Kuolema on perimmäinen kysymys

”Eiköhän se ole tässä”, edesmennyt professori Heikki Räisänen totesi kuolemanjälkeisestä.

”Kuinka nopeasti putoammekaan ei mistään uudelleen ei mihinkään”, totesi ensimmäisen vuosisadan hautakirjoitus myös sangen toivottomasti perimmäisestä.

Ensimmäinen esimerkki on Veli-Matti Kärkkäisen esseestä ”Eskatologian hylkiminen on vahingollista kirkon sanomalle”.

Jälkimmäinen on Joseph Ratzingerin, emerituspaavi Benedictus XVI:n, kiertokirjeestä toivosta Spe Salvi.

Eskatologia on teologinen käsite. Se on nimi opetukselle viimeisistä tapahtumista. Se voi käsitellä yksittäisen ihmisen loppua tai tämän maailman loppua. Kuolema on usein aihepiirin keskiössä.

Aihe on juuri tehnyt paluun teologiaan. Tämä siis koskee teollisten maiden teologiaa, kolmannessa maailmassa eskatologialle on koko ajan ollut tarvetta. Kärkkäisen essee selostaa lyhyesti tätä kehitystä. Teologiaa ei siis koskaan tehdä tyhjiössä. Eskatologia on erityisesti ollut esillä silloin, kun ajat ovat levottomat ja epävarmat. Ilmastonmuutos pakottaa nykyään lähes jokaisen olemaan eskatologinen.

Yksittäisten ihmisten kohdalla eskatologiset kysymykset ovat ehkä aina olleet ajankohtaisia. Kuolemassa ”metafysiikka murtautuu esiin” ja se on kuin äärettömän ”muurinaukko”, kuten Ratzinger kirjassaan Eskatologia – kuolema ja ikuinen elämä toteaa.

Ratzinger on itse pitänyt tätä onnistuneimpana kirjanaan. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 ja sitä täydentävät kaksi liiteosaa vuodelta 1990 ja uusi esipuhe vuodelta 2006.

Ratzingeria on käännetty todella paljon viime vuosina sekä luterilaisten että katolilaisten toimesta. Opillisista eroista huolimatta tahoja yhdistää tietynkaltainen vanhoillisuus. Mainitsemisen arvoisia suomennoksia ovat kolmiosainen sarja Jeesus Nasaretilainen, Johdatus kristinuskoon, Mitä on olla kristitty ja Liturgian henki.

Käsite eskatologia ei ole kovin vanha. Se esiintyi hajanaisesti 1600-luvulla ja tuli kunnolla käyttöön vasta 1800-luvulla. Nykyään se on aiheen tekninen teologinen käsite.

Aikaisemmin aihepiiriä käsiteltiin systemaattisemmin De Novissimis –otsikon alla. Sana juontaa juurensa latinan sanaan novus, joka tarkoittaa uutta, tuoretta tai vaikkapa nuorta.

Sana ei tässä yhteydessä ole niin erikoinen, jos muistaa, että Raamattu lupailee toiveikkaana lopuksi Jumalan uutta tai ainakin uudistettua maailmaa.

Synkemmän maineen eskatologia on saanut siihen liitetystä apokalyptisesta kuvastosta. Se korostaa aiheen vakavuutta, mutta pohjimmiltaan eskatologia on toivon teologiaa. Lopulta kaikki on Jumalan käsissä.

Ratzingerin kirja on oppikirja, ja sen tapa käsitellä eskatologiaa on tuoda se katolisen kirkon ohjeellisen opetuksen puitteisiin.

Liian usein eskatologiasta on tullut Ratzingerin mukaan ”poliittista teologiaa, vallankumouksen teologiaa, vapautuksen teologiaa”. Nämä ovat hänen toistuvat vastustajansa vuosikymmenestä toiseen. Maailma piti muuttaa niiden mukaisesti. Loppu on ikään kuin ihmisten käsissä. Ratzinger myöntää, ettei näistä lähestymistavoista puutu ”yksittäisiä kultahippuja”. Ne ovat silti tavalla tai toisella perustavanlaatuisesti hakoteillä, sillä loppu on Jumalan käsissä.

Emerituspaavin seuraaja Franciscus on usein keskittynyt kultahippuihin. Viimeisin kiertokirje käsitteli veljeyttä ja yhteiskunnallista ystävyyttä. Kahden paavin liiallinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole mielekästä.

Eskatologian keskeiset aiheet ovat kuolema, sielun kuolemattomuus, kuolleiden ylösnousemus, Jeesuksen paluu, viimeinen tuomio, helvetti, kiirastuli ja taivas. Ne tulevat kaikki käsitellyksi kirjassa.

Ratzingerin kirjan paras anti on sen tapa selostaa uskonopin aapista. Tyyli on monesti samanlainen kuin kirjassa Johdatus kristinuskoon. Hän osaa tehdä uskonopista merkityksellisen.

Hänen tyylinsä on harkitsevainen. Se ilmenee hyvin lainauksessa alla:

”Voimme nykyisen elämän perusteella aavistellen päätellä, että tuleva elämä on. Uskon sanoma voi tarttua tiettyyn ajattelusta nousevaan evidenssiin. Sitä vastoin kysymys, mitä tämä uusi elämä on, on tykkänään kokemuspiirimme ulkopuolella; meillä ei yksinkertaisesti ole mitään tietoa siitä. Kun […] tarkastelemme niitä uskonlausumia, jotka Jumalan ilmoituksen perusteella viittauksenomaisesti avaavat meille, mitä tuo mitä voisi perusmahdollisuuksiltaan olla, meidän on tarkoin pidettävä silmällä sanomisemme rajoja. Uskon perinteen tarkoituksena ei ole ruokkia puhdasta uteliaisuutta. Missä tuo perinne ylittää inhimillisen kokemuspiirin, sen tehtävänä ei ole viihdyttää vaan opastaa.”

Usko suuntautuu elämään, Ratzinger tähdentää. Se sanoo kyllä elämälle myös ”jopa syvällä kärsimyksen pimennossa”. Kristinusko ei tunnusta ”elämää, joka ei ole elämisen arvoista”.

Kärsimystä ei etsitä, mutta se hyväksytään osaksi täyttä elämää. Maailmassa on esiintynyt yrityksiä tyynesti irtaantua kärsimyksestä. Tavoitteena on ollut apaattisuus ja kohtalon vaihteluiden väistäminen. Ratzinger tähdentää, ettei Jeesus kuollut ylevän tyynesti ja filosofisesti vaan huutaen kovalla äänellä.

Kärsimystä tulee padota kaikin tavoin, Ratzinger muistuttaa, mutta kärsimys on osa elämää.

Kiirastulioppi on leimallinen katolinen oppi. Ortodoksisesta näkökulmasta se on mielenkiintoinen, sillä se saavutti lopullisen muotonsa kahdessa keskiajan kirkolliskokouksessa ortodoksien ja katolilaisten välillä. Oppia vielä puolustettiin Trenton kirkolliskokouksessa, nyt uskonpuhdistuksen vaatimuksia vastaan.

Ratzinger tähdentää, että kiirastuliopin tarkoitus on puolustaa ajatusta tilasta yksittäisen ihmisen kuoleman ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen välillä. ”Vaikka ihmisen elämänratkaisu on kuolemassa saatettu päätökseen lopullisesti ja peruuttamattomasti, hänen lopullinen kohtalonsa ei välttämättä ole saavutettu vielä samalla hetkellä.”

Ortodoksit pitivät kiinni välitila-ajatuksesta mutta ilman puhdistusta. Toki ortodokseille välitilassa on eri tasoja. He ovat yhtä mieltä katolilaisten kanssa vainajien puolesta esitettävistä esirukouksista, jotka tapahtuvat rukouspyynnöin, almuin, hyvin töin ja muistelemalla vainajia ehtoollisen vietossa.

Purgatorium viittaa puhdistumiseen eikä niinkään johonkin paikkaan. Puhdistuksessa (in purgatorium) -ilmaisu on saanut ihmiset mieltämään sen paikaksi, missä ollaan. Nimi kiirastuli ei oikeastaan esiinny virallisissa asiakirjoissa, Ratzinger muistuttaa.

Yksi kiirastulen pysyvä opetus on nähdä se armolliseksi, Ratzinger tähdentää. Se ei ole jonkinlainen tuonpuoleinen keskitysleiri vaan tapahtuma, missä ”armo armona saavuttaa täyden voiton”. Muutos tuntuu ja siksi sen nimi on juuri kiirastuli.

Kirja loppuu kauniiseen näkyyn:

”Yksittäisen ihmisen pelastus, toistettakoon se lopuksi, on täysi ja kokonainen vasta, kun kosmoksen ja kaikkien valittujen pelastus on toteutunut. Valitut eivät vain ole toistensa rinnalla taivaassa, vaan toistensa kanssa yhtenä Kristuksena ovat taivas. Koko luomakunta on silloin oleva ’laulua’, esteetöntä olemista, jossa ihminen unohtaa itsensä ja avautuu kokonaisuudelle – olemista, jossa kokonaisuus tulee mukaan ihmisen omaan olemiseen. Se on iloa, jossa kaikki kysymykset on ratkaistu ja kaikki vastaukset saatu.”

 

Arvioitus teos: Joseph Ratzinger. Eskatologia. Kuolema ja ikuinen elämä. Suomennos Jarmo Kiilunen yhteistyössä Aarre Huhtalan kanssa. Katolinen tiedotuskeskus 2021. 315 s.


Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.