Kuolema on perimmäinen kysymys

”Eiköhän se ole tässä”, edesmennyt professori Heikki Räisänen totesi kuolemanjälkeisestä.

”Kuinka nopeasti putoammekaan ei mistään uudelleen ei mihinkään”, totesi ensimmäisen vuosisadan hautakirjoitus myös sangen toivottomasti perimmäisestä.

Ensimmäinen esimerkki on Veli-Matti Kärkkäisen esseestä ”Eskatologian hylkiminen on vahingollista kirkon sanomalle”.

Jälkimmäinen on Joseph Ratzingerin, emerituspaavi Benedictus XVI:n, kiertokirjeestä toivosta Spe Salvi.

Eskatologia on teologinen käsite. Se on nimi opetukselle viimeisistä tapahtumista. Se voi käsitellä yksittäisen ihmisen loppua tai tämän maailman loppua. Kuolema on usein aihepiirin keskiössä.

Aihe on juuri tehnyt paluun teologiaan. Tämä siis koskee teollisten maiden teologiaa, kolmannessa maailmassa eskatologialle on koko ajan ollut tarvetta. Kärkkäisen essee selostaa lyhyesti tätä kehitystä. Teologiaa ei siis koskaan tehdä tyhjiössä. Eskatologia on erityisesti ollut esillä silloin, kun ajat ovat levottomat ja epävarmat. Ilmastonmuutos pakottaa nykyään lähes jokaisen olemaan eskatologinen.

Yksittäisten ihmisten kohdalla eskatologiset kysymykset ovat ehkä aina olleet ajankohtaisia. Kuolemassa ”metafysiikka murtautuu esiin” ja se on kuin äärettömän ”muurinaukko”, kuten Ratzinger kirjassaan Eskatologia – kuolema ja ikuinen elämä toteaa.

Ratzinger on itse pitänyt tätä onnistuneimpana kirjanaan. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 ja sitä täydentävät kaksi liiteosaa vuodelta 1990 ja uusi esipuhe vuodelta 2006.

Ratzingeria on käännetty todella paljon viime vuosina sekä luterilaisten että katolilaisten toimesta. Opillisista eroista huolimatta tahoja yhdistää tietynkaltainen vanhoillisuus. Mainitsemisen arvoisia suomennoksia ovat kolmiosainen sarja Jeesus Nasaretilainen, Johdatus kristinuskoon, Mitä on olla kristitty ja Liturgian henki.

Käsite eskatologia ei ole kovin vanha. Se esiintyi hajanaisesti 1600-luvulla ja tuli kunnolla käyttöön vasta 1800-luvulla. Nykyään se on aiheen tekninen teologinen käsite.

Aikaisemmin aihepiiriä käsiteltiin systemaattisemmin De Novissimis –otsikon alla. Sana juontaa juurensa latinan sanaan novus, joka tarkoittaa uutta, tuoretta tai vaikkapa nuorta.

Sana ei tässä yhteydessä ole niin erikoinen, jos muistaa, että Raamattu lupailee toiveikkaana lopuksi Jumalan uutta tai ainakin uudistettua maailmaa.

Synkemmän maineen eskatologia on saanut siihen liitetystä apokalyptisesta kuvastosta. Se korostaa aiheen vakavuutta, mutta pohjimmiltaan eskatologia on toivon teologiaa. Lopulta kaikki on Jumalan käsissä.

Ratzingerin kirja on oppikirja, ja sen tapa käsitellä eskatologiaa on tuoda se katolisen kirkon ohjeellisen opetuksen puitteisiin.

Liian usein eskatologiasta on tullut Ratzingerin mukaan ”poliittista teologiaa, vallankumouksen teologiaa, vapautuksen teologiaa”. Nämä ovat hänen toistuvat vastustajansa vuosikymmenestä toiseen. Maailma piti muuttaa niiden mukaisesti. Loppu on ikään kuin ihmisten käsissä. Ratzinger myöntää, ettei näistä lähestymistavoista puutu ”yksittäisiä kultahippuja”. Ne ovat silti tavalla tai toisella perustavanlaatuisesti hakoteillä, sillä loppu on Jumalan käsissä.

Emerituspaavin seuraaja Franciscus on usein keskittynyt kultahippuihin. Viimeisin kiertokirje käsitteli veljeyttä ja yhteiskunnallista ystävyyttä. Kahden paavin liiallinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole mielekästä.

Eskatologian keskeiset aiheet ovat kuolema, sielun kuolemattomuus, kuolleiden ylösnousemus, Jeesuksen paluu, viimeinen tuomio, helvetti, kiirastuli ja taivas. Ne tulevat kaikki käsitellyksi kirjassa.

Ratzingerin kirjan paras anti on sen tapa selostaa uskonopin aapista. Tyyli on monesti samanlainen kuin kirjassa Johdatus kristinuskoon. Hän osaa tehdä uskonopista merkityksellisen.

Hänen tyylinsä on harkitsevainen. Se ilmenee hyvin lainauksessa alla:

”Voimme nykyisen elämän perusteella aavistellen päätellä, että tuleva elämä on. Uskon sanoma voi tarttua tiettyyn ajattelusta nousevaan evidenssiin. Sitä vastoin kysymys, mitä tämä uusi elämä on, on tykkänään kokemuspiirimme ulkopuolella; meillä ei yksinkertaisesti ole mitään tietoa siitä. Kun […] tarkastelemme niitä uskonlausumia, jotka Jumalan ilmoituksen perusteella viittauksenomaisesti avaavat meille, mitä tuo mitä voisi perusmahdollisuuksiltaan olla, meidän on tarkoin pidettävä silmällä sanomisemme rajoja. Uskon perinteen tarkoituksena ei ole ruokkia puhdasta uteliaisuutta. Missä tuo perinne ylittää inhimillisen kokemuspiirin, sen tehtävänä ei ole viihdyttää vaan opastaa.”

Usko suuntautuu elämään, Ratzinger tähdentää. Se sanoo kyllä elämälle myös ”jopa syvällä kärsimyksen pimennossa”. Kristinusko ei tunnusta ”elämää, joka ei ole elämisen arvoista”.

Kärsimystä ei etsitä, mutta se hyväksytään osaksi täyttä elämää. Maailmassa on esiintynyt yrityksiä tyynesti irtaantua kärsimyksestä. Tavoitteena on ollut apaattisuus ja kohtalon vaihteluiden väistäminen. Ratzinger tähdentää, ettei Jeesus kuollut ylevän tyynesti ja filosofisesti vaan huutaen kovalla äänellä.

Kärsimystä tulee padota kaikin tavoin, Ratzinger muistuttaa, mutta kärsimys on osa elämää.

Kiirastulioppi on leimallinen katolinen oppi. Ortodoksisesta näkökulmasta se on mielenkiintoinen, sillä se saavutti lopullisen muotonsa kahdessa keskiajan kirkolliskokouksessa ortodoksien ja katolilaisten välillä. Oppia vielä puolustettiin Trenton kirkolliskokouksessa, nyt uskonpuhdistuksen vaatimuksia vastaan.

Ratzinger tähdentää, että kiirastuliopin tarkoitus on puolustaa ajatusta tilasta yksittäisen ihmisen kuoleman ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen välillä. ”Vaikka ihmisen elämänratkaisu on kuolemassa saatettu päätökseen lopullisesti ja peruuttamattomasti, hänen lopullinen kohtalonsa ei välttämättä ole saavutettu vielä samalla hetkellä.”

Ortodoksit pitivät kiinni välitila-ajatuksesta mutta ilman puhdistusta. Toki ortodokseille välitilassa on eri tasoja. He ovat yhtä mieltä katolilaisten kanssa vainajien puolesta esitettävistä esirukouksista, jotka tapahtuvat rukouspyynnöin, almuin, hyvin töin ja muistelemalla vainajia ehtoollisen vietossa.

Purgatorium viittaa puhdistumiseen eikä niinkään johonkin paikkaan. Puhdistuksessa (in purgatorium) -ilmaisu on saanut ihmiset mieltämään sen paikaksi, missä ollaan. Nimi kiirastuli ei oikeastaan esiinny virallisissa asiakirjoissa, Ratzinger muistuttaa.

Yksi kiirastulen pysyvä opetus on nähdä se armolliseksi, Ratzinger tähdentää. Se ei ole jonkinlainen tuonpuoleinen keskitysleiri vaan tapahtuma, missä ”armo armona saavuttaa täyden voiton”. Muutos tuntuu ja siksi sen nimi on juuri kiirastuli.

Kirja loppuu kauniiseen näkyyn:

”Yksittäisen ihmisen pelastus, toistettakoon se lopuksi, on täysi ja kokonainen vasta, kun kosmoksen ja kaikkien valittujen pelastus on toteutunut. Valitut eivät vain ole toistensa rinnalla taivaassa, vaan toistensa kanssa yhtenä Kristuksena ovat taivas. Koko luomakunta on silloin oleva ’laulua’, esteetöntä olemista, jossa ihminen unohtaa itsensä ja avautuu kokonaisuudelle – olemista, jossa kokonaisuus tulee mukaan ihmisen omaan olemiseen. Se on iloa, jossa kaikki kysymykset on ratkaistu ja kaikki vastaukset saatu.”

 

Arvioitus teos: Joseph Ratzinger. Eskatologia. Kuolema ja ikuinen elämä. Suomennos Jarmo Kiilunen yhteistyössä Aarre Huhtalan kanssa. Katolinen tiedotuskeskus 2021. 315 s.


Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


'Kuolema on perimmäinen kysymys' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 27.10.2021 @ 13.45 Matti Heiliö

    Kiitos kiinnostavasta referaatista! Eskatologia-puhe kiinnittyy tiukasti arkiseen maailman geometriaan, jonka osia ovat aika, paikka ja etäisyydet. Maailmanhahmotuksemme on toki ainoa kartasto mitä meillä on. Kuitenkin olisi hyvä pitää mielessä, että emme oikeastaan ymmärrä lainkaan vaikkapa ajan ja tietoisuuden olemusta, mikä on myös nykytieteelle täysi mysteeri. Ajatuksemme on pakotettu kulkemaan ”keskikoulun luonnonopin” mukaisia ratoja. Kiirastulioppi hahmottaa aikajanan, jossa elämästä poistumisen hetken jälkeen seuraa odotusvaihe, kunnes aikanaan tapahtuu universaali päätösjuhla, Jumalan kellon mukainen kronologisen historian hetki. Entäpä jos koko lineaarisesti tikittävä ajan mielikuva on harhainen, ja oikeammin olemme jonkinlaisesta ”hologrammissa” tai ”holomorfisessa” todellisuudessa, jossa jokainen ajanhetki on samalla kaikkiallinen. Ratzingerin perustelut kiirastuliopille ovat heppoisia ja ymmärrettäviä historiaansa sijoitettuna. Kirjan sitaatit sisältävät myös kauniita ajatuksia ja viisaita kommentteja: ”…kysymys, mitä tämä uusi elämä on, on tykkänään kokemuspiirimme ulkopuolella; meillä ei yksinkertaisesti ole mitään tietoa siitä”. ”…meidän on tarkoin pidettävä silmällä sanomisemme rajoja”.

    Kuolema on realiteetti ja yksikön eskatologinen horisontti, jota olisi hyvä tiedostaa päivittäin. Melkein kiukustuin, kun luin Veli-Matti Kärkkäisen muistelun haastattelusta, jossa Heikki Räisänen totesi ”eiköhön se ole tässä”. Kuuntelin itsekin aikanaan liikuttuneena rakkaan sielunveljen voipunutta ääntä viime metreillä. Kärkkäinen jättää siteeraamatta olennaisen. Räisänen toteaa, että hänellä, kuten meillä kaikilla, ei ole mitään varmaa tietoa rajan takaisesta, mitään varmaa tietoa suuntaan tai toiseen. Tässä näin viimeisen kiven, joka heitettiin luoksemme lähetetyn viisaan veljen suuntaan.

    Vastaa

  2. 28.10.2021 @ 6.16 Lars Ahlbäck

    Kiitos hienosta kommentista.

    Räisänen-lainaus ei omalta osaltani ollut tarkoitettu kiveksi, vaan tuomaan esiin, että ”meillä kaikilla, ei ole mitään varmaa tietoa rajan takaisesta, mitään varmaa tietoa suuntaan tai toiseen”.

    Olisin toki voinut olla tarkempi myös-sanan käytössä Räisänen-lainauksen jälkeen.

    Tarkoitus oli heti alkuun tehdä selväksi, että (täysin) toivon varassa ollaan, ei tiedon.

    Vastaa

  3. 28.10.2021 @ 11.01 Matti Heiliö

    Arvoisa veli Lars, luin sinun tekstisi juuri noin kuin kuvasit. Sitaatti yhdessä Razinger-lainauksen kanssa oli hyvä aloitus artikkelille. Kritiikkini suuntautui esseen ”Eskatologian hylkiminen on vahingollista kirkon sanomalle” tapaan käsitellä Heikki Räisästä, Adolf von Harnackia jne. Otan samalla tilaisuuden kiittää Areiopagi-sivustolla julkaistua arviotasi Brad S Gregoryn kirjasta The Unintended Reformation. Mielenkiintoista pohdintaa. Löysin kun googlailin Peter Harrison hakusanaa.

    Vastaa

    • 28.10.2021 @ 15.14 Lars Ahlbäck

      Kiitos itsellesi. Gregoryn kirja oli mielenkiintoinen. Harrison nimenä tullut tutuksi, ei muuten.

      Vastaa

  4. 28.10.2021 @ 21.16 Felix

    ”Voimme nykyisen elämän perusteella aavistellen päätellä, että tuleva elämä on. Uskon sanoma voi tarttua tiettyyn ajattelusta nousevaan evidenssiin. Sitä vastoin kysymys, mitä tämä uusi elämä on, on tykkänään kokemuspiirimme ulkopuolella; meillä ei yksinkertaisesti ole mitään tietoa siitä.”

    Joseph Ratzingerin sanat ovat kyllä valitettavan kliseisiä ja ympäripyöreitä. Yhtäältä hän on varma, että kuolemanjälkeistä elämää on. Toisaalta hän on autuaallisen tietämätön siitä, minkä olemisesta hän on vakuuttunut. Eikö tässä ole melkoinen ristiriita?

    Mitä tarkasti ottaen tarkoittavat sellaiset hämärät ilmaukset kuten ”nykyisen elämän perusteella aavistellen päätellä” ja ”ajattelusta nouseva evidenssi”? Jos kuolemanjälkeinen elämä on jonkin asteinen selviö, miksi usko siihen on kaiken aikaa vähentynyt, jopa kristittyjen keskuudessa?

    Eskatologiaan liittyy monia todella vaikeita eksegeettisiä ja filosofisia ongelmia. Aihetta käsittelevän kirjan olisi kohdattava ne rohkeasti ja esitettävä ongelmiin myös joitain ratkaisuja. Tekeekö Ratzinger niin, onko hänen teoksessaan jotain uutta ja omaperäistä? Sanooko hän mitään, mitä Katolisen kirkon katekismus ei sano?

    Lause ”meillä ei ole mitään varmaa tietoa rajan takaisesta, suuntaan tai toiseen” on tosi kuin vesi. Mutta se voi tarkoittaa paitsi sitä, että taivas saattaa olla totta, myös sitä, että taivas ei välttämättä olekaan totta. Kuinka moni teologi ja kristitty on valmistautunut myös jälkimmäiseen vaihtoehtoon? Turhan usein päädytään eskatologiseen virhepäätelmään: ”Uskon iankaikkisen elämän, siis se on totta.”

    Kun kunnioitettu prof. Heikki Räisänen sanoi Suomen Kuvalehdessä, että ”eiköhän se ole tässä”, oliko kyse vanhan ”raamatunrepijän” mielivaltaisesta, mihinkään perustumattomasta arvauksesta vai syvästä, kokemusperäisestä intuitiosta, johon henkilö oli päätynyt vuosikymmeniä kestäneen eksegeettisen ja filosofisen työskentelyn seurauksena – nimenomaan R a a m a t u n äärellä?

    Vastaa

    • 29.10.2021 @ 19.58 Lars Ahlbäck

      ”[T]aivas saattaa olla totta, myös sitä, että taivas ei välttämättä olekaan totta. ” En tiedä, kuinka moni on ”valmistautunut myös jälkimmäiseen vaihtoehtoon”. Syystä kirjoituksen otsikko on kuitenkin ”Kuolema on perimmäinen kysymys”.

      Täällä muuten Räisänen on mainittu liittyen kirjaan ja sen aiheisiin. Ks. https://hyviauutisia.wordpress.com/2016/12/19/ratzingerin-eskatologia/

      Vastaa

      • 30.10.2021 @ 13.29 Felix

        Kysymys johon tavataan vastata aina samalla ehdottomalla ja julistavalla, tradition mukaisella tavalla (”Tuleva elämä on!”), vaikuttaa hiukan näennäiseltä. Enemmän se kuulostaa dogmilta, johon tunnustaudutaan, kuin kysymykseltä, jota aidosti kysellään, vastauksien hajaantuessa.

        Harva osaa nimetä montaa teologia, jotka teologisessa kokonaisvisiossaan ja kristinuskontulkinnassaan vastaavat kysymykseen posteksistenssistä toisin. Kyllähän heitä on, mutta jos he joskus harvoin rohkenevat tuoda esiin perinteestä poikkeavan näkemyksensä, heitä syytetään heti harhaopista, ja kristinuskon muuttamisesta toiseksi uskonnoksi.

        Mutta kiinnostavia nämä sinun ja Emil Antonin kirjaesittelyt joka tapauksessa ovat, suuri kiitos niistä. Onhan tuo opus hankittava ja ajan kanssa sitä luettava.

        Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.