Martti Haavio, Suomalainen mytologia. Kansikuva.

Kuun syöntiä ja Ukon maljan juontia

Myyteissä ihminen on kautta aikain kuvannut tuntemuksiaan sellaisten vaikeiden, hankalasti ymmärrettävien ja pelottavien elämäntilanteiden edessä, joihin me jokainen joskus joudumme.

Mihin vertaisi Martti Haavion (1899 – 1973) vuonna 1967 ilmestynyttä teosta Suomalainen mytologia, josta SKS on ottanut uuden painoksen vuonna 2019. Ainakin akateemikon eräisiin aikaisempiin kirjoihin nähden se on paikoin varsin vaikealukuinen pikkutarkoissa huomautuksissaan, moninaisissa, joskin kiinnostavissa ja epäilemättä tarpeellisissa sitaateissaan sekä satoihin kohoavassa aihelmanumeroinnissaan. Se tuntuu noudattavan enempi luentosarjasuunnitelman struktuuria kuin lukevalle – tieteellisellekään – yleisölle tarkoitettua teosta. Tottakai se on Haavion opus magnum, sitä ei käy kieltäminen. Se on hyvä hakuteos ja oiva käsikirja, jonka artikkelit laajenevat parhaimmillaan pienoistutkielmiksi.

Helsingin yliopiston kansanrunoudentutkimuksen professorina työskennellyt Haavio toteaa myytin merkityksen selvinneen vasta 1900-luvulla uskontotieteilijöille.  Ja kun folkloristiikan ja uskontotieteen suhde on väljä, ajatuksesta voinee päätellä myytin arvon paljastuneen tuolloin kansanrunoudentutkijoillekin.  –  Joillekin teologeille myytin käsite ei tunnu selvinneen tälläkään vuosisadalla, koska heistä monet tietämättömyyttään kavahtavat myytti-sanan käyttöä esimerkiksi neitseestäsyntymis- tai kuolleistaheräämiskertomusten yhteydessä.

Saivartelut sikseen. Haavio muistuttaa, että ”myytit eivät ole vapaata sepitystä, satujen lailla, vaan kuvastavat kansojen varhaiskantaisen uskonnon keskeisiä aatteita”.

Myytti aktualisoituu riitissä mutta myös runoudessa, ja riitin ja runon raja on häilyvä. Kun metsästäjä taikka karjaa keväällä ulos laskeva tai sadetta toivova maanviljelijä lausuu runomuotoisen rukouksen Ukolle, se on yhtä aikaa runoa ja rukousta, mutta se esittää myös myyttisen maailmankuvan, pukee sen kerronnalliseen asuun. Missä määrin myyttiruno on luonteeltaan esteettistä, on kysymys, johon folkloristiikka harvemmin kajoaa. Runomittamuotoinen teksti on helpompi pitää rakenteensa takia mielessä, joten runollisuudella taitaa olla kansanperinteessä paljolti käytännöllinen, muistitekninen tehtävä. Mutta ei se runon esteettisyyttä häivytä, ei sepittäjältä eikä toistajalta, ei modernilta vastaanottajaltakaan.

Suomalainen Ukko on pilvienpäällinen jumala. Tässä kuten kautta monipuolisesti kuvitetun teoksensa tutkija tekee vertailuja muiden kansojen mytologioihin. Kreikkalaisten Zeuskin oli salamoija,  pilvennostattaja ja sateenlähettäjä. Muistaapa professori mainita myös ugaritilaisten Baal-jumalan, monelle Vanhan testamentin Kuninkaiden kirjasta tutun sateen tuojan, jonka palvontamenot eivät siinä kertomuksessa kuitenkaan kyenneet sadetta aikaansaamaan. Myyttitarina oli puolueellinen ja katsoi paremmaksi oman kansan profeetan Elian saderiittiä. Ääntäkin tämä ukkosjumala piti; suomalaisella Ukollakin oli rinnakkaisnimenä Remu. Ukon myytti manifestoitui erityisesti Ukon vakkain juhlana. Pyhän oluen maljoja juotiin viljasadon turvaamiseksi, sillä Ukko oli sään jumala.

Votjakkien vakka ja muita pyhiä esineitä. Haavion suuresti arvostaman Uno Harvan teoksessa Finno-Ugric and Siberian Mythology.

Votjakkien vakka ja muita pyhiä esineitä. Haavion suuresti arvostaman Uno Harvan teoksessa Finno-Ugric and Siberian Mythology.

Asioiden alkuperä on kiehtonut alati ihmistä. Miten syntyi rauta? Kuka ja kuinka teki ensimmäisen tulen?  Ja kun tarpeeksi kauas mennään, myytti kysyy samaa kuin tiede tänä päivänä: miten maailma ja kulttuuri saivat alkunsa?  Tällaiset myyttitarinat ovat etiologisia eli syntymyyttejä.

Auringon ja kuun pimennysten aikoina valoa ei ollut; joku pahantahtoinen olento oli niellyt valon.  Se oli vapautettava. Tämäkin on universaali uskomus. Sitä paitsi kuun väheneminen ja kasvaminen kuunkierrossa teki siitä kenties vielä arvoituksellisemman valonlähteen kuin aurinko, joka toki sekin noustessaan ja mereen upotessaan tai vuoren taa painuessaan synnytti monet myyttitarinat jo muinaisilla egyptiläisillä.

”Capeet heilde cuun söit”, kirjoitti Mikael Agricola suomalaisten pimennyskokemuksista. – Mutta mikä ja millainen olento oli kave? Kapeet ovat tyttöjä, nymfejä, lampaita ja sileäkarvaisia mettän eläimiä kuten jäniksiä ja kettuja, esittää sanakirjassaan 1700-luvun suomalainen mytografi Christfrid Ganander.

Auringonpimennys oli varmaan vielä pelottavampi. Ja kun se oli sattunut jopa Kristuksen kuollessa ristillä, niin pahain voimain siinä täytyi olla toimimassa. Kun paholainen oli aikansa pidellyt aurinkoa mahassaan, hän lopulta oksensi sen: aurinko alkoi taas paistaa, valo tuli – luojankiitos  – takaisin. Pimennyksen aikana oli siis syytä järjestää moninaisia, valoinkin tehostettuja karkotus-, lepytys-  ja palvontamenoja, kuten muulloinkin pimeinä aikoina: keskiyöllä ja sydäntalvella.

Karhunpyynnin ympärille kehittyi kokonainen näytelmä kantakarhun syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta vuorosanoineen ja näkökulman vaihdoksineen. Karhun kalloa ei haudattu muiden luiden tavoin, jottei se tuhoutuisi, vaan nostettiin pyhän seipään nokkaan tai puuhun.

Karhukuusikko Kuhmon Jonkerin kylän Nuottivaarassa. Valokuva: Samuli Paulaharju.

Karhukuusikko Kuhmon Jonkerin kylän Nuottivaarassa. Valokuva: Samuli Paulaharju.

Karhunkallo männyssä Ruhtinansalmen Kovanvaarassa  Suomussalmella.  Valokuva: Samuli Paulaharju.

Karhunkallo männyssä Ruhtinansalmen Kovanvaarassa  Suomussalmella.  Valokuva: Samuli Paulaharju.

Tapa ei ollut ainoastaan suomalaisilla vaan muillakin suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Karhumyytti on yleismaailmallinen siellä missä karhuja on tavattu; se tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaaneilla.

Omaperäiset ainekset sekoittuvat myyteissä lainatavaraan. Kertomus vedenpaisumuksesta tavataan niin juutalaisessa kuin kreikkalaisessa mytologiassa, vanhin vedenpaisumusmyytti Haavion mukaan sumerilaisilta jo 2000 eKr. Ajatus kahdesta luojajumalasta, joista alempi on apulainen tai peräti vastustaja, esiintyy voguleillakin. Niin ikään myytti Aatamin ensimmäisestä vaimosta Lilithistä on levinnyt laajalti, jopa suomalaiseen kirkkotaiteeseen. Hattulan Pyhän Ristin kirkossa kalanpyrstöinen Lilith katselee, kun toista vaimoa Eevaa tehdään Aatamille.

Kiehtovien polkujen kautta kulkee Haavio tutkimuksessaan ja kuljettaa sen lukijaa. Kalevalaseuran toiminnanjohtajan, fil. tri Ulla Pielan jälkisanoista voi lukea teoksen aikalaisvastaanotosta ja myös hänen luonnehdintaansa Haaviosta myyttitutkijana. Jos akateemikko saikin joskus moitteita sirpaleisesta esityksestä, ihailua herättää yhä hänen laajoihin synteeseihin päätyvä esitystapansa. – Seuraavassa, jo tänä keväänä uusintapainoksen saavassa teoksessa Karjalan jumalat (1959) Haavio saattaa tavoittaa lukijansa vieläkin paremmin.

Suomalais-ugrilaiset myytit näyttävät kiinnostavan tämän päivän kaunokirjailijoitammekin. Erityisesti Mikko Kamula rakentaa romaanisarjaansa Metsän kansa mytologiselle kansanperinteelle, mutta myös Päivi Alasalmen ja JP Koskisen tuotannossa mytologiat kukoistavat.

 

Arvioitu teos: Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967). 3. tarkistettu laitos. SKS 2019.

Artikkelikuvassa Haavion teoksen kolmannen painoksen kansikuva.


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'Kuun syöntiä ja Ukon maljan juontia' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.