Suomenkielistä paavikirjallisuutta on tarjolla melko vähän. Puutetta on viime vuosina paikannut erityisesti Katolinen tiedotuskeskus julkaisemalla ahkerasti paavien kirjoittamia kirjoja. Tutkimuskirjallisuutta sen sijaan paaviudesta tai katolisesta kirkosta julkaistaan vähän. Miikka Tarpeenniemen kirjan Murhattu Paavi? – Salaliittoteoriat ja katolisen kirkon vaietuin kohtalo julkaisu pääsikin yllättämään positiivisessa mielessä. Paavi Johannes Paavali I:n kuolemaa käsittelevä kirja on sikälikin tervetullut, että aihettaan se ei tarkastele kevyen populistisesti, vaan kylmän tieteellisesti.
Koska arvioitava kirja käsittelee salaliittoja, lienee syytä ensin esitellä omat lähtökohtani kirjan arvioijana. Johannes Paavali I:sta olen ollut kiinnostunut jo vuosikausia. En muista alkusysäystä, mutta mahdollisesti se oli Kummisetä III -elokuvan juonenkäänne. Olen myös lukenut vuosia sitten Tarpeenniemen kirjassaan käyttämät David Yallopin sekä John Cornwellin kirjat. Niiden, ja myös muun aihetta käsitelleen kirjallisuuden, pohjalta en usko paavin tulleen murhatuksi, enkä näkemystäni arviossani yritä piilottaa.
Teologian maisteri ja väitöskirjatutkija Miikka Tarpeenniemen kirja Murhattu paavi? käsittelee vuonna 1978 noin kuukauden paavina toimineen Johannes Paavali I:n kuolemaa ja siihen liitettyjä salaliittoteorioita. Kirjassa tarkastellaan paavin kuolemaa niin lehdistön kuin kirjallisuuden tutkimuksen kautta. Vaikka asiaa on paljon, on kirja melko lyhyt, noin 204 sivua, ja huomattavan osan siitä vievät viitteet ja lähdeluettelo.
Kirja alkaa luvulla, jossa käsitellään Vatikaaniin 1900-luvulla liitettyjä salaliittoteorioita sekä yleisemmin syitä salaliittoteorioiden syntymisen taustalla. Näkyvyyttä saavat niin konklaaveihin liittyvät teoriat kuin erityisesti Dan Brownin kautta näkyvyyttä saanut Opus Dei. Yleisemmin Tarpeenniemi käsittelee koronasalaliittoja ja Donald Trumpin vaikutusta itseensä liittyvien salaliittoteorioiden syntyyn. Luvun lopussa taustoitetaan myös lyhyesti katolisen kirkon tilanne vuoden 1978 konklaavin aikana. Vaikka taustoitus on riittävä ja toimiva, ohittaa tekijä Albino Lucianin, tulevan Johannes Paavali I:n, taustan harmittavan lyhyesti.
Toisessa luvussa Tarpeenniemi käsittelee lehdistön uutisointia Johannes Paavali I:n kuolemasta. Lähteinä käytettävät lehdet ovat suomalaisia, englantilaisia sekä yhdysvaltalaisia. Osa on sekulaareja, mutta myös kirkollisempien lehtien uutisointia käsitellään. Niiden perusteella on syntynyt toimiva narratiivi paavin kuoleman käsittelystä heti tuoreeltaan. Lehtien valintaa ei pahemmin perustella. Erityisesti molemmat lähteinä käytetyt kirkolliset lehdet, The Tablet ja Commonweal, ovat melko liberaaleja lehtiä, joten konservatiivisempi katolinen näkemys kuolleesta paavista jäi puuttumaan. Jo nyt Tarpeenniemi tekee kuitenkin useita mielenkiintoisia huomioita lehtien uutisointien eroista. Ja vaikka varsinaiset salaliitot eivät lehtien uutisoinnissa näkyneet, niin kritiikittä lehdet eivät Vatikaanin tiedotukseen paavin kuolemasta luottaneet. Suurin syy salaliittoteorioiden taustalla lienee juuri Vatikaanin hapuilu paavin kuoleman käsittelyssä ja siitä tiedottamisessa.
Uutisoinnin tarkastelun jälkeen kirjassa siirrytään käsittelemään kirjallisuutta. Kolmannessa luvussa käsittelyssä ovat englantilaisen Peter Hebblethwaiten kirja The Year of Three Popes sekä yhdysvaltalaisen kirjailijapappi Andrew Greeleyn teos The Making of the Popes. Kirjat julkaistiin pian paavin kuoleman jälkeen, mutta niissä näkyi jo lehtiä kriittisempi ote Vatikaanin tiedotukseen. Selvästi kirjojen tekijät tunsivat Vatikaania ja katolista kirkkoa sekulaarien lehtien toimittajia paremmin ja siten kirjojen käsittely on hyvä lisä lehdistön tarkastelun oheen.
Neljäs luku iskee kiinni itse salaliittoteorioihin, sillä siinä Tarpeenniemi käsittelee englantilaisen kirjailijan David Yallopin teosta In God’s name, joka on englanninkielinen Johannes Paavali I -salaliittojen perusteos. Kirjassa sekoittuvat vallanhimoiset kirkonmiehet, raha, vapaamuurarit ja mafia. Muistan omakohtaisesti, että Yallopin kirja oli vauhdikas ja hyvin kirjoitettu, mutta kriittistä tarkastelua se ei kestä. Tarpeenniemi käsitteleekin kirjaa kylmän analyyttisesti osoittaen Yallopin narratiivin ongelmia.
Paria vuotta myöhemmin Yallopin kirjan vauhdikkaaseen kertomukseen vastineen kirjoitti toimittaja John Cornwell. Yallopin kirjan vaikutuksesta kertoo se, että Cornwell kirjoitti kirjansa A thief in the night Vatikaanin aloitteesta ja hänelle myös järjestettiin normaalia avoimempi pääsy Vatikaanin salaisiin saleihin. Viidennessä luvussaan Tarpeenniemi vertaakin Cornwellin kirjaa Yallopin väitteisiin, ja eroja todella oli. Moni Yallopin väite tai kysymys saa täysin erilaisen vastauksen Cornwellin kirjassa. Lopullista vastausta murhamysteeriin Cornwellkaan ei anna.
Viimeisessä luvussa Miikka Tarpeenniemi vetää yhteen tutkimuksensa johtopäätökset sekä pohtii salaliittoteorioiden tulevaisuutta. Viime vuosina Johannes Paavali I:n kanonisaatio on edennyt paavi Franciscuksen toimesta. Tällä hetkellä Johannes Paavali I on autuas eli viimeisellä askelmalla ennen varsinaista pyhyyttä. Nähtäväksi jääkin, miten mahdollinen kanonisaatio vaikuttaa aiheen käsittelyyn.
Kokonaisuutena Murhattu paavi? -kirja on toimiva kokonaisuus ja mielenkiintoinen katsaus yhdestä modernin kirkkohistorian suurimmista mysteerikertomuksista. Moitittavaakin löytyy, kun kunnolla kaivaa. Ymmärtääkseni kirja perustuu Tarpeenniemen opinnäytteeseen, joka paikoitellen näkyy muun muassa raskaana nootituksena sekä ajoittaisena toistona. Olisin myös toivonut selkeää esipuhetta, jossa olisi avattu kirjan synnyn taustaa ja pohjustettu kirjan rakennetta. Suomalaisille vieraampia katolisen kirkon keskushallintoon liittyviä käsitteitä tekijä avaa kirjansa lopussa, mutta ne olisivat voineet palvella lukijaa paremmin kirjan alkupäässä.
Hyvän kirjan tavoin Murhattu paavi? sai minut pohtimaan syvemmin aihepiiriä. En tosin muuttanut omaa kantaani siitä, että Johannes Paavali I kuoli sairaskohtaukseen. Sen sijaan kirja sai pohtimaan syvemmin katolisuuteen liitettyjen salaliittoteorioiden syitä. Uskonnot herättävät tunteita ja erityisesti suurin ja näkyvin uskonnollinen yhteisö tarjoaa salaliittoteoreetikoille hedelmälliset lähtökohdat. Vatikaanissa yhdistyvät niin hengellinen kuin maallinen valta, johon kuuluvat myös raha ja muiden asettamat korkeamman moraalin odotukset. Paljoa ei tarvita, jotta aiheesta saadaan värikkäitä ja tunteita herättäviä narratiiveja aikaan.
Johannes Paavali I:n kuolema herättänee vielä tulevaisuudessakin keskustelua, vaikka aihetta on käsitelty jo laajalti. Ylipäätään paavien murhateoriat tuntuvat yllättävänkin yleisiltä. Sattumalta luin ennen Murhattu paavi? -kirjaa Emma Fattorinin kirjan Hitler, Mussolini, and the Vatican (Polity Press, 2011), jossa sivuttiin lyhyesti Pius XI:n kuolemaan liitettyjä salaliittoteorioita. Viimeisimpänä murhattujen paavien joukkoon on lisätty myös viime vuoden lopulla kuollut Benedictus XVI. Internetissä leviävän teorian mukaan Benedictus olisi ilmestynyt kolumbialaiselle nunnalle ja kertonut, että paavi Franciscus yhdessä emerituspaavin yksityissihteerin Georg Gänsweinin kanssa murhasivat hänet. Salaliittoteoriaa jakavat erityisesti äärikonservatiiviset katolilaiset, jotka yhdistävät sen kätevästi paavi Franciscuksen kritiikkiin. Benedictus-ilmestykseen sisältyvät myös muun muassa vapaamuurarit, joten sinällään salaliittorintamalta ei kuulu mitään uutta maata kiertävän auringon alta.
Arvioitu teos: Miikka Tarpeenniemi, Murhattu paavi? Salaliittoteoriat ja katolisen kirkon vaietuin kohtalo. Reuna Publishing House 2023. 203 s.