Jaakko Jaatinen: Riisuttu. Kansikuva.

Kutsu yhteiseen ruokapöytään ja aitoon ihmisyyteen

Teologi ja rovasti Jaakko Jaatisen (s. 1939) kirja on poikkeuksellinen monesta syystä. Se on aikaansa edellä oleva, monikerroksinen ja moninainen kontribuutio nykyajan teologiaa, kirkkoa ja yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun. Kirjan sisältö edellyttää paljon perehtymistä. Osittain tämän takia arvioni ilmestyy vasta nyt, nelisen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Riisuttu vaatii persoonallisen ja radikaalin eli perin pohjin uudistusta vaativan näkökulmansa takia tavallista pidemmän arvion, jotta Jaatisen tärkeä näkemys avautuisi riittävän hyvin niin, että siihen voisi ottaa kantaa pelkän arvionkin perusteella. Toivomukseni on, että arvioni inspiroisi lukemaan koko kirjan.

Jaatinen sommittelee hienovaraisesti ja oivaltavasti oman lapsuutensa ja nuoruutensa elämänkokemukset kirjansa teemaan ihmisestä kahden maan kansalaisena, eräänlaisena pakolaisena, joka on tavaroiden ja elämänsäkin kuluttujana vieraantunut aidosta elämästään, sen perustasta ja tarkoituksesta.  Erittäin ajankohtaisessa ja puhuttelevassa kirjassaan Jaatinen laajentaa näkökulmaa omista elämänvaiheistaan etnisten, uskonnollisten ja sekulaarien identiteettien analyysiin. Omaa esitystapaansa hän kutsuu autoetnografiseksi.

Jaatinen kertoo olevansa talvisodan orpo ja niin talvisodan kuin jatkosodan evakko, joka sodan jälkeen palasi Ruotsista takaisin Suomeen yksinhuoltajaäitinsä luo ummikkona jo vieraaksi muuttuneeseen maahan ja ihmisiin, äitiinsäkin.

Jaatinen kehittää italialaisen filosofin Giorgio Agambenin (s. 1942) käsitettä homo sacer, “paljas ihminen”, ja määrittelee asioiden tarkastelunäkökulmansa lopunajalliseksi. Jaatinen selittää lopunajallisen ajattelun olevan sellaista ajattelua, joka kohdistuu ihmisen pelastukseen ja lunastukseen nyt-hetkessä. Jaatinen tarkoittaa puhuessaan ihmisestä sekä yksilöä että ihmiskuntaa.  Kun hän kertoo jossain kohdin itsestään ja omista elämänvaiheistaan, niin hän puhuu samalla ihmisen suhteesta käytäntöön eli praksikseen, siis siihen, miten hän käyttää elämänsä ja aikansa nyt-hetkessään. Käytäntöön pätee sama kuin ihmiseen eli kun puhutaan yksilöstä, puhutaan samalla aina yhteisöstä.

Jaatinen puhuu sellaisesta aikaan suhtautumisesta tai tarttumisesta, joka saattaa historiallisen ajan päätökseensä tai raamatullisesti ja apostoli Paavalin tavoin ilmaistuna täyttymykseensä. Jaatinen keskittyy lopunajallisessa ajattelussaan ihmisen historiaan, esi- ja jälkihistoriaan. Hän käyttää saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen (1844-1900), jota pidetään Paavalin perivihollisena, sanontaa “Ihminen tulee siksi, mitä hän on”. Tätä Jaatinen käyttää kuvaamaan ihmisen kamppailua, jonka seurauksena historia saatetaan päätökseensä.

Historian lopusta ja viimeisestä ihmisestä on puhunut myös yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama (s. 1952) läpimurtoteoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyaman mukaan tuhansia vuosia kestänyt ideologioiden välinen kamppailu on päättynyt, ja voittajaksi on julistettu liberaalidemokratia. Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä maailmassa näin saatettiin, ainakin jälkikäteen ajatellen, liian ennenaikaisesti uskoa.

Jaatinen käsittelee kirjassaan lukuisia aiheita, joista mainitsen seuraavat: kodittomuus ja rajojen valta sekä ihminen rajan kansalaisena, ihmiskunnan lopunajallinen juhlapöytä ja ihmiskäsitys, Jumalan heikkous messiaanisena voimana, pelastus jäännöksen kautta, suvereenin kansan harha, paljas ihminen (homo sacer), kuluttajan heikko voima, Marxin eskatologian päivitys, kriittisen praksiksen ja kumuloituvan verkottumisen tie ja mahdollisuus, valtion uudistuva rooli, eros ja agape, kairos operatiivisena aikana, jokapäiväinen leipämme, miehen kotiinpaluu, rahan saatto ja uusi valittu kansa, luottamuksen verkosto, lopunajallinen pelastussanoma ja ilo kirkon elvyttäjänä sekä kutsu yhteiseen ruokapöytään.

Seuraavassa käsittelen niitä kirjan teemoja, jotka ovat mielestäni Jaatisen kirjan parasta ja uutta luovinta antia. Ne ovat sellaisia aiheita, jotka vaativasta ja tasokkaasta teoreettisesta ja teologisesta esityksestään huolimatta tai juuri sen takia edellyttävät lähempää tarkastelua.

Teologiasta ja sen menetelmästä

Jaatinen kirjoittaa kiinnostavasti siitä, mitä hän nimittää teologian menetelmän ongelmaksi. Jaatinen alkoi opiskella teologiaa ennen muuta siksi, että hän oletti teologisen tiedekunnan olevan ainoa, jossa voisi pohtia kokonaisvaltaisia ihmistä koskevia kysymyksiä. Toinen syy teologian opiskeluun oli se, että hän mietiskeli paljon uskonnollisia kysymyksiä.

Jaatinen selittää, että perimmältään hänen lähtökohtansa oli intellektuaalis-filosofinen, mutta se kieli, jolla hän pohdiskeli teologisia kysymyksiä, peilautui aluksi läpikotaisin uskonnollisen sanaston ja esiymmärryksen kautta. Toisinaan hän oli enemmän uskonnollinen, toisinaan taas enemmän intellektuaalis-filosofinen. Kummassakin elämäntavassa oli Jaatisen mukaan kuitenkin kysymys siitä, miten elää kristittynä ja ylipäätään ihmisenä.

Teologisessa tiedekunnassa kysymyksenasettelut pirstoutuivat moneen eri teologiseen oppiaineeseen, joiden – keskenään erilaisten – paradigmojen sisällä pysyen ei voinut muodostaa yhtenäistä kokonaistulkintaa uskonnosta, elämästä ja ihmisen merkityksestä. On tärkeää huomata, että Jaatinen tarkoittaa ihmisellä yksilöä ja yhteisöä sekä ihmislajia, sen asemaa ja historiaa planeetallamme.

Tämä kaikki hämmästytti Jaatista, koska hän oli saanut sellaisen ennakkokäsityksen, että pelastuksen oli ja on tarkoitus koskea yksilön lisäksi koko maailmaa. Teologisten oppiaineiden suhde elämään oli kuitenkin etäinen ja ulkopuolinen kuin jalkapallotuomarin suhde jalkapallopeliin. Tosiasiassa kuitenkin subjektiivinen elementti on aina tietoisesti tai tiedostamattomasti läsnä tutkimustyössä. Jaatista alkoivat kiinnostaa ne lähtökohdat ja kysymykset, joihin perustuen tieteellistä tutkimusta tehdään. Nimittäin tutkimuskysymys on (toisinaan) itse asiassa tärkeämpi kuin vastaus, koska kysymys jo implikoi vastauksen sisältöä, sen laajuutta, syvyyttä ja laatua. Tärkeää on myös huomata, että käytäntö eli praksis edellyttää aina valintoja, ja valinnat eivät ole mahdollisia ilman tietoista tai tiedostamatonta teeman kokonaistulkintaa, hän analysoi.

Jaatisen mukaan tieteellisen, myös teologisen, tutkimuksen metodinen ateismi alankomaalaisen oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen (1583-1645)paradigma etsi Deus non daretur (“ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa”) antaa  objektiivista tietoa uskonnostamme. Mutta ongelmana on, että se saattaa implisiittisesti rajata tutkimuskohteen kysymyksenasetteluja ja tietoa. Jaatisen mielestä tätä pahempi ongelma on se, että tällaiseen tieteelliseen menetelmään näyttää kätkeytyvän myös oletus etsi homo non daretur, “ikään kuin ihmistä ei olisi olemassa.”

Tutkija kuitenkin tekee aina valintoja monista vaihtoehdoista. “Ikään kuin ihmistä ei olisi olemassa” -menetelmä myös poissulkee ihmisenä olemisen olemassaolon ulkopuolelle tarkastelemalla häntä vain tutkimuksen objektina sellaisesta positiosta, jossa tutkija ei kysy samalla lainkaan omaa olemistaan ihmisenä. Näin kuitenkin ihmistutkimuksessa tulisi tehdä.

Jaatinen omaksui näkemyksen, että tieteen ja uskonnon tulkinnat tulee yhdessä asettaa kokonaistulkinnasta esiintulevaan perspektiiviin, joka on yhteydessä praksikseen, käytäntöön. Ajatuksen tähän Jaatinen sai erityisesti apostoli Paavalin teologiasta, jossa yhtenä keskeisenä teemana on lopunajallinen perspektiivi suhteessa historiaan ja aikaan. Tässä on tärkeää se, että lopunajallinen näkökulma mahdollistaa tien kulkea sekä sekulaarin että uskonnollisen ajattelun alueelle. Vähitellen sekä kirkossa että esimerkiksi sosialistisessa Neuvostoliitossa lopunajallinen eli eskatologinen paatos kuitenkin sammui.

Näin ollen näkymätön eskatologinen kirkko on jäänyt ajan myötä ajattelussa ja toiminnassa vallitsevan, sosiologisesti rajoittuneen kirkon, varjoon ja toisaalta ateistisessa eskatologisessa liikkeessä tapahtui väkivaltainen rajankäynti trotskilaisen “jatkuvan vallankumouksen” opin ja Stalinin  opin “sosialismi yhdessä valtiossa” välillä. Vastaavasti, mutatis mutandis, muuttui jatkuvan reformaation ajatus “ecclesia semper reformanda est”  latistuneeksi kuolleeksi kirjaimeksi – ja mikä pahinta, se menetti ajanvastaisen hyökkäävän voimansa.

Lopunajallinen ruokapöytä

Todellinen kirkko ei ole aikaan sidottu, vaan se on ikuinen tai ajaton. Sen täyttymyksen tulee olla täydellinen, siis ei yhtäkään ihmistä poissulkeva. “Oikeaoppiset” ja kristinuskon rajojen vartijat ovat ymmärtäneet tehtävänsä aivan väärin. Heidän tulisi avata portit ja päästää kaikki sisään. Voidaan kuitenkin relevantisti kysyä: Mihin tällainen manifestinen ajattelu saattaisi käytännössä johtaa?

Edesmenneen ystävänsä kirjailija Aapo Riihimäen kanssa käymiensä keskusteluiden inspiroimana ja tuloksena sekä omaa papin identiteettiä pohtiessaan Jaatinen oivalsi ajatuksen, joka on samankaltainen Paavalin lopunajallisen sanoman kanssa. Jaatinen tarkoittaa sitä, että

“todellinen radikaali muutos ei merkitse uuden kutsumuksen tai valtarakenteen rakentamista vanhan rinnalle, vaan kunkin on pyrittävä sisältä päin (sic) sekä yksilötasolla että ammatissaan ja yhteiskunnallisessa asemassaan ylittämään annetun rajat ja siten muuttamaan sisältäpäin uudistaen vallan rakenteita ja ihmisten elämäntapaa.”

Jaatinen on omaksunut kokonaisnäkemyksen eskatologisesta yhteisöstä, jota hän kutsuu työnimellä ”kuluttajien verkosto” tai ”ihmiskunnan ruokapöytä”. Tämä yhteisö ei kuitenkaan ole sosiologinen vaan siis eskatologinen yhteisö. Jaatinen toteaa radikaalisti ja provokatiivisesti, että “kirkko ei omista pelastusta eikä sen syvällisyyden menetelmää.” Nimittäin syvällisyys on juuriin menemistä, sellaista radikaalia puhetta, jonka tarkoitus on mennä suusta sydämiin ja muuttua uudistavaksi käytännöksi. Näin ollen kirkko ei olekaan itsetarkoitus “vaan väline, joka saavuttaessaan päämäärän kadottaa itsensä lunastettuun ihmislajiin”, Jaatinen väittää.

Ihmiskunnan yhteisen lopunajallisen ruokapöydän ajatukseen liittyvät tavallaan kaikki kirjan teemat joko tiiviimmin tai löyhemmin. Jaatinen sanoo, että ajattelussamme ja ennen muuta käytännön toimissamme on tehtävä muutos. Nimittäin ilman sitä kristittyjen ja kaikkien ihmisen elämä on vaarassa muuttua pelkäksi elottomaksi objektiksi, pystyyn haudatun ihmisen “elämäksi”. Lopunajallisen ajattelun perusajatus on se, että ihmisestä tulee se, miksi hänet on luotu ja mikä hän jo nyt on, siis ajatus ihmisestä historiallisena olentona juuri siinä hetkessä, missä hän parastaikaa on niin yksityisenä olentona kuin yhteisöllisenä koko ihmislajin laajuisena moniulotteisena verkostona. Tällaista Jaatisen toivomaa kuluttajien verkostoa ei ole vielä syntynyt, mutta hän pitää sitä kuitenkin mahdollisena, jos ihmisten ajattelu muuttuu todellisen yhteisöllisen ajattelun mukaisesti.

Tähän kuluttajien verkostoon voivat liittyä kaikki, myös uskonnottomat, ateistit ja agnostikot. Nimittäin voimme yhdessä pyrkiä tulemaan siksi, mitä olemme elämän perustasolla kuluttajina. Yhteisessä ruokapöydässä voi vallita erilaisten kielten ja katsomusten sorina ja pukeutumisen kirjo – ja silti kaikki siihen osallistuvat voivat tulla kylläisiksi ja kokea elämän juhlana ja täyttymyksenä. Kysymys on siis yhteisestä ihmisten juhlasta, johon kaikki voivat tulla mukaan kutsuttuina vieraina. Jaatinen toteaa puhuttelevasti:

“Minun Jumalani sotkeutuu Jeesus messiaassa inhimilliseen niin syvälle, ettei häntä enää voi irrottaa ihmisestä. Siksi voin puhua vain ihmisestä tarvittaessa.”

Jumalan heikkous messiaanisena voimana on tärkeä ymmärtää niin, ettei sillä haluta millään tavoin loukata “kunnon” kristittyjä. Jaatisen mukaan natsien surmaama Saksan tunnustuskirkon perustajajäsen ja vastarintataistelija Dietrich Bonhoeffer (1906-1945) oivalsi kirkkaasti Kristus-tapahtuman valossa sen, että armo luo hierarkian tilalle molemminpuolisen symmetrian niin ihmisten välisiin kuin myös Jumalan ja ihmisen väliseen suhteeseen. Kaikki ihmiset, sekä kristityt että pakanat, menevät Jumalan luo hädissään ja anovat apua, pyytävät onnea ja leipää, pääsyä sairaudesta, syyllisyydestä ja kuolemasta, Mutta mitä he löytävät? He löytävät Jumalan köyhänä ja häväistynä, ilman maljaa ja leipää. He näkevät hänet synnin, heikkouden ja  kuoleman saartama. Kristityt ovat Jumalan luona hädissään. Näin ollen Jumala voi samastua (tarkoituksellisesti) ihmiseen, jotta ihminen kokisi Jumalan rajattoman rakkauden realisoitumisen mahdollisuuden.

Positiivisen minänsä eli “valmiiksi annetun identiteetin” muodostamaa dialektista lukkoa ei pysty avaamaan ilman toisia ihmisiä, yhteisöverkkoa, jonka jäsenet samalla tavoin tarvitsevat rohkaisua tulla siksi, mitä he ovat.  Ovi yhteyteen, ja tämä on tärkeää, avautuu Jaatisen mukaan  kanssakulkijoiden avaamana. Näin ollen emme voikaan saada yhteyttä toisiin itse ryntäämällä ovea kohti. Jaatinen kirjoittaa oivaltavasti: “Minuun päin avautuva mahdollisuus on armoa.” Voin saada sitä osakseni vain siten, että kanssaihmiset haluavat kutsua minut juhlapöytäänsä ateriomaan, yhteiselle todelliselle ehtoolliselle. Tämän armon avulla sekä minä että kanssaihmiseni rohkaistuvat nousemaan kuolettavista taisteluhaudoistaan ei-kenenkään maalle (vrt. Pohjois-Amerikan intiaanit).

Lopunajallinen yhteisöllinen usko ei  sulje pois uskon ulkopuolella olevia, ei ketään ihmistä. Tämän eskatologisen uskon ihmisiä yhdistävä ja eheyttävä verkosto on kaikille avoin, siis kaikille niille, jotka sisäistävät “suun tunnustuksen ja sydämen välisen yhteyden uudistuneena käytäntönä.”  Ihmisen ei etsi enää vain omaansa kadottaakseen sen, vaan löytää yhteisen eheyttävän verkoston säilyttääksen sen.

Jaatisen mukaan “ikään kuin ei” -asenne avaa  pitopöytäyhteyden.  Nimittäin lopunajallinen asenne avautuu elämään “ikään kuin ei” -tilanteessa suhteessa kaikkien identiteettien kantajiin. Sinänsä mitään uutta ei siis tuoda annettuihin identiteetteihin, vaan niihin suhtaudutaan uusin tavoin. Jaatinen seuraa tässä kohdin italialaista filosofi, kirjallisuustieteilijä ja oikeustieteilijä Giorgi Agambenia, joka kutsuu itseään ateistiksi. Agamben pitää apostoli Paavalia antiikin suurten ajattelijoiden, Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen, vertaisena ajattelijana. Paavali puhuu lopunajallisesta “ikään kuin ei” -asenteesta ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään (1. Kor. 7: 29-32) seuraavasti:

“Sanon teille, veljet: aika on käymässä vähiin. Siksi niidenkin, joilla on vaimo, on nyt elettävä kuin heillä ei vaimoa olisikaan, surevien on oltava kuin he eivät surisi ja iloitsevien kuin eivät iloitsisi; niiden, jotka ostavat jotakin, on oltava kuin eivät saisi pitää ostamaansa, ja niiden, jotka käyttävät hyödykseen sitä mitä tässä maailmassa on, on oltava kuin eivät saisi siitä mitään hyötyä. Tämän nykyinen maailmamme on näet katoamassa.Toivoisin, ettei teillä olisi huolia.”

“Ikään kuin ei” -asenne lähtee siitä ajatuksesta, että maailman muoto eli skeema on katoamassa ja tätä prosessia tulee nopeuttaa lopputäyttymystä kohden.  Meidän ei pidä juuttua toissijaisiin erimielisyyksiin, vaan on ensisijaistettava se, mikä on tärkeintä ja yhteistä meille kaikille. Näin tehdessämme joudutamme lopunajallisista muutosta.

Tässä paavalilaisessa “ikään kuin ei” -hengessä voimme käyttää omaa annettua identiteettiämme (josta Jaatinen siis käyttää nimitystä positiivinen identiteetti) ottamalla positiiviseen identiteettiimme “ikään kuin ei” – asenteen avulla etäisyyttä, jotta löytäisimme mahdollisuuden yhteiseen praksikseen, käytäntöön. Voisimme esimerkiksi sanoa olevamme “ikään kuin ei”  -ateisteja tai “ikään kuin ei” -teistejä.

Miksi näin? Sen takia, että emme omistaisi (Jaatinen käyttää sanaa “omistelisi”, jolla ilmaisulla hän viitannee  ihmisen identiteetin kaavoittuneisuuteen, epätäydellisyyteen ja “väliaikaisuuteen”) identiteettejämme ateisteina, teisteinä, agnostikkoina tai muina, vaan käyttäisimme identiteettejämme “ikään kuin ei” -lähtökohdista, jotta löytäisimme kaikille yhteisen käytännön. Ajatuksena on siis se, että jätämme tarkoituksellisesti syrjään annetut positiiviset identiteetit, jotka estävät meitä etenemään yhteiselle “ei kenenkään maalle”. Näin meille avautuu mahdollisuus kohdata toisemme eri kulttuurien leirien rajalla ja erilaisuutemme ylittäen tarttua lopunajalliseen mahdollisuuteen ja murtaa aikaan sidotut vaihtoehdot käytännön tasolla. Tällaista lopunajallista prosessia Jaatinen kutsuu kriittiseksi praksikseksi. Myös kysymys Jumalasta ja olemisesta saa jäädä myöhäisempään pohdintaan, siihen aikaan, jolloin olemme käytännössä ratkaisseet, onko ihmistä lajiolentona olemassa tai oikeastaan, onko ihminen tulossa siksi, mikä hän jo on, so. lajiolento.

Lajiolennoksi tulemisen ymmärtämisestä seuraa, että ihminen tietää saavansa ravintonsa globaalissa talouden maailmassa koko ihmislajin muodostaman verkoston kautta. Leipä on yksi ja yhteinen. Me pakenemme paljaan ihmisen ongelmaa bios- eli valtiokeskeisen ihmiskäsityksen taakse. Näin ajatellen ihmisen arvo perustuu kansalaisuuteen. Kansalaisoikeutta vailla olevat ihmiset, “paperittomat”, ovat ikään kuin lainavaloisia ihmisiä.

Tällainen lainavaloinen ihminen on Agambenin määrittelemä homo sacer, paljas, epäpoliittinen ihminen, joka on ajautunut tai oikeastaan ajettu hyvän ja pahan tuolle puolen. (vrt. Nietzschen käsitys Jumalan kuolemasta ja moraaliarvostelmien perusteiden oikeuttamisesta  ei-tuonpuoleisen ja ei-kristillis-platonisen perinteen vaalimasta tosiolevasta). Lainavaloinen ihminen on pelkkä ihmislajiin kuuluva rääkätty ja riistetty luonnon olento, zoe. Zoella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa edes hänen yleisiin ihmisoikeuksien toteutumiseen liittyviin päätöksiin. Mutta häntä tulee kuitenkin kohdella yleisten eettisten normien mukaisesti niin kuin eläimiä suojellaan eläinsuojelulain mukaisesti.

Jaatinen väittää, että kesäkissakin aikaansaa sosiaalisessa mediassa enemmän moraalista mielenkuohua kuin keskuuteemme tullut homo sacer, paljas ihminen. Jaatinen jatkaa suorin sanoin: “Paljas ihminen, lajiimme kuuluva olento, on keskellämme uhka valtiokeskeiselle ihmiskäsityksellemme ja yhteisökäsityksellemme, koska se paljastaa valtion poissa olevan irvikissan kasvot.” Mutta lähimmäisen ja kauimmaisen rakkaus on kyllä yhdistettävissä.

Meidän on tärkeä huomata, että myös hyväntekeväisyys on vallankäyttöä, joka pyhittää, ainakin epäsuorasti, vallankäytön. Nimittäin hierarkkinen asetelma, me–he-ajatuksineen ja atomistisuus auttajien ja autettavien välillä hiertää tasa-arvoista suhtautumista ihmisiin. Nimittäin vasta sitten voi aika täyttyä ja ihmisyyden sapatti ja pääsiäisjuhla alkaa, kun eloisaa elämän virtaa pysähdyttävän omistelemisen sijasta rupeamme käyttämään kaikkia saamiamme taloudellisia hyödykkeitä, palveluja sekä aikaamme että osaamispääomaamme yhdessä.

Tämä onnistuu niin, että ensin uudistamme oman elämänasenteemme yhdessä lähipiirin verkon kautta, ja sitten se heijastuu verkon kautta laajemmalle muodostaen verkoston. Lopunajallisen ihmiskäsityksen mukaisesti uskovaiset toimivat yhdessä maallistuneiden kanssa. Jaatisen sanoin: “Kuluttajien välinen vertaileva kulutus ja erityiskokemuksia metsästävä uskonnollisuus sulautuvat samaan uomaan.” Tämän voi todeta esimerkiksi siitä, että suuret musiikki- ja urheilutapahtumat ja uskonnollisen herätysliikkeiden suuret  kokoukset oheistapahtumineen muistuttavat toisiaan.  Heikko voima vapauttaa ihmisen vääristyneen vallan hegemoniasta.

Jaatisen mukaan niin sanottu kuluttajien heikko voima kykenee murtamaan valtion vahvan hegemonian, koska se on loppujäykkää voimaa. Ihmisyksilön elämä kuluttajien verkostossa vapautuu jatkuvasta ja huolestuttavasta kamppailusta sosiaalisessa kentässä pysymisestään ja perustoimeentulostaan. Näin ollen häneltä vapautuu uskomaton määrä luovia voimia ja perspektiivejä uudistaa lähiympäristönsä ja laajemman kehän yhteiskunnallista todellisuutta. Heikolla loppujäykällä voimalla Jaatinen tarkoittaa yksilöiden “itseensä menemistä” eli kuluttajien keskinäisten suhteiden uudistumisen vertauskuvaa. Se on vahvan alkujäykän voiman vastakohta. Alkujäykällä voimalla tarkoitetaan poliittisen vallan  ja väkivallan sekä tuotantotaloudellisen vallan vertauskuvaa.

Kuluttajien verkosto tarkoittaa poikkeustilaa alhaaltapäin heikon voiman avulla. Laki saatetaan voimattomaksi ylittämällä sen vaatimukset. Näin myös valtio tietyin tavoin lakkautetaan, kun se kohotetaan laadullisesti uudelle tasolle. Tämä kuluttajien verkoston heikon voiman aikaansaama poikkeustila ei suinkaan johda yhteiskuntarakenteen romahtamiseen vaan sen laadulliseen hyppäykseen toiselle tasolle yhtä aikaa, kun valtio laskeutuu alas kansan sisään lopunajallinen lupaus toteutuneena. Kun sitten valtio sulautuu yhteiskuntaan kuluttajien verkostona, historia päättyy, koska historia on vahvan alkujäykän vallan, (väkivaltaisenkin) voiman, hallinnan jatkumoa.

Myös saksanjuutalaiselle filosofi Walter Benjaminille (1892-1940) nyt-hetki (Jetztzeit, vrt. Gegenwart = nykyhetki) on messiaanisen ajan malli, joka kokoaa itseensä valtavana lyhennelmänä koko ihmiskunnan historian. Benjaminin toteamuksesta, että elämme poikkeustilassa, on tullut sääntö, joka on ajankohtaisempi kuin ehkä milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa.

Jaatinen esittää, että yhteiskuntafilosofi Karl Marxin (1818-1883) eskatologiset näkemykset ovat keskeisen tärkeitä, mutta ne pitää päivittää. Ennen muuta Marxin ajatus historian avainjoukosta on yhä relevantti, vaikka samalla myös avoin kysymys. Keitä avainjoukon jäsenet oikeastaan ovat?  Tuon avainjoukon ei pidä ymmärtää itseään minään sosiologisena suureena, joka vapauttamalla itsensä vapauttaisi myös koko ihmiskunnan. Sen ei pidä erottautua pysyvästi muista ihmisistä ja ihmiskunnasta, vaan sen tulee ymmärtää myös itse olevansa lähtemätön osa, jäännös, ihmiskunnan vieraantunutta elämäntapaa, mutta kuitenkin avainjoukon  tulee taistella tuota vieraantumista vastaan.

Kenen vastuu on taistella vieraantumista ja sitä vastaan, että ihminen tuhoaa luontoa? Millä tavoin hyödykkeiden ja palveluiden kysynnän pitäisi muodostua, jotta voisimme valmistaa ihmissuhteita eheyttäviä tuotteita? Nämä kaikki ovat itse asiassa jokaisen vastuulla, koska me kaikki olemme kuluttajia. Mutta ennen muuta muutos parempaan on niiden vastuulla, joilla on mahdollisuus ensimmäisenä astua kriittisen praksiksen tielle. Niiden, jotka kirkkaasti ymmärtävät muutoksen välttämättömyyden.

Jaatisen mukaan ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka muuttavat kamppailun herruutta vastaan taisteluksi vieraantuneisuuttaan ja sosiaalista atomisoitumistaan vastaan. Itse asiassa juuri tätä Jaatinen tarkoittaa heikolla loppujäykällä voimalla.

Tällainen ihminen ei epätoivoisesti suuntaudu valtapoliittisessa mielessä ketään toista ihmistä vastaan.  Me voimme siis muuttaa entisiä kestämättömiä ja epäoikeudenmukaisia rakenteita väkivallattomasti ikään kuin sisältäpäin kasvamalla ja kasvamaan saattamalla ne uuteen ulottuvuuteen. Tässä kohdin Jaatinen käyttää kreikan kielen verbi-ilmaisua katargein, joka voidaan tulkita lakkauttamisen ja hävittämisen sijasta myös uudelle tasolle nostamisen, siis säilyttämisen, merkityksessä. Vastaavasti myös Lutherin, Hegelin (1770-1831) ja Marxin käyttämä saksan kielen verbin aufheben  merkitys on Jaatisen mukaan samankaltainen. Voimme siis todellakin tuoda merkittävän osan päätösvallasta ruohonjuuritasolle sillä tavoin, että muutamme elämäntapamme kuluttajina. Tämän seurauksena vapautuu taloudellista potentiaalia, joka on kokonaan meidän päätösvallassamme! Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää.

Ihminen, joka on lähtenyt kulkemaan kriittisen praksiksen tietä vapautuu laumamaisesta alistumisesta ulkopuolisille herruuksille tarttumatta miekkaan. Niin sanottu viimeinen tuomio on se, jossa ihminen antaa tuomion nykyiselle positiiviselle itselleen, jotta hän voi kehittyä ihmisenä uuteen autenttiseen ihmisyyttä itsessä ja muissa kunnioittavaan tasoon.

Mitä tämä positiivinen ihminen tässä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että positiivisuus nykytilassaan paljastuukin negatiiviseksi itseensä kuroutuneisuudeksi, ihmisestä on siis tullut  homo incurvatus in se eli itseensä käpertynyt ihminen. Tämä positiivista ihmistä kuvaava sanonta on alunperin kirkkoisä Aurelius Augustinukselta (354-430). Tätä ilmaisua myös Martti Luther (1483-1546) käytti kuvaamaan ihmisen perisyntiä (peccatum originale eli originis). On tärkeä huomata, että, että perisyntiä ei pidä ymmärtää biologisena, vaan historiallisena ilmiönä, siis historian taistelun ikuistamaan pyrkivänä dynamona.

Jumala de facto laskeutuu alas taivaastaan ja ilmestyy veljenä ja sisarena – ja vihdoinkin rakastettuna sanan kaikissa merkityksissä vasta silloin, kun Ihminen on kokenut viimeisen tuomion ja taistelun vieraantuneisuuttaan sekä sosiaalista atomisoitumistaan vastaan. Näin eroksen ja agapen keskinäinen harmonia toteutuu ihmisessä. Jaatinen kirjoittaa puhuttelevasti:

”Silloin kukaan ei opeta toiselle ‘tunne Jumala’, sillä kaikki tuntevat hänet – itsessään ja kanssaihmisissään. Kun nämä kaksi erillistä maailmaa yhtyvät, ei enää ole tarvetta asettaa kysymystä Jumalasta erillään kysymyksestä keitä me olemme.”

Näyttää siltä, että Jaatinen päätyy samankaltaiseen näkemykseen kuin Luukas sanoo Jeesuksen antavan fariseuksien kysymykseen: Milloin Jumalan valtakunta tulee? Jeesus vastaa: “Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ‘Se on täällä’ tai: ‘Se on tuolla’.  Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (Toinen tulkinta: sisäisesti teissä, M.T.).” (Luuk. 17: 20-21).

Kutsu ihmisten juhlaan ja aitoon iloon

Ihmiskunnan lopunajallinen ruokapöytä tarkoittaa sellaista elämäntapaa, joka ei ole ristiriidassa yhdenkään ihmislajiin kuuluvan elämän perustarpeiden tyydyttämisen kanssa. Tähän nykyinen teknologia ja informaatioteknologia ja muu tieteellinen tietämys antavat erinomaiset välineet. Ihmisiä ei ole syytä, ainakaan väärin perustein, syyllistää, mutta asiantilaan herättäminen on tärkeää, jopa välttämätöntä, jotta voisimme pelastua meitä kaikkia uhkaavalta totaaliselta tuholta.  On syytä muistaa, ettei kollektiivinen itsemurha ole luovaa tuhoa. Ihmisen ja ihmiskunnan itsemurha on pakoa kestämättömästä todellisuudesta, vieraantuneisuudesta ja sosiaalisesta atomisoitumisesta. Näin tapahtuu ihmiselle myös – tai jopa ennen kaikkea – nykyjan somemaailmassa. On kuitenkin mahdollista yhdessä muuttaa tällainen tuhoava voima, jos ihmiset yksilöinä murtavat aikaan sidotut ilmiöt, siis Nietzschen kuvaaman eurooppalaisen ihmisen laumaeläinmoraalin ja elämäntavan. ihmisten on vaadittava mahdollisuutta sille, mikä on todellista, ihmisen ihmisyyttä vapauttavaa käytäntöä ja toimintaa.

Nykyajan tienraivaajia eivät enää ole papit ja filosofit, vaan aloite ja omanlainen väkevä valta on siirtynyt Jaatisen sanoin “ruohonjuuritasolle, kuluttajiin, jotka hallitessaan itseään yhdessä samoin ajattelevien itsekriittisten kuluttajien kanssa, avaavat yhteiskuntaan uuden dimension muuttaa maailmaa.” Kysymys ei ole “vain” siitä, että ihmiskunnan yhteinen ruokapöytä olisi mahdollisuus, jonka tulisi realisoitua, vaan kyseessä on todellinen lajikäyttäytymisensä löytänyt ihminen, jolle meidän kaikkien pitää antaa lopullinen mahdollisuutensa. Ihmisen pitää lopettaa historiallisena olentona sota oma lajiolemustaan ja samalla myös ympäröivää luontoa vastaan  On aloitettava keskustelu vallan todellisesta olemuksesta, siis siitä, mitä valta de facto on.

Jaatisen mukaan markkinaliberalismin voitto kommunismista ei tuonut historian päättymistä yhtään lähemmäksi. Sen sijaan rahasta on tullut globaali sähköisesti kulkeva abstrakti vaihdon väline. Varsinaista kilpailua on enää vain kovin kapealla alueella. Rahavirrat kasautuvat  globaaliksi finanssikapitalismin – tai jopa tuhokapitalismin – pääomaksi. Se  kaventaa demokraattisuutta ja vapautta kuten Naomi Klein (1970-) väittää kirjassaan Tuhokapitalismin nousu (2007, 2008).

Mutta kuluttajien verkostossa eros– ja agape-rakkaus kohtaavat toisensa kaikkine ihmisluonnon alueella ilmenevine muunnelmineen. Ihmisen yhteys tulee esiin elämän perustarpeissa: nälän, vilun tai helteen helpottamisessa sekä läheisyydessä, moninaisessa rakkaudessa ja keskinäisessä luottamuksessa. Kaikki ihmiset kutsutaan rakentamaan yhteyttä. Aikaisemmat vuosituhantiset ylittämättömiltä näyttäneet raja-aidat murtuvat. Tämän takia yhteiseen lopunajalliseen ruokapöytään kokoontuminen aikaansaa uuden ilon, riemullisen todellisuuden, uuden sapatin ja pääsiäisen. Jaatinen kirjoittaa: “Siinä taivas ja maa yhtyvät ja kaikki erilaisuudet näyttäytyvät elämän rikkautena ja tuovat täydennyksen ja siten täyttymyksen meidän ihmísyyteemme.”

Jaatinen puhuu kairoksesta operatiivisena aikana. Kairos eli Jumalan erityinen toiminnan aika, jota voidaan kutsua myös messiaaniseksi ajaksi, on Jumalalle otollista ajan hetkeä, siis aikaa jolloin Jumala toimii. Sen sijaan k(h)ronos tarkoittaa tavanomaista aikaa. Jaatinen siteeraa Agambenin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 7. luvun jakeiden 29-32 tulkintaa. Agambenin mukaan messiaanisen ajan yhdeksi määritelmäksi voidaan esittää seuraavaa:

“Se on aikaa, joka tarvitsee ajan viedäkseen sen loppuun – -Tässä mielessä se on aikaa, joka meillä on jäljellä.” Agamben jatkaa Paavalin lopunajallisen eli kairos-ajan analyysia ja selittää: “Juuri siksi, että messiaaninen kleesis (kutsumus, M.T.) on avautunut täksi operatiiviseksi ajaksi, sillä voi olla ikään kuin ei -muoto, joka tauotta kutsuu jokaisen kutsumuksen – – messiaaninen aika on aikaa par excellence, aikaa joka on meidän (Gal. 6:10: ‘Kun meillä vielä on aikaa [hoos kairón ekhomen], meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin’).”

Jaatinen esittää tämän perusteella, että kairos-ajassa tulee mahdollisuus sekä yksilönä että yhteisönä loppuunsaattaa ihmiseksi tulemisensa, siis tulemisensa siksi, mikä hän on. Yksittäisessä ihmisessä ajan tiivistymän, nyt-hetken näkökulmasta, on koko ihmislajin kohtalo ja lopputäyttymys.  Tähän Jeesuskin kehotti meitä sanoen: “Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15.) Jaatinen muistuttaa meitä myös siitä, että “ihminen on ainoa olento, joka tietää saavansa jokapäiväisen leipänsä lajitoverinsa kädestä.”

Jaatinen esittää, että pöytäyhteys kuului kyllä alkukristilliseen entusiastiseen kuohuntavaiheeseen, mutta ajan saatossa tämäkin muuttui. Elintärkeän yhteyden puuttuminen ihmisten välillä kavensi jo kristinuskon peruslähtökohdan ymmärtämistä, so. uskon tulee todellistua periaatteellisesti ja jokapäiväisessä ihmisten elämässä.

Kristillisissä seurakunnissa juhlallisesta ehtoollispöydästä tuli keskeinen, mutta arjen eskatologinen pöytä jäi tyhjäksi. Ajan ymmärtäminen ja toteuttaminen kaventui kronokseksi, kronologisella akselilla lykkäykseksi eli lisäajaksi siten, että historian lainalaisuksiin pitäytyminen latisti parusian (kr. parousia= läsnäolo, tulo), Jeesuksen toisen tulemisen, ajallisesti pakenevaksi Kristuksen toiseksi tulemiseksi. Kristuksen paluu ei enää näyttäytynyt ainoastaan historian loppuna, vaan totaalisena maailmanloppuna. Emme voi loputtomiin vedota kausaalilakeihin, vaan meidän pitää tarttua aikaamme, ainoana aikana, joka meillä on käytettävissä.

Aika on lyhyt. Meidän tulee tarttua aikaan yhdessä unohdettujen ja kadotettujen kanssa.  Ennen torjutut, vihamielisyyden kohteet ja hyväksikäytetyt paperittomat ovat tulleet juhlavieraiksi yhteiseen ruokapöytäämme. Myös miehistä on vihdoinkin tullut todellisia miehiä, kun he ovat itse lakkauttaneet ylivaltansa ja poissulkemisen kulttuurin. Näin ollen kahden sfäärin, yhteiskunnan ja kodin, tuotannon ja kulutuksen, työn ja vapaa-ajan sekä miehen ja naisen poissulkeminen loppuu. Samalla tavoin Jumalassakaan ei ole –  ainakaan piispa ja filosofi Nicolaus Cusanuksen (1401-1464) mukaan – vastakohtia, vaan hänessä suuri ja pieni, menneisyys ja tulevaisuus, oleva ja ei-oleva muodostavat ykseyden eli “vastakohtien yhteenlankeamisen” (coincidentia oppositorum).

Jaakko Jaatinen.

Jaakko Jaatinen.

Jaatinen selittää, ettei tässä “yhteenlankeamisessa” ole kysymys myöskään miehen ja naisen suhteen niinkään “vain” tasa-arvosta. Kysymys on sen sijaan siitä, että ihmisten välinen yhteys muodostuu sen avulla, että löydämme sen jäännöksen, joka on meissä kaikissa (annetun) positiivisen identiteetin ja itsemme välissä, ja kohtaamme sen välityksellä ja sen avulla itsellemme vieraan toisessa ihmisessä.  Jaatisen mielestä tätä on Paavalin eskatologinen Hos me – ikään kuin ei – käytön identiteetin ulottuvuus omistamisen sijasta.

Jaatinen valaisee, että näin ollen  ihmisen eheytymistä tulee tarkastella taloudellisena ja poliittisena sekä sukupuolten välisenä eheytymisenä. Samanaikaisesti sitä on tarkasteltava pyhän ja profaanin toisensa ulossulkemisen lakkauttamisena. Ihmisen ulkoinen ja sisäinen vahvuus, alku- ja loppujäykkyys sekä ulkoinen että sisäinen hauraus tulee saada tasapainoon ja sovintoon. Jaatinen kirjoittaa:

“Näin ihmisen eheytymisen tie kulkee jokaisen yksilön läpi, kun se samalla kattaa yhteiskunnan ja lopulta koko ihmislajin uudistumisen tarpeen kaksoisperspektiivin. Tämän prosessin eskatologinen työnimi olkoon kuluttajien verkosto ihmiskunnan ruokapöytänä.”

Jaatinen väittää, että kaikki kirkon tai yhteiskunnan muutokset alkavat profaanilta alueelta. Nimittän kultillinen ilo todellistuu vasta silloin, kun se perustuu maallisen elämänalueen keskellä aineellisesta ja henkisestä ylijäämästä syntyvään yhteiseen ilonpitoon ja ylistykseen, joka ilmenee näkyvänä ja uudistavana käytäntönä.

Lopuksi Jaatinen toteaa: “Kuluttajien verkosto mahdollistaa ihmiskunnan yhteisen pitopöydän. Sen on alettava jokaisesta yksilöstä ja kumuloiduttava globaaliksi uudistukseksi ja sitä kautta maailman pelastukseksi.”

Jaatisen kirjan teksti on yleensä soljuvaa, mutta jossain kohdin on hieman vaikea pitkien virkkeiden takia ymmärtää tarkasti sen sisältöä. Toisto on tarpeellista, mutta muutamissa paikoissa sitä on hieman liikaa, myös joitakin lukuja olisi ollut hyvä yhdistää ja laittaa niihin numeroinnit ja alaotsikot. Näin lukukokemuksesta olisi tullut entistäkin palkitsevampi.  Mutta kaiken kaikkiaan näistä sinänsä pienistä muotoseikoista huolimatta kirja on ajankohtainen ja varsin merkittävä teos. Jaatisen kirja Riisuttu on itse asiassa todellinen helmi kristinuskoa, kirkon tilaa ja mahdollisuuksia luotaavien kirjojen joukossa.  Suosittelen jyrkästi sen lukemista jokaiselle, jota kiinnostavat nykyajan kristinuskoa, kirkkoa ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset.

Arvioitu teos: Jaakko Jaatinen, Riisuttu. Benada Oy, 2016. 191 s.

Artikkelikuvassa osa teoksen kansikuvasta.


Matti Taneli

Kirjoittaja

Matti Taneli on KT, FM, TM, kasvatustieteen tutkija ja pappi.


'Kutsu yhteiseen ruokapöytään ja aitoon ihmisyyteen' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.