”Rakastatko minua todella? Tule luokseni, käy ehtoollisadoraatiossa”, lukee lentolehtisessä. Pientä katolista kirkkoa ensin tuskin huomaa kadulta, mutta ovi on raollaan.
Vanhempi rouva kysyy mukaan yhteiseen ruusukkorukoukseen eikä usko hämmentyneen turistin selityksiä rukousnauhan unohtumisesta. Tunnelma on samaan aikaan harras ja arkipäiväinen, kun kolme paikallista ja yksi muukalainen katsovat paljastettua ehtoollisleipää ja lausuvat Jumalan laupeuden ruusukon sanoja tunkkaisessa kirkkotilassa.
Tehdessäni lähtöä englantia puolalaisittain murtava rouva antaa mukaan vielä pinkan kortteja, joissa on Jeesus-lapsen Teresan kuva. ”Jaa eteenpäin”, rouva pyytää.
1800-luvun lopussa ikäisenäni tuberkuloosiin kuollut ranskalainen karmeliittanunna on monien muiden kunniatehtäviensä ohella myös lähetyssaarnaajien suojeluspyhimys. Lontoossa Teresalla riittäisi tekemistä.
Kristinusko tekee kuolemaa kotinurkillani. Niin väittää Englannin kirkon emeritus-arkkipiispa, Lord Carey, jonka mukaan kristinusko kuningaskunnassa on sukupolven päässä sukupuutosta. Nuoret aikuiset, minun ja Teresan ikätoverit, eivät enää löydä tietä seurakuntien toimintaan, ja tappiomieliala on vallannut Englannin kirkon.
Kirkkobongarin ja uskontonörtin on vaikea nähdä ainakaan täyttä totuutta Careyn puheissa. Lontoo on epäilemättä maallistunut kaupunki, mutta kirkkoja ja kirkkokansaa täällä kyllä riittää, varsinkin jos kääntää katseensa hetkeksi pois anglikaaneista. Sunnuntaiseuraa voi etsiä vaikkapa teattereista: australialaislähtöinen Hillsong kerää rock-keikkoja muistuttavilla jumalanpalveluksillaan tuvan täyteen kolme kertaa päivän aikana.
Pysyvää toimipaikkaa etsivä seurakunta on tutustumisretkelläni evakossa Apollo Victoria -teatterissa. Wicked-musikaalin mainosjulisteet ja kulissit eivät tunnu vaimentavan ylistystä, ja tuotantoarvot ovat seurakunnalla hallussa.
Multimediaesitykset seuraavat toinen toistaan, ruotsalainen puhuja ottaa yleisönsä kuin stadionesiintyjä ja ensikertalainen tuskin ennättää istua alas, kun ystävällinen nuori nainen jo tulee kutsumaan kahvilaan jumalanpalveluksen jälkeen, ”ihan vaan kaveriporukan kanssa”.
Pyhä Teresa tuskin piittaisi Hillsongista, mutta olipa seurakunnan tyylistä ja sisällöstä mitä mieltä tahansa, kristinuskolle on sen menestyksen perusteella edelleen kysyntää. Tähän kysyntään Englannin kirkon näkyvimmät instituutiot eivät tunnu vastaavan.
Kotimatkani Apollosta kulkee Westminster Abbeyn kautta. Turistien valloittamaan pyhäkköön pääsee poikkeuksellisesti ilmaiseksi sisään – urkuresitaalia kuuntelemaan. Hillsongin kitaravalleista vaikuttunut kuulija saatetaan tehokkaasti mutta täysin persoonattomasti vapaalle paikalle. Siinä sitten kökötän mykkänä, kunnes tulee aplodien aika. Poistua saa sivuovesta, niin että muutama hauta tulee nähtyä siinä sivussa.
Turistikirkot eivät ole ainoita anglikaaniyhteisöjä, joilla on vaikeuksia kohdata ihmisiä. Kämppikseni kaipasi seurakuntayhteyttä ja rohkaistui lähettämään sähköpostia papille, joka vastaa paikallisen tuomiokirkkoseurakunnan nuorten aikuisten toiminnasta.
Vastauksena tyly ”sähköpostiosoite ei ole enää käytössä”, ja muutaman viikon jälkeen selvisi miksi: pappi oli saanut työkutsun pieneen lontoolaisseurakuntaan. Nimi ja linkki toimimattomaan sähköpostiosoitteeseen löytyy tuomiokirkkoseurakunnan sivuilta vieläkin, yli neljä kuukautta myöhemmin.
Saarivaltion kansankirkollisen elämän varjopuolet saavat olon muutenkin tuntumaan kotoisalta. Viehättävän korkeakirkollisessa naapuriseurakunnassa valtaa pitää lentävän piispan alaisuudessa oleva parivaljakko, eikä naisilla ole asiaa alttarille. Kirkkojen oville saa koputella turhaan, ellei satu olemaan kyseessä avoimien ovien teemapäivät.
Arkkipiispa saattaa kehottaa välttämään pikavippejä tai ajattelemaan jouluna muutakin kuin kuluttamista, mutta puheet eivät ylitä uutiskynnystä. Ainoa tapa täyttää kirkonpenkit lapsilla on pitää tiiviisti yhteyttä lähikouluun. Esimerkiksi hiljaisuuden liikkeellä on toki kannattajansa, mutta omanikäistään seuraa nuoren aikuisen on etsittävä muualta.
Kuulostaa tutulta, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Suomessa kirkko saattaa vielä herättää suuria tunteita puolesta tai (yleensä) vastaan, mutta Lontoossa voin teatterin lippujonossa iloisesti kertoa olevani töissä kirkossa, eikä keskustelukumppanin ilme edes värähdä.
Jo rippileirikokemuksen ja paikallisseurakuntaan edes paperilla kuulumisen tunteen puute jättää kirkon toivottoman etäiseksi. Lopulta on vain ihmisiä, jotka harrastavat kirkkoa siinä missä vaikka joukkueurheilua, ja ihmisiä, jotka eivät. Kahden ihmisryhmän välillä ammottaa kuilu, ja etsijöiden kohtaaminen ulkoistetaan kadunkulmassa kirjallisuuttaan jakaville Hare Krishna -munkeille.
St. Paulin katedraali on yksi Lontoon maamerkeistä.
Apostoli Paavalin kunniaksi rakennettu anglikaaninen St Paul’s Cathedral on olennainen osa Lontoon kaupunkikuvaa.
Kaupungin kaavasäännöt eivät vuosiin sallineet 111 metriin kohoavaa kirkontornia korkeampia rakennuksia, ja pilvenpiirtäjien saapumista kaupunkiin saatiin odotella 60-luvulle asti. Nyt St Paul’s jää hassunnimisten pilvenpiirtäjien varjoon.
Kaupungin siluettia dominoivat joen pohjoispuolen Suolakurkku ja vielä keskeneräiset Raastin ja Radiopuhelin sekä etelärannan Sirpale, joten tuomiokirkkoon voi kävellä tajuamatta kunnolla sen massiivisuutta.
Päiväsaikaan St Paul’sin täyttävät turistilaumat, mutta illalla kirkko hiljenee juuri sopivasti ennen ehtoopalvelusta.
Evening prayer kerää kokoon vielä viimeiset matkailijat ja pääsymaksuja karsastavat ohikulkijat. Tavallisesti tuomiokirkon rukoushetkiä maustaa tasokas kuorolaulu, mutta tällä kertaa kirkon korkean kupolin alla kaikuu vuorolausunta.
Kaava ja raamatunkäännös ovat perinteiset, tunnelma kuiva mutta turvallinen. Täällä seurakuntalaisten rukousta valaisevat värivalojen sijaan kynttilät, ja psalmit luetaan kovakantisista kirjasista. Mikä sääli, ajattelen. Kristinuskon loppua Isossa-Britanniassa on turha pelätä, mutta tämänkaltaiset palvelukset ja ehkä myös niissä viihtyvät ihmiset ovat käymässä uhanalaisiksi.
Englannin kirkon pelastamiseen tarvitaan pyhän Teresan esirukouksiakin suurempi ihme.
Saara-Maria Pulkkinen
Kirjoittaja on opiskelija, joka työskentelee Lontoon merimieskirkon vuosivapaaehtoisena.
