloheimon runojen kuvaukset kristityistä. Luettuani ensimmäisen kerran Paloheimon runon ”Kristus ja kristitty”, tajusin, että hän on kiteyttänyt hämmennykseni paremmin kuin kukaan. Olen samaa mieltä edelleen. Paloheimo kirjoittaa vuonna 1947 julkaistussa runossaan kuinka
”Jeesus Kristus poika Herran
kulki metsätiellä kerran,
hymyhuulin, avojaloin,
linnunpoika kämmenellään.
Kulki siitä kristittykin,
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
seudun synnit sydämellään.
Kohtasivat ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.”
Tässä on ensimmäinen, valitettavan yleinen kuva suomalaisesta kristitystä. Tämä lienee kristillisen teologian platonistisen perimän laajimmalle levinnyttä kollektiivista perintöä. Kaikki maailmallinen on turmeltunutta, likimain valheellista ja perkeleellistä. Maailmallinen ilo on saastunutta ja johtaa meidät kauemmaksi hengellisestä täyttymyksestämme.
Tämän sorttinen kalvas dualismi hehkuu kiehtovana niille, jotka ovat tyytymättömiä. Halki historian on ollut tyytymättömyyttä; yhteiskuntaluokasta riippumatta. Pitkästyneet roomattaret, kärsivät orjat, köyhät ja syrjityt yhteisöt ovat takuulla kristinuskon syntyhetkistä lähtien olleet valmiita tarttumaan ajatukseen, jossa tämä tuntemamme maailma on paha ja vieras ja taivaallinen koti puhdas ja jalo.
Se miten vähän tällainen kitkerää kaipausta kantava yksilö tässä ympäröivässä maailmassa oikein viihtyykään, sinetöi sen, miten erottamattomasti hän kuuluukaan taivaallisen maailman auvoon.
Tämä kristillisen maailmankuvan ytimeen juurtunut ajatus ei toki ole vieras muillekaan uskonnoille. Ihmisen tarve uskoa hyvään ja parempaan todellisuuteen on jokseenkin universaalia. Useissa kulttuureissa on vaikeina aikoina osattu nähdä toiseen, oikeamieliseen todellisuuteen, joka sijaitsee joko transsendenttisesti toisaalla tai vaihtoehtoisesti oman yhteisön historiassa tai tulevaisuudessa.
Jeesus Nasaretilaisen kulttuurisen taustan keskiössä, Israelin kansan perinteessä, ei kuitenkaan suhtauduttu parempaan, taivaalliseen todellisuuteen transsendenttina paikkana. Israelin alueella noihin aikoihin vaikuttaneen juutalaisuuden kentällä ei ajateltu, että maailma ja luomakunta olisivat olleet pahoja ja turmeltuneita. Maailma nähtiin Jumalan luomana paikkana, josta ei ikävöity pois tuonpuoleiseen paratiisiin. Ikävöinnin kohteena oli oikeudenmukaisuus tässä maailmassa. Ihmisten ongelmana ei nähty tämän maailman pahuutta vaan ihmisten tekemiä vääriä tekoja. Jeesuksen julistuksen eettinen ydin, Vuorisaarna, pitää sisällään selkeän kuvauksen siitä, kuinka autuaiksi nousevat oikeamieliset – eivät maailmastapakenijat tai tämän maailman halveksijat.
Tämä yllä esittelemäni ajattelumalli tästä maailmasta synnin pesänä ja tuonpuoleisesta ylistyslaulujen täyttämänä kirkkaana lasimerenä periytyi kristinuskoon siis mitä ilmeisemmin antiikin maailmasta. Se on platonistisen filosofian traditiota, jonka merkitys kristinuskossa on vaihdellut ajasta, paikasta ja ajattelijasta riippuen. Jotkut varhaisten vuosisatojen gnostilaiset ryhmittymät menivät näkemyksessään niin pitkälle, että ajattelivat tuonpuoleisen Jumalan olevan kokonaan vapaa vastuusta tämän maailman suhteen, jonka täytyy kaikessa pahuudessaan olla pahan demiurgin, luojajumalan luomistyötä.
Vaikka teologian pitkän historian aikana tämänlaisesta gnostilaisuudesta onkin osattu irtisanoutua ja suhtautuminen tähän maailmaan on ihastuttavimmillaan muuttunut rakastavaksi ja rakentavaksi, kytevät tuon ajattelun kekäleet yhä punahehkuisina ja polttavina. Mikäli me mietimme stereotyyppistä kuvaa kristitystä, etenkin eurooppalaisen taiteen parissa, iloinen, vapautunut ja maailmasta nauttiva seikkailija ei tule kenellekään mieleen ensimmäisenä. Mutta miksi?
Ensimmäisen ryhmittymän uskovista muodostuva mielikuva on siis tällainen; tämän maailman ja sen huvitusten pahuutta korostava, tummailmeinen, tiukkamoraalinen, muiden toimintaa ankarasti arvottava, velvollisuuden, kurjuuden, köyhyyden ja ainakin nautinnottomuuden jalustalle nostava.
Yksi vastenmielinen piirre tässä kuvassa on se, miten tarkat rajat hyvälle uskovalle se antaa. Kuvat siitä, millainen on ”hyvä kristitty” ja ”hyvä elämä” ovat tarkoin rajatut – ja näissä piireissä myös valvotut.
Näin ajattelevien sitoutuminen köyhyyteen tai epäonnistumiseen tässä maailmassa ei kuitenkaan tänä päivänä ole lainkaan ehdotonta. Suomessa näin ajattelevat pietismin perilliset saattavat olla usein hyvinkin menestyneitä ja arvostettujakin toimijoita yhteisöissään. He saattavat olla perheellisiä, aktiivisia ja varakkaita. Perinteeseen heidät kuitenkin yhdistää oletus kristillisyydestä tämän maailman ilot pois sulkevana modernina asketismina.
Näistä uskovista moralisteista minulla on itselläni runsaasti kokemusta. Näsinneulankorkuinen moraali ilmenee lapsellisessa yksityiskohtien ja yksilöiden kauhistelussa, joka on luonteeltaan ehdottoman uskonnollista. Päivitellään jatkuvasti sitä, että mitä Jeesuskin tästä sanoisi tai ajattelisi.
Jos joku poikkeaa muotista, hän on vääjäämättä tämän maailman ihminen ja pääsyliputon tuohon salattuun, vain Kristuksen kirkkaudesta ilonsa ammentavaan kulttiin, jossa ei kiroilla, nautita väkijuomia, tanssita, käytetä vääriä sanoja, valvota myöhään ja pukeuduta riettailevasti. Mistään muusta nyt puhumattakaan.
Onko tässä tekojen kauhistelussa mahdollisesti kysymys pelosta omien mielihalujen edessä? Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti ”Yleisissä huomautuksissaan” siitä, että ”me kavahdamme omia tekojamme nähdessämme ne muissa”. Voisiko stereotypioille kasvot antaneessa kristillisessä moralismissa olla kyse samanlaisesta – kauhistumme omien halujemme voimakkuutta nähdessämme toisten niitä toteuttavan?
2000-luvun suomalaisessa stereotypiassa kärsimyksestä tavoittelun kohteena on luovuttu. Ainoastaan maailmanluokan populaarikulttuurissa on puitu Opus Dein piikkipantoja ja masokismia Jumalan tähden. Esittelemääni kuvaan ei väkivaltainen kärsimys enää kuulu; sen kärsimys koostuu pidättäytymisestä ja muiden kauhistelemisesta. Sen kärsimyksessä ruoskittavaksi joutuu ainoastaan harras sielu, joka kulkee kuin kummitusjunassa jumalattomien puuhien ohitse sadatellen pride-marsseja vieressä istuvilleen samanmielisille. Kristillisten moralistien kärsimys on kauhisteluntäyteistä kilvoittelua muiden kurjien keskellä.
Samassa kuvassa häilyvät siis sekä huonoudestaan kilvoittelevien, että nuhteettomasti elävien malliesimerkkikristittyjen kasvot. Se johtaa välittömästi kysymään, onko kurjuuskilpailuissa kuitenkin kysymys tulevan kruunun kirkkaudesta? Kuinka lähellä kärsimyksen ihannointia on maailmasta pidättäytyminen? Uskoakseni niiden juuret ovat samassa teologisessa premississä.
Kärsimyksissään kilvoittelevien historia on sinällään kiehtova. Jo alkuseurakunnan ajoilta tunnetaan tapauksia tähän maailmaan inhoten suhtautuvista kristityistä, jotka janoavat päästä lähelle Jumalaa ja uskovat sen toteutuvan joko maailmasta pidättäytymisen tai suoranaisen kärsimyksen avulla. Itsensä kammioihin muuranneet munkit, pylväspyhimykset ja hiljaisuuteen vetäytyneet uskovat ovat tuttua kuvastoa. Simeon Styliitta ei olisi voinut selkeämmin opettaa: ”Itsensä kiduttaminen on nopein tie Jumalan luo”.
Simeon Styliitan ikoni 1600-luvulta. Kuva: Wikipedia.
Yksi tämän lähestymistavan moderneja muotoja tutkinut ajattelija on legendaarinen yhteiskuntatieteilijä Max Weber, jonka mukaan kristinuskossa kärsimys on ”arvoitettu sille vierain positiivisin etumerkein”.
Kirjassaan Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus Weber pohtii muun muassa kärsimyksen ja askeesin glorifioimista ja sen taustoja uskonnollisessa ajattelussa. Weberin mukaan kärsimyksen ihannoimisen taustalla kulkee monipolvisia teitä, mutta perusajatus kumpuaa hänen mukaansa ajatuksesta, jossa ”tietyt kärsimyksen lajit” ovat tie ylimaailmallisen kokemuksen äärelle. Koska kuitenkin pidättäytyminen ja iloista nauttimatta oleminen on huomattavasti helpompaa kuin suoranainen itsensä kiduttaminen, on ryhdytty uskomaan, että puutteessa eläminen ja maallisten ilojen jatkuva ylenkatsominen näyttää Jumalan silmissä paremmalta kuin ”estoton maailmallisesta hyvästä nauttiminen”.
Ihmisten uskoa Jumalan tavoittamiseen kärsimyksen kautta on käsitelty taiteessakin monin tavoin. Mikäli kärsijä kärsii tahtomattaan, on kärsimys nähty aitona, samaistuttavana. Tahtomattaan kärsivät marttyyrit kohtaavat lopulta oikeutetun armonsa ja saavat Jumalalta lohdutuksensa. Ranskalaisen ohjaaja Pascal Laugierin kohuelokuvassa ”Marttyyrit” (Martyrs, 2008) pureudutaan kuitenkin kärsimyksen kautta kirkkauteen -malliin raadollisella otteella, karnevalisestikin. Pakkomielteisesti tuonpuoleiseen suhtautuvat keskiluokkaiset ihmiset valjastavat elokuvassa itselleen väkisin sijaiskärsijöitä; marttyyreita, jotka kärsivät heidän puolestaan (toimestaan) ja päätyvät täten todistajiksi siitä, mitä on (tai on olematta) näköpiirimme tuolla puolen. Elokuvan pakotetun transsendenssin tematiikka kritisoi purevasti porvarillisen uskonnollisuuden pelkuruutta. Kärsimyksen kirkastavaan ihmeeseen kyllä uskotaan, kunhan sitä ei vahingossakaan jouduta maistamaan yhtään itse.
Mitä jää tämän kulman omaksuneista uskovista jäljelle, kun kärsimyksestä luovutaan? Pidättäytymistä, muotittamista ja moralisointia. Ensimmäisessä kuvassa seisoo siis maailman synnillisyydestä vakuuttunut, tuonpuoleista kankeasti kurotteleva tummailmeinen moralisti, joka tietää miten pelastutaan, miten kristityn tulee elää ja ketkä elävät oikein.
Toinen kuva
Vanhasta testamentista löytyy lukuisia kohtia (5. Moos 11:13-15, Jeremia 33:6-9 jne.), joissa Jumala lupaa hyviä säitä, loistavia satoja ja menestystä uskollisille seuraajilleen. Jeremiaan kirjassa Jumala lupaa lahjoittaa häneen oikein uskoville pysyvän rauhan – ja menestyksen. Tämän lupauksen varaan on syntynyt toinen tarkastelemani kuva.
Tässä kuvassa seisova kristitty näyttää kieltämättä iloisemmalta kuin ensimmäisessä häpeillen poseeraava, mutta hänen ilonsa kumpuaa hänen omasta erinomaisuudestaan. Hän on tyytyväinen itseensä, koska Jumala on varmasti tyytyväinen häneen. Siinä missä ensimmäisen kuvan uskova uskoo saavansa palkintonsa tuonpuoleisessa, uskoo tämän kuvan kohde oikeutettuun palkintoonsa niin tämän- kuin tuonpuoleisessakin. Tästä seuraa, että myös käsitys pelastuksesta, kahdessa kuvassamme näkyvän ryhmien välillä, on radikaalilla tavoin erilainen. Maailmankuvan määrittelee pitkälti sen, miten pelastuksen toivotaan saapuvan. Weber pyörittelee samaa ajatusta. Hänen mukaansa tässä maailmassa kärsivien joukko odottaa pelastusta joko tässä todellisuudessa messiaanisen valtakunnan muodossa tai hyvitystä taivaan autuudessa. Tässä maailmassa menestyksestä nauttivat puolestaan tahtovat ajatella saaneensa palan taivasta jo maan päällä. Menestyneet ja onnelliset ihmiset eivät tahdo ajatella, että tämä nyt vain koitui sattumalta minun osakseni. Ajatus siitä, että menestyksestä nauttiminen olisi vain sattumaa, ei näytä houkuttelevalta. Onni täytyy saada legimitoitua. Onnekkuuden tulee olla jumalallisesti oikeutettua. Sitä siitä valitettavan usein menestyksen teologian piirissä tehdäänkin.
Menestyksen teologian kanssa flirttailevat ryhmittymät ovat juurtuneet myös Suomeen. Trendiseurakunnat, joiden mainosvideoilla menestyneen näköiset nuoret aikuiset pepsodent-hymyineen ja merkkivaatteineen karkeloivat ja kertovat pyhän hengen täyttämistä ”discoistaan”, herättävät minussa voimakasta hämmennystä. Samojen haippiseurakuntien videot, joissa kerrotaan onnettomasta elämästä uskon ulkopuolella ja onnellisesta, hyvän fiiliksen ja frendien täyttämästä autuudesta seurakunnan suojissa, ovat karmaisevia.
Tuo ideologia kantaa sisällään läpimädän ajatuksen siitä, että ”minulla menee hyvin, koska minä olen uskovainen”. Yksilötasolla uskon takia pelastuneen sopiikin olla onnellinen, mutta ideologisena järjestelmänä malli on kestämätön. Se johtaa meidät tilanteeseen, jossa oikein uskovilla menee hyvin ja väärin uskovien firmat menevät tietysti konkurssiin pitkäaikaissairauksien ja avioerojen vuoksi.
Kaikki tämä kietoutuu onnen legimitoinnin tarpeeseen. Toisessa kuvassa näkemämme onnellinen ihminen haluaa ajatella, että hänen onnensa on Jumalan silmissä ansaittua, perusteltua ja pysyvästi oikeutettua. Vastaavasti heidän täytyy saada uskoa, että vakavasti sairaat, moniongelmaiset – kaikki yhteiskunnan huono-osaiset, ovat loukatun Jumalan vihan raskauttamia. Maalliset kärsimykset ovat heidän oireitaan Jumalan vihan kohteena olemisesta.
Tämä teologia herättää monessa luonnollisen raivokkaita reaktioita. Ajatus siitä, että jonkun viattomaksi näkemämme ihmisen kärsimys olisi Jumalan tahdon mukaista, on hyvin satuttava.
Ajatus siitä, että Jumalan silmissä hyvät tyypit ovat hyviä tyyppejä, on kavahduttava. Siinä vedetään tiukkoja rajoja ja omaksi olinpaikaksi määritellään sellainen pelastuksen piste, missä moni muu ei ole.
Toisessa kuvassa seisoo siis uskostaan ja itsestään ylpeä, paikastaan tämän- ja tuonpuoleisessa vakuuttunut silokasvoinen moralisti, joka tietää miten pelastutaan, miten kristityn tulee elää ja ketkä elävät oikein.
Ristivalotusta (Lohdun antajia)
Olemme nyt tarkastelleet pintapuolisesti kahta kärjistettyä kuvaa. Yleistyksiä ja kuvia olisi luonnollisesti enemmänkin, mutta juuri nämä kaksi kuvaa ovat mieltäni eniten omassa elämässäni askarruttaneet. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, mikä minua on ahdistanut ja miksi.
Minua eivät ahdista pidättäytyjät, tummailmeiset uskovat eivätkä menestyjät. Kukin saa köyhäillä ja kurjistella omassa elämässään niin paljon kuin tahtoo. Vastaavasti kenenkään menestys ei minua haittaa; on olemassa runsaasti ihmisiä, joiden jopa soisin menestyvän kovastikin.
Minua ahdistavat muotittajat. Roolittajat. Ne, jotka tietävät varmasti mitä Jumala muista ajattelee. Ne, joiden turvallisuus perustuu sille, että he voivat vapaasti luokitella muita.
Äsken esittelemiini kahteen muottiin ei puhtaasti ja täysin kuulu toivottavasti kukaan. En myöskään tahdo matalamielisesti väittää, että kaikki järjestäytyneet muottiin yksilön sulkevat uskonnolliset ryhmittymät perustuisivat vain vallankäytölle. En suinkaan. Puhun vain kahdesta kuvasta, joihin säännöllisesti olen omassa elämässäni törmännyt ja jotka kuitenkin vaikuttavat pelottavan yleisiltä. Toki molempien kuvien edustajien roolit vaihtelevat, yhtyvät, jakautuvat ja niissä molemmissa on omat vastenmielisyytensä. Molempia stereotypioita yhdistää myös heidän itse kuvittelemansa eettisesti neutraali positio. Se on vaarallista.
Ensimmäinen rakastaa Jumalaa parantuakseen joskus, toinen rakastaa Jumalaa kiittääkseen. Heidän uskonsa syntyy täysin eri lähtökohdista. Ensimmäinen ryhmä näkee Jumalan avulla itsessään Saatanan ja toinen ryhmä Saatanan avulla itsessään Jumalan.
Molempien kuvien edustajia vaivaa silti sama raaka asetelma. Oletus siitä, että minun tapani elää uskovana on ainoa oikea. Ja se on ongelman ydin.
Oman elämäni varrella minua on yritetty muotittaa jatkuvasti. Miten seurakuntanuori voi soittaa rokkia, miten teologi toimia näin tai miten papin poika puhua noin. Onneksi muottiin kuulumattomia Jumalan rakastajia on lohdukseni ollut niin paljon muitakin, että vertaistukea on löytynyt. Yksi keskeisimmistä lohdun antajista kristillisen moralismin maailmassa on minulle ollut Oiva Paloheimo.
Oiva Paloheimo. Kuva: Sotapolku.fi.
Paloheimo oli suomalainen runoilija ja kirjailija, jonka tuotannon olennaisimman juovan muodostavat kiihkeän etsijän runot, joissa Paloheimo pyrkii kuvaamaan ikuisen kyselijän ja taiteilijan suhdetta korkeamoraalisiin kristillisiin yhteisöihin, tiukkapipoisiin kristittyihin ja monimutkaisiin oppirakennelmiin. Jo Paloheimon perhetausta oli jokseenkin epäsovinnainen; hänen vanhempansa eivät koskaan vieneet toisiaan vihille, mikä jo itsessään oli tavatonta tuona aikana ja kaiken lisäksi hänen äitinsä kauppiaantytär Katri Salonen oli hänen isänsä liikemies Aukusti Pietilän ensimmäisen vaimon Ainon sisar. Sotkuisista perhesuhteista ja Aukusti Pietilän ilmeisestä seikkailijanluonteesta johtuen Katri Salosen ja Aukusti Pietilän suhde ei koskaan edennyt kuulutuksia pidemmälle.
Nämä Paloheimon lähtökohdat ovat selkeä avain siihen, miksi hän koki kristillisen moralismin ja kuviemme edustajien selkeät muotitukset ahdistavina. Myös hänelle kaikki raamit olivat vieraita ja vastenmielisiä. Kaikesta kapinallisuudestaan huolimatta, Paloheimo koki jo kansakouluaikoinaan voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja janosi puhdasta, vilpitöntä uskoa.
Oiva Paloheimon kuva Kristuksen ja kristittyjen suhteesta lähentelee paikoin Nietszchen paljon siteerattua ajatusta siitä, kuinka viimeinen kristitty kuoli ristillä. Paloheimon kriittisen katseen alle usein osuva järjestäytynyt uskonnollinen moralismi ja kristityt muotittajat eivät näyttäydy niinkään Kristuksen seuraajina vaan pikemminkin eräänlaisina vääristyminä alkuperäisestä opetuksesta ja tarkoituksesta.
Jos mietimme Jeesus Nasaretilaisen hahmoa, hän ei juurikaan muotteja suosi. Hän eli jatkuvasti toisin kuin häneltä odotettiin ja opetuksissaan hän ei pyrkinyt odotettuun, sovinnaiseen tai ennalta arvattavaan lopputulokseen. Asioita viisaasti vatvonut kohuteologi Terho Pursiainen kuvasi jo vuonna 1969 ilmestyneessä kirjassaan Uusin testamentti, kuinka kristinusko ei opetuksineen ”sisällä tiettyä ihmiskuvaa, jonka mallin mukaisiksi meidän olisi tultava. Jeesuksen oma elämä on protesti kaikkea ihmisyyden kaavoittamista ja kuvien mukaiseksi tekemistä vastaan. Jeesus ei hyväksynyt mitään kaavaa, mihin hänet haluttiin sovittaa”.
Jeesuksen sovinnaisuuksia pilkkaavan elämänkaarensa seuraajiksi pitäisi siis soveltua jokaisen elämäntapaintiaanin, joka vain tahtoo häneen uskoa. Oikeaoppisuudenkin suhteen ilmenevä hysteerisyys on saanut kipinänsä filosofien väittelyistä, ei Nasaretilaisen opetuksista. Ei Nasaretilainen puhdasoppisia ylistänyt, puhdassydämisiä kylläkin.
Paloheimolaisessa teologiassa uskonnon kielteiset piirteet – sääntöhurskaus ja tarkoista rajoista huolta pitävä moralismi saa kyytiä. Paloheimon Kristus on surullisen kaunis, ikuisesti kärsivä, ikuisesti puhdas, lapsenomainen hahmo. Kristus-hahmo toimii toistuvasti vertauksena rauhalle, onnelle, vilpittömyydelle ja lapsekkaalle luonnollisuudelle, mutta hänen osakseen koituu tuleminen jatkuvasti ihmisten torjumaksi. Paradoksaaliseksi Kristuksen persoonassa nousee se, että hän on sekä loputtoman ymmärtäväinen, hellä ja huoleton, mutta toisaalta loppuun saakka väärin ymmärretty, ihmisten tähden kärsivä ja sureva, torjuttu ja iäksi ristilleen vangittu Jumala, joka tulee kärsimään siihen asti, kunnes ihmiset tekevät parannuksen ja ottavat hänet sydämeensä. Kokonaiskuva Kristuksesta taipuu kuitenkin kauniiksi, sillä hänen kärsimyksensä on kaunista, surunsa lempeää ja hänen kyyneleensä saavat kallioisen maan kantamaan ruusuja kuten Paloheimon runossa ”Legenda”.
Koska Paloheimon Kristus on yksinäinen, väärinymmärretty ja kärsivä, hän seisoo aina yksinäisten, väärinymmärrettyjen ja kärsivien rinnalla. ”Vangitussa Jumalassa” paloheimolainen Kristus saa vihdoin ansaitun monologinsa, jossa hän pääsee astumaan hetkeksi pois nöyrästä muotistaan ja kertomaan pettymyksensä ja turhautumisensa ihmiskunnalle. Kristuksen viesti on selkeä – niin pitkään hän tulee riippumaan ristillään kuin ihmiset tekevät pahaa eivätkä seuraa häntä. Ahdistuneena seuraajiaan katsoen Kristus huutaa: ”Minä sanoin teille: Tehkää parannus! Ja te itkitte ja ristiinnaulitsitte minut. Ja minä sanoin vielä: Tulkaa lasten kaltaisiksi! Ja te aloitte murhata toisianne. Kaksituhatta vuotta minä näin sen ristini korkeudesta eivätkä minun haavani voineet parantua”. Paloheimon Kristus ei kuitenkaan syyllistä ihmistä hänen rikkomuksistaan vaan yksinomaan suree niitä, kärsien ihmisten rinnalla.
Kristuksen viesti kaikuu kuitenkin kuuroille korville. Ihmiset eivät kuuntele häntä eivätkä seuraa hänen opetuksiaan. Yksi asia mikä ihmiset Kristuksesta Paloheimon mukaan totaalisesti erottaa on ”tuomitseminen, kieltojen ja käskyjen logiikka”, joka on heidän ”vangitseva kahleensa”.
Paloheimon kuva kristityistä on valitettavan selkeä. Se yhtyy ennen kaikkea ensiksi esittelemääni kuvaan. He epäonnistuvat etunenässä, jopa ennen muita, muotittamisen, syyllistämisensä ja tekopyhyytensä takia. He kilpailevat kurjuudessa ja pidättäytymisessä, mutta keskittyvät kuitenkin ensisijaisesti muiden arvostelemiseen. Kristuksen ajaton lempeys ja rajaton rakkaus ei resonoi ylpeässä ja moralistisessa kristityssä.
Paloheimon Kristus ei ikinä ylenkatso. Paloheimo lähestyy ajattelussaan filosofi Baruch Spinozan näkemystä, jonka seuraava lause voisi olla yhtä hyvin jostakin Paloheimon pakinasta; ”Olen monesti ihmetellyt, että henkilöt, jotka ylpeilevät sillä, että tunnustavat kristinuskoa – nimittäin rakkautta, iloa, rauhaa, kohtuullisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikkia kohtaan – kiistelevät katkeran vihamieliseti keskenään ja osoittavat vihaavansa toisiaan niin tuimasti, että heidän uskonsa lähimmäksi tunnusmerkiksi voisi katsoa tämän eikä niitä hyveitä, joiden kannattajiksi he tunnustautuvat”.
Baruch Spinoza. Kuva: Wikipedia.
Yksi kauimpana Kristuksesta ja Jumalasta vievä tie on siis muiden syytteleminen ja tuomitseminen. Moralisoivien kristittyjen käytöksessä on siis nähtävissä oman ahdistuksen ja pelon sekä syyllisyyden sälyttäminen ulospäin. Synkkyyden ja sääntökeskeisyyden lisäksi kristityt keskittyvät omaan uskonnolliseen suoritukseensa niin kovasti, että ohittavat itsensä Jumalan.
Aforismikokoelmassaan ”Oivalluksia” Paloheimo neuvoo kuinka ”kristityn tulisi ottaa huomioon myös Jumalan tunteet eikä ainoastaan omiaan”. Tämä kuva aikuisista, järkevistä ihmisistä, on siis yksioikoisen synkkä, liki valoton. Kiinnostavan poikkeuksen keskelle kurjuutta synnyttävät lapset, vähämieliset ja muut Herramme heikot. Armoa, ymmärrystä ja lempeyttä saavat osakseen erityisesti kerjäläiset, sirkuspellet, viinaanmenevät kanttorit, syntiset naisetja virkaheitot papit. Vailla yhteiskunnan rajoitteita, moraalin ja sääntöjen ulkopuolella eläen, on näillä vapailla sieluilla mahdollisista kyseenalaisista elämäntavoistaan huolimatta oikeus ja autuus kulkea Kristuksen rinnalla. Vapaudessa ja tietämättömyyden tilassa elävät elämän kiertolaiset kulkevat Kristuksen kanssa eläen Paloheimon mukaan ”Jumalan todellisuudessa: luomakunnan kauneus herättää heidät vaistomaisesti myötätuntoon, iloon, nöyryyteen”. Toki meidän on myönnettävä Paloheimon romantisoiva ote. Se antaa kuitenkin ajateltavaa.
Schleiermacherilainen ajatus siitä, että uskonto on intuitiivista tietoa maailmankaikkeudesta, on vastaavasti lähellä Paloheimon mallia. Lapset ovat vilpittömän intuitionsa kautta lähimpänä Kristusta. Maailmaan eksyessään lapset kuitenkin menettävät viattomuutensa ja he usein kasvavat julman maailman toimijoiksi. Heihin tarttuu puistattavia piirteitä esittelemieni kahden kuvan toimijoista ja heidän sydämensä kylmenee.
Missä vaiheessa lapsi menettää viattomuutensa? Voiko siltä välttyä? Voimmeko välttyä esittelemieni kahden kuvan kaltaiselta kristillisyydeltä? Paloheimon runoissa toistuvana teemana on, että lapsenomaisuudessa löytyy pelastus. Ehkäpä siksi myös naurettavat pellet ja viinaanmenevät vastuuttomat rentut, jotka eivät ole koskaan aikuisen kahleisiin astuneet, ovat saaneet Paloheimolta myötätuntoa eräänlaisina Kristuksen narreina, viattomina etsijöinä.
Näistä Kristusta seuraavan narrin hahmoista kumpuavaa paradoksaalisuutta ei Paloheimo suorasanaisesti avaa. Päätelmät täytyy lukijan itse tehdä. Erityisen alleviivatuksi esimerkiksi nousee runo ”Sirkus”, jossa Kristus saapuu Helsinkiin puhumaan ihmisille. He äityvät pilkkaamaan ja nauramaan Kristusta ja Jeesus saa yöhönsä vain yhden seuraajan, Kaisaniemessä esiintyvän sirkuksen klovnin. Klovnin kääntymystä ei tarkemmin perustella eikä selitetä; kerrotaan vain kuinka ”klovni Mestarin tunsi. Ja pois hän juoksi kuin sydäntään hävennyt ois”. Samanlaisia erikoisia Kristuksen seuraajia ovat runojen ”Prunkkalan kanttori” alkoholisoitunut, Herran viiniä varastanut urkuri sekä runon ”Pappi” viinaanmenevä kirkonmies. Kumpaakin kuvataan Herran autuaana seuraajana ja syytkin ovat ilmeiset; he eivät esitä muuta kuin mitä olevat eivätkä tuomitse muita. Kuten Paloheimon poika Matti Paloheimo kuvasi isästään kirjoittamassa elämäkerrassa ”Levoton Lippi”, ”isäni inhosi tärkeilyä, teennäisyyttä ja muotomenoa”.
Uskonnolliset haaveilijat, jotka elävät toinen jalka ajattomuudessa ja lapsen maailmassa sekä vain toisella jalalla arkisessa todellisuudessa saavat Paloheimossa ymmärtäjänsä. Runossa ”Pappi” korostuu jälleen Paloheimolle tyypillinen kontrasti papin ruumiin löytävän moralisoivan seurakuntalaisen ja säädöksistä vapaan papin välillä: ”Hymy huulilla löytäjä kertoa ties papin kuolinvuoteen köyhyydestä ja viinan viemästä ihmisestä. Vain kukat ties: Hän nukkui alle taivaan katon, hän, mestari, ristille naulaamaton, hän, rikas mies”.
Erityistä myötätuntoa saavat myös äidit, jotka synnyttävät lapsia maailmaan. Madonna-hahmot ovat yleisiä Paloheimon runoissa ja heidän kannettavakseen käy usein osa siitä taakasta, jota Kristus joutuu kantamaan. Äidille aukeaa lapsensa kautta, tuon välittömän ja aidon rakkauden kautta, ikkuna Kristuksen maailmaan.
Kuitenkin myös jokainen lapsi, joka sitten ei jatka huoletonta elämäänsä renttuna tai kulkurina, päätyy vääjäämättä maallisten murheitten kantajaksi. Siltä eivät välty täysin äiditkään, vaikka lapsiensa kautta autuutta maistaa saavatkin.
Riipaiseva kuvaus on Paloheimon runo ”Kirkkotiellä”, jossa äiti ja lapsi matkaavat kirkkotietä pitkin kirkosta kotiin. Runossa korostuu Paloheimon rankka dualismi; lapsi ja aikuinen, ilo ja suru, vapaus ja synti, kepeys ja syyllisyys, luontainen ymmärrys ja moralisointi, Kristus ja kristitty. Lapsi kertoo äidilleen, kuinka Jeesus ”itkee nytkin, kuuletko koko ajan?” ja runo etenee lopputulemaan siitä, kuinka ”Jeesus äidissä itkee”. Lapsi ei vielä ole elämän ja maailman raskauttama, vaan täynnä synnynnäistä iloa ja viattomuuttaan. Poika kertoo äidilleen kuinka ”Ei, se (Jeesus) ei itke tässä. Jeesus heinillä nukkuu eikä hän itke yhtään”. Paloheimo on itse kertonut runosta ”Kirkkotiellä” kuinka ”elämänkatsomus se on mikä äidissä itkee, elämänkokemus – koko elämä”. Kristuksen seuraamiseen tarvittaisiin Paloheimon mukaan siis lapsen uskoa ja aitoutta, eivätkä siihen kykene aina rentut, äidit tai runoilijatkaan.
Paloheimon runoissa myöskään pahantekijät eivät näyttäydy pahoina, kunhan he vain pahuutensa tunnustavat. Ainoina selvästi tuomittavina ja halveksittavina toimijoina, joita edes Kristus ei tunnista, ovat tekopyhät moralistit, jotka samaistetaan itsekeskeisiin kristittyihin. Runoissa ilmenevä Kristuksen armo ja ymmärrys ottaa kuitenkin piiriinsä jokaisen, joka sinne vilpittömästi ja syntinsä rehellisesti tunnustaen tahtoo päästä. Jopa itse Saatana mahtuu armon piiriin, sillä Paloheimon maailmassa jokainen, joka lapsen lailla saapuu, mahtuu Kristuksen syliin. Lopulta jokainen valta on voimaton Kristuksen nöyryyden edessä. Kuten Paloheimo itse on sanonut; ”Kristuksen, kristinuskon kantavin merkitys on siinä, että se on ihmisten, kaikkien ihmisten uskonto”.
Yllättävän lähellä paloheimolaista moraalikritiikkiä on myös englantilainen eksentrikkotaiteilija William Blake. Blake seisoo myös aina pienimmän puolella; epäsovinnaisuuden puolella kylmää sovinnaisuutta ja menestystä vastaan. Molemmissa kuvissa seisovat omahyväiset oikeaoppiset saavat niin Paloheimolta kuin Blakeltakin kylmää kyytiä. Blaken ajatuskokoelman ”Taivaan ja helvetin avioliitto” suomentanut Tuomas Anhava luonnehtii Blaken ajattelua kiteyttämällä, että Blaken kritiikin kohde on ”… maallisissa hallitsemistarkoituksissa tärvelty uskonto, joka erottaa luonnollisen ja hengellisen, ihmisen ja Jumalan, yhteiskunnan ja seurakunnan, maan ja taivaan.” Kaiken tämän vastasymboliksi kohoaa Jeesus, joka on ”ahdistavan säännöstön ja maallisen vallan vastustaja, elävälle elämälle ominaisen anarkistisuuden tunnushahmo”.
William Blake. Kuva: Wikipedia.
Paloheimolais-blakelaisessa maailmankatsomuksen mukaan kristinuskossa on aina kysymys ymmärtämisestä, ei tuomitsemisesta. Muotittomuudesta. Vapaudesta.
Suomentamassani Blaken runossa ”Taivainen näky” (engl. Divine Image), Blake summaa uskonnollisuutensa seuraavasti: ”Jokaisessa uskossa miss’ armo, rakkaus sijaa saa – siel’ Jumalakin asustaa”.
Koska vapauden, rakkauden ja ymmärryksen opista tuli liian monissa yhteyksissä synonyymi kontrollille, muotittamiselle ja ahtaille rooleille? Mitä siihen tarttui ja mistä?
Wittgensteinin mukaan evankeliumien ytimessä on nöyryys erilaisuuden edessä, mutta arvot, hierarkia, ja ahdas moralismi alkaa muotoutua jo Paavalin kirjeissä. Pursiainen ei kuitenkaan tätä näkemystä komppaa. Hänen mukaansa Paavali on yhtä lailla vapaa moraalisten periaatteiden painolastista. Pursiainen kirjoittaa ”Uusimmassa testamentissaan” kuinka ”sellaiset kristilliset hyveet kuin kuri, järjestys ja säädyllisyys eivät saaneet Jeesukselta kannatusta eikä Paavalillakaan niiden sija ole keskeinen… (moraalikoodisto), joka olisi ikuinen ja loukkaamaton ja jota olisi varjeltava, Uusi testamentti ei tiedä mitään”.
Väite on kova, mutta minulle se on aina ollut ilmeinen. Lapsuudesta saakka minusta on tuntunut lähes silti kuin rinta rinnan kulkisi kaksi uskontoa; Jeesuksen iloluontoinen sanoma armosta ja pelastuksesta, sekä erilaisten uskonnollisten ryhmittymien ankara muottien kultti.
Mikäli ryhmä näkee seurakunnan yrityksenä, jonka on alati korostettava omaa onnistumistaan muiden kustannuksella, pakkojaon voi käsittää. Minun on silti mahdotonta ymmärtää sitä, miten se voidaan nähdä sopusointuisena evankeliumien riemun kanssa. Eikö meidän tulisi jo tässä vaiheessa matkaa ymmärtää wittgensteinilainen viisaus ja ajatus siitä, että me emme voi lainkaan kuvitella kuinka Jumala arvioi ihmistä? Ehkä me vain haluamme olla avuksi, kuten teologisesti orientoitunut runoilija Rakel Liehu kuvaa järisyttävän hienossa runossaan:
Herra,
mehän halusimme vain auttaa.
Työsi tuomiopäivänä on ylen raskas!
Varmuudeksi lajittelimme
jo nyt.
(Liian lähellä, liian äkkiä, 1982)
Summa – Ihana piispa Myriel
Victor Hugon klassikkoromaanissa ”Kurjat” kuvataan entisen rangaistusvanki Jean Valjeanin polveilevaa taivalta 1800-luvun Ranskan myllerryksissä. Kirjan puhdistavassa käännekohdassa kuvataan, kuinka entinen vanki on pysyvästi merkitty mies; hän ei saa töitä, seuraa eikä hänelle löydy sijaa majatalosta. Lopulta hän kohtaa kuitenkin odottamatonta armoa – pikkukaupungin piispa Myriel kutsuu hänet vieraakseen. Vanha piispa vaatettaa, ruokkii, juottaa ja siunaa väsyneen matkalaisen. Entinen rangaistusvanki tulee kohdelluksi kunniavieraana ja hän lopulta saa painaa päänsä tyynyyn.
Yön pimeinä tunteina kiitollisuus on kaikonnut vieraan sydämestä ja hän tajuaa köyhyytensä ja kurjuutensa aamulla jatkuvan. Hän hiipii pimeässä talossa ja päätyy anastamaan hellän huolehtijansa pöytähopeat. Kuin koira hän syöksyy saalis sarkakassissaan yön syliin.
Seuraavana aamuna poliisipartio törmää karkulaiseen ja ihmettelee rutiköyhän rangaistusvankilasta vapautuneen miehen hopeakokoelmaa. He ottavat Jean Valjeanin parempaan talteen ja lähtevät kuljettamaan tätä kohti piispan asuntoa. Asunnolle tultaessa ylimielisesti naureskelevat poliisit kertovat pidättäneensä viheliäisen varkaan, mutta piispa kertookin toisin. Piispa sanoo rauhallisesti, kuinka pidätetty mies on hänen hyvä ystävänsä, pöytähopeat hänelle lahjaksi annettuja ja itseasiassa pari parasta jäi vielä antamatta.
Syntisen miehen todellisuus järkkyy. Hän ei joutunut moralisoiduksi, syytetyksi, kasvatetuksi. Häntä ei koulittu alentuvasti kasvattaen. Odottamaton armo ja vilpitön ymmärrys ajavat hänet itse pohtimaan tilannettaan. Kokemus siitä, että hänet on hyväksytty kaikessa keskeneräisyydessään ja syntisyydessään – juuri sellaisena kuin hän on, saa hänet toimimaan itselleen hyvin tulevaisuudessa. Ymmärrys kasvattaa ymmärrystä.
Milloin kristikunta ymmärtäisi syvällisemmin sen, että syyllistäminen ajaa syyllisyyteen ja jatkuva moralisointi ja muotittaminen ei pelasta ketään?
On kohtuutonta olettaa, että kukaan kykenisi samaan kuin fiktiivinen piispa Myriel, jossa Victor Hugon mukaan yhdistyvät kaikki pappeuden ihanteet, mutta ihanteena en tosiaan parempaa keksi. Moraalin vartioimisen kiero historia ja kuviteltu eettisesti neutraali asema, josta muiden vertaileminen on soveliasta ja jopa suositeltavaa, tulisi olla rakastamalleni kristinuskolle täysin vieras.
Lisäksi on merkillistä, että varsinkin ensimmäisen kuvamme uskovat korostavat olevansa niin huonoja ja niin syntisiä, mutta huomaavat kuitenkin roskan paremmin veljensä silmässä kuin omassaan hirttä. Jos oma syntisyys todella painaisi, painaisi se maahan asti, eikä katse kohdistuisi niin hanakasti muihin. Itseään saa kukin peilata ja perisyntisyydestään pöyristyä, mutta pelastuksen omimisesta ja reitin monopolisoimisesta pitäisi tehdä synneistä suurin.
Olemme nyt tarkastelleet kahta kuvaa. Pölyisiä, tunnettuja, moneen kertaan pyöriteltyjä. Niissä kristityt ovat olleet moraalinvartijoita, menestyviä tai pidättäytyneitä. Joskus sekä, että. Kuvissamme seisovat salaisuuden vartijat ovat kuvitelleet omineensa pelastuksen. Kyseinen tilanne johdattaa meidät vääjäämättä pohtimaan kuolemansynneistä suurinta: ylpeyttä.
Keskiaikaisen tradition mukaan ylpeys on seitsemästä kuolemansynnistä vakavin. Sen synnin kanssa flirttailua näemme silti molemmissa kuvissa. Jaakko Heinimäki kiteyttää jotain ensimmäisestä kuvastamme. Kirjassaan ”Seitsemän syntiä” hän kertoo kuinka ”omalla kelvottomuudellaan ylpeileminen on kristikunnan suurimpia vitsauksia ja hengellisen väkivallan välineitä…”
En tahdo puhua synnin käsitettä vastaan. Toivoisin vain, että huomio syntisyydestä puhuttaessa keskittyisi lähinnä omaan napaamme ja vielä niin, ettei syntisyys olisi kilpailun aihe. Perisynti ja synti ovat teologisesti tärkeitä ja olennaisia käsitteitä, enkä ole niitä vastaan kapinoimassa. Olen kapinoimassa niitä vastaan, jotka joka tilanteessa tunnistavat syntisen muissa ja ”syntisen” itsessään.
Pelastus, Jumala-yhteys, vilpitön usko ja hartaus eivät ole muotteihin sidottuja. Toivon sitä eniten kuvissa seisovien stereotyyppiemme kannalta. Heidän oma taakkansa on raskas. Jos menestyjän menestys lakkaa, missä hänen Jumalansa silloin on? Jos pidättäytyjän kulissit kaatuvat, millaiseen pyörteeseen hän joutuukaan?
Olemme nähneet kaksi kuvaa. Voisimmeko tulevaisuudessa nähdä kolmannen? Sellaisen kuvan uskovasta, jossa moralismi ja muotittaminen loistavat poissaolollaan? Tuskin täydellistä maailmaa saamme aikaiseksi ikinä. Mutta yrittää silti voisimme. Minä ainakin aion aloittaa itsestäni.
Kuvia on monta. Jotkut voimakkaampia ja syvemmälle juurtuneempia kuin toiset. Toiset kuvat ovat huonompia, toiset parempia. Koitetaan käydä hyviä kohti. Ilomielin, avojaloin, linnunpoika kämmenellä.
Kirjallisuus
Blake, William: Taivaan ja helvetin avioliitto.(Karisto, 1959)
DeBotton, Alain: Uskontoa ateisteille.(Basam Books, 2013)
Heikka, Mikko: Kapitalismi, kristinuskon musta joutsen?(Kirjapaja, 2016)
Heinimäki, Jaakko: Seitsemän syntiä.(Like, 2002)
Liehu, Heidi: Ihana Kristus.(Kirjapaja, 2006)
Liehu, Rakel: Runot.(WSOY, 2002)
McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet.(Kirjapaja, 2012)
Paloheimo, Oiva: Kootut runot.(Tammi, 2011)
Pursiainen, Terho: Summa: Kootut teologiset teokset.(Kirjapaja, 2005)
Weber, Max: Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus.(Vastapaino, 2014)
Wittgenstein, Ludwig: Yleisiä huomautuksia.(WSOY, 1979)
