Michelangelo Antonionin uran kultakausi oli 196060- ja 70-luvuilla, jolloin hän oli yksi Euroopan arvostetuimmista elokuvaohjaajista yhdessä Federico Fellinin ja Ingmar Bergmanin kanssa. Bergmanin kanssa Antonioni jakaa muuten saman kuolinpäivän (30.7.2007)! Antonionin ura kesti pitkään ennen kuin se lähti lentoon heti 1960-luvun alussa, jolloin hän teki elokuvahistoriaan lähtemättömän vaikutuksen tehneen trilogian tuhoon tuomituista rakkaustarinoista, jota myös eksistentialistisen yksinäisyyden trilogiaksi tituleerataan. Suuri kaupallinen läpimurto tapahtui sitten englanninkielisellä debyytillä Blow-up – erään suudelman jälkeen (1966).
Trilogian viimeisen osan Kuumetta (L’ Eclisse, 1962, kirjaimellinen käännös Pimennys) ensi-illasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Maailma on tänä aikana muuttunut paljon mutta samalla myös vähän. Kuumeen ensi-illan aikaan elettiin pimeintä kylmän sodan aikaa, ja maailma jännitti suurvaltojen välisten suhteiden kriisiytymistä ydinsodaksi. 60 vuotta myöhemmin olemme palanneet vastaavaan tilanteeseen. Maailmantilanne kertoo siitä, että ihmiset ovat jälleen menettäneet yhteyden toisiinsa, jos sitä koskaan olikaan. Elokuvan päähenkilöt, jotka kokevat rakkaudenkaipuuta mutta jotka samalla ovat hukassa tunteidensa ja ympäröivän todellisuuden kanssa, voisivat sellaisenaan seikkailla 2020-luvulla.
Kuumetta, vaikka se onkin edellisten osien tapaan täysin itsenäinen teos, jatkaa siitä mihin edellisessä osassa on rakkaussuhteiden kanssa päästy. Seikkailussa (L’Avventura, 1960) pääparin suhde on alkanut onnettoman sattuman kautta ja on luotu sellaiselle pohjalle, joka ei voi kestää kovinkaan pitkälle. Yössä (La Notte, 1961) pari on ollut pitkään naimisissa, mutta avioliitossa rakkaus on aikaa sitten kuihtunut. Parin yhteisen tuttavan kuoleman kautta alkaa lopulta prosessi, joka johtaa hyväksymiseen. Kuumeen alussa Vittoria (Tämän vuoden alussa menehtynyt Monica Vitti) on miehensä Riccardon (Francisco Rabal) kanssa huoneessa, jossa pari on viettänyt yön yhdessä. Riccardo tuntuu olevan tyytyväinen ja iloinen; hän ei selkeästi ymmärrä, missä mennään, sillä Vittoria tuntee jotain aivan jotain muuta kuin rakkautta miestään kohtaan. Hän haluaa erota.
Vittoria on modernin ajan nainen, joka on ollut vuosia naimissa itseään vanhemman miehen kanssa. Suhteessa ei ole enää laisinkaan rakkauden paloa; tai miehen puolelta olisikin, mutta Vittoria ei koe samoin. Hän toimii itsenäisesti, vaikka todellisuudessa hän ei tunnu tietävän miten haluaisi toimia. Vittoria päättää lähteä pois asunnosta ja suhteesta Richardon maanitteluista huolimatta.
Vittoria ajautuu suhteeseen nuoren pörssimeklari Pieron (Alain Delon) kanssa. Pierro on toista maata Vittorian kanssa, hän impulsiivinen ja nopealiikkeinen, hänelle raha on kaikki kaikessa, se menee jopa rakkauden edelle; silti Vittoria ihastuu häneen. Nuori kiihkeä rakkaus kulkee läpi modernin Rooman lähiöiden mutta kulkee väistämättä myös kohti ennalta määrättyä loppuaan.
Antonioni on trilogiassaan siirtynyt Sisilian rannikolta ja Milanon työläiskaupungista sykkivään pääkaupunkiin Roomaan, missä raha ja kulutus säätelevät kaikkea, jopa rakkautta. Pörssimaailma ei juurikaan tunne inhimillisyyttä; numerotaulut ja ihmiset toimivat konemaisen järjestelmällisesti vailla inhimillisiä tunteita. Ainoa asia, joka keskeyttää rahanteon, on entisen meklarin kuolema, jolle omistetun hiljaisen hetken vuoksi menetetään tähtitieteelliset määräät rahaa – jotkin pyhät periaatteet ovat sentään säilyneet.
Antonionin trilogiassa käänteen tekevät hetket ovat niitä, jolloin päähenkilöt tajuavat rakkaussuhteidensa olevan sammuneet. Todellisuudessa ne ovat tehneet kuolemaa jo pitkän aikaa. Kuumeessa suhde taisi tosin olla kuollut jo syntymästään saakka. Voisi helposti tehdä sen tulkinnan, että Antonioni on kyyninen mitä tulee rakkauteen, mutta se olisi aivan liian helppoa. Itse katson Antonionin olevan suuri romantikko, joka näkee kauneutta joka paikassa, kuten pörssin hiljaisessa hetkessä, ja siinä, kun aviopari Yössä nurmikolla maaten yhdessä tuumin hyväksyy avioliittonsa olevan ohi. Antonionin moderni maailma on yksilöille armoton, mutta rakkaus ja sen puute ovat Antoniolle kaiken toiminnan lähde. Ilman rakkautta ei ole mitään.
Kuumeen Vittoria on aktiivinen nuori nainen, joka toimii ja ajattelee itsenäisesti, tosin hän on eksynyt omien tunteidensa viidakkoon eikä näytä löytyvän suuntaansa. 2020-luvulta katsoen Antonionin 1960-luvun elokuvat tuntuvat hyvin moderneilta. Tämä johtuu ehkä siitä, että 1960-luvulla maailma oli kovaa vauhtia pääsemässä pois sodan jälkeisestä traumasta – ainakin päällisin puolin – ja oli kovaa vauhtia modernisoitumassa. Modernisoituminen ei tapahtunut ongelmitta, eivätkä kaikki pysyneet kehityksen kelkassa mukana – jos pysyvät tänäkään päivänä. Antonioni tuntuu kuvaavan nykyajan ongelmallisuutta mutta kuitenkin hyvin eri tavalla kuin vaikkapa Chaplin tai Tati, jotka kuvasivat sen naurettavuutta, kun taas Antonionin maailmassa yksilöt tuntuvat kadottavan itsensä ja toisensa henkisesti systeemin rattaisiin. Antonionin elokuvissa kaupungeilla, oli kyseessä sitten Lontoo tai Rooma, ja arkkitehtuurilla on suunnattoman suuri merkityksensä; ne kuvastavat sitä metafyysistä eksymistä, jonka parissa päähenkilöt joutuvat painimaan.
Antonioni oli runollinen elokuvantekijä, mikä näkyy hänen jokaisessa taideteoksessaan, niiden tarinankerronnassa. Antonionin tekemiseen vaikutti tiivis yhteistyö kirjailija, runoilija Tonino Guerra (1920-2012) kanssa, joka toimi myös Kuumeen toisena käsikirjoittajana. Vaikka Antonionin aiheet ovat elävästä elämästä ja ovat päällisin puolin neorealistisen perinteen läpitunkevia, ne ovat kaukana valtavirrasta. Antonionin tavasta kuvata pitkiä kohtauksia, joissa ei näennäisesti tapahdu juuri mitään, tuli oma käsitteensä elokuvahistoriaan. Hektisessä nykymaailmassa ja vielä hektisemmässä elokuvamaailmassa Antonionin visiot ovat kuin pitkää hiljaista meditaatiota.
Elokuvan loppukohtaus on arkipäiväinen mutta samalla runollisen kaunis ja mystinen – elämä rakastavaisten kulkemilla kaduilla jatkaa arkista elämäänsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nyt, nähtyäni elokuvan toista kertaa, heräsin pohtimaan sitä, millaisen jäljen jätämme maailmaan täältä aikanaan lähdettyämme. Muistaako kukaan meitä enää, vai häviämmekö kokonaan ihmisten muistoista? Olemmeko eläneet täällä vain itseämme varten vai olemmeko onnistuneet vaikuttamaan toisten elämään? Miten olen onnistunut omista tunteistani puhumaan rakkaimmilleni? Banaalia pohdintaa, mutta sitä kai on joskus hyväkin tehdä. Hyvä taide herättelee pohtimaan, ja sitä Antonionin elokuvat lähes poikkeuksetta ovat. 60 vuotta ensi-iltansa jälkeen Kuumetta on edelleen elokuva, joka merkitsee.
