Veli Obama
”Juuri nyt koko maailma katsoo Kuubaa.” Näin lausui kuubalainen 80-vuotias majatalonisäntäni ja nyökytteli tyytyväisenä. Viime viikolla Kuubassa kivet vierivät ja mannerlaatat liikahtelivat.
Paljon on analysoitu ja spekuloitu Kuuban nykyiseen murrosvaiheeseen liittyen. Kommunismin viimeinen linnake läntisellä pallonpuoliskolla näyttää olevan avautumassa. Paljon on jo muuttunut valtaapitävän kommunistisen puolueen politiikassa ja kuubalaisessa yhteiskunnassa edellisten parin vuoden aikana. Diplomaattisten suhteiden uudelleen solminen Yhdysvaltojen kanssa joulukuussa 2014 merkitsi symbolista loppua kylmän sodan aikaiselle vastakkainasettelulle.
Muun muassa paavi Franciscuksen, Moskovan patriarkka Kirillin, europpalaisten valtionpäämiesten sekä viimeisimpänä Yhdysvaltain presidentti Obaman vierailut ovat nostaneet Kuuban esille kansainvälisen yhteisön aktiivisena jäsenenä. Turistit ovat saapuneet Kuubaan nähdäkseen sen ennen muutosta – niin kuin mikään tässä monikerroksisessa, vaikeasti hahmotettavassa ja historian yhä koskettamassa todellisuudessa muuttuisi yhdessä yössä. Vallankumous on edelleen Kuubaa hallitseva viitekehys, aivan kuten se on ollut vuodesta 1959 alkaen. Tällä hetkellä vallankumous on kuitenkin ottamassa askelia uusiin suuntiin.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vieraili Kuubassa 20.–22. maaliskuuta. Obaman vierailu sijoittui aikaan, jolloin ensimmäiset muutokset ovat jo silmin nähtävissä ja muutospaine lähestulkoon käsin kosketeltavissa. Muutokset ovat kuitenkin toistaiseksi enemmän symbolisia kuin konkreettisia. Havannan kaduilla kävellään kuten ennenkin, arki ei ole vielä muuttunut miksikään. On mentävä kouluun, mentävä töihin. On ansaittava palkka, joka ei riitä läheskään kattamaan välttämättömiä menoja. On tehtävä kahta, jopa kolmea työtä. On hankittava suurella vaivalla ruokaa valtion myymälöistä ja mustasta pörssistä (tosin kalaa ei kukaan Obaman vierailun aikana tuntunut löytävän mistään, sillä ankarassa polisiivartiossa eivät edes pimeät kalastajat uskaltautuneet merelle). Uutta hehkulamppua, puutarhaletkua tai auton varaosaa on metsästettävä pitkin kaupunkia tutulta toiselle soittaen. Uusia kodintavaroita, vaatteita ja teknologiaa on joko hankittava itse Miamista tai pyydettävä sukulaisilta, jotka ovat vaihtaneet kuubalaisen sosialismin maastamuuttoon.
Tähän todellisuuteen Obaman läsnäolo välittyi lähinnä liikenteeltä suljettuina katuina, uutiskuvina ja toiveina suurista muutoksista. Poliittinen vierailu tapahtui jossain kaukana arkisesta elämästä. Uutiset kertoivat, mitä on suunnitteilla Kuuban tulevaisuuden varalle. Kodeissa seurattiin lehdistötilaisuuksia ja kaduilla kommentoitiin presidenttien sanavalintoja, mutta arkea elettiin kuten aina. ”Kestää vielä pitkään, ennen kuin nämä muutokset alkavat koskettaa meidän kotejamme ja katujamme – jos ne koskaan ulottuvat meihin asti”, ennusti havannalainen perheenäiti kulmat kurtussa uutisia katsoessaan. Hänen synkkä pelkonsa on, että suhteiden lämpiäminen ja kaupallisen yhteistyön aloittaminen Yhdysvaltojen kanssa tuo rahaa heille, joilla valta-asemansa kautta on jo pääsy sen äärelle: puolueen virkamiehille, armeijan nokkamiehille ja valtion suosimille yrittäjille.
Obaman vierailu ei muuttanut mitään silmänräpäyksessä. Vierailun suurin merkitys oli sen symboliarvossa: se oli osoitus siitä, että jokin on muuttumassa. Obama ja Kuuban presidentti Raúl Castro korostivat ottavansa ensimmäisiä askelia yhteistyössä, joka on laajenemassa symbolisesta konkreettiseksi, diplomaattisesta kaupalliseksi ja etäisestä arkiseksi. Uutiskuvissa Raúl tarttui Obaman käteen ja kohotti sen ilmaan voiton merkiksi.
Kilpaileva näkökulma, ääni menneisyydestä, kajahti viikkoa myöhemmin, kun kommunistisen puolueen äänenkannattaja, saaren laajalevikkisin päivälehti Granma toi keskusteluun mukaan myös alati valppaan isoveljen. Fidel Castron kirjoitus, otsikkonaan ”Veli Obama”, muistutti kitkerästi puolen vuosisadan vastakkainasettelusta ja vihamielisyydestä. Fidel muistutti, että Kuuba ei tarvitse imperialistista isoveljeä turvaamaan selviytymistään. Kirjoitus muistutti ennen kaikkea siitä, että myös muutosten keskellä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat Kuubassa erottomasti toisiinsa – erityisesti suhteessa Yhdysvaltoihin.
Los Rolling – Kuinka tämän tahtiin tanssitaan?
Kun Obama poistui, kadut avattiin liikenteelle ja kala palasi ravintolojen ruokalistoille. Kuubalaiset vetivät henkeä ja alkoivat valmistautua seuraavaan tuulahdukseen. Pitkäperjantai pysäytti vähintäänkin Havannan. Kun The Rolling Stones saapui, kukaan ei mennyt töihin – joko siihen oli työnantajan lupa tai asiassa käytettiin omaa harkintaa.
Vallankumouksen alkuvuosina 1960-luvulta alkaen Kuubassa oli kiellettyä kuunnella The Rolling Stonesia ja The Beatlesia. Vallankumouksen mukaan brittiyhtyeissä inkarnoituivat kapitalismi ja länsimielisyys, jotka uhkasivat kansallista ideologiaa. Kielletystä kuitenkin muodostui alakulttuuri, joka merkitsi kokonaiselle sukupolvelle vallinneiden olosuhteiden salaista kyseenalaistamista ja maailmaa kohti tähyämistä. Yhä edelleenkin Havannan rantabulevardi Malecónilla tapaa jo hieman kypsempiä kuubalaisherroja, jotka sikaria tuprutellessaan intoutuvat kertomaan, kuinka paljon Keith Richardsin kitara on heille merkinnyt.
Kansainvälinen megaluokan rock-spektaakkeli edusti aivan uudenlaista kulttuuria Kuubassa. The Rolling Stonesin konsertin alla kuubalaiset eivät tienneet, mitä odottaa. Osa tunnusti kiertelemättä, ettei tunne yhtäkään esiintyvän yhtyeen kappaletta mutta uteliaisuus on tuonut heidät paikalle siitä huolimatta. ”Eihän tätä voisi jättää näkemättä”, nauroi eräs nuori mies. ”Kaikki puhuvat tästä – tämä on merkki uudesta ajasta. Totta kai haluamme olla läsnä tässä hetkessä.” Kaikkialla riemuittiin siitä, että konsertti oli ilmainen; jopa paikalle saapuneet turistit ja ulkomaalaiset Stones-faniryhmät hehkuttivat, että vain kommunistisessa Kuubassa saattoi kuunnella Stoneseja ilmaiseksi urheilukentällä.
Aika, jolloin the Rolling Stonesin musiikki oli Kuubassa kiellettyä, on nyt takana. Kuva: Petra Kuivala
Kun kaiuttimista pauhannut Stonesien musiikki lämmitteli yleisöä ennen varsinaista konserttia, kuubalaiset katselivat uteliaasti ulkomaalaisten olemusta. Parikymppiset lähellämme kysyivät toisiltaan, miten tällaisen musiikin tahtiin liikutaan – tämä ei ole salsaa eikä kuubalaista nykyreggaetonia. Voiko tämän tahtiin twerkata? Konsertin alettua varautuneet nuoretkin intoutuivat taputtamaan, laulamaan mukana, huutamaan ja hyppimään. He kommentoivat lavashow’n suureellisuutta, sokaisevina loistaneita valoja ja kameroiden paljoutta. Varttuneemmat kuubalaiset – he, jotka epäilemättä ovat kuunnelleet juuri tätä musiikkia salaa ja intomielisesti vallankumouksen kiihkeimpinä vuosina – yksinkertaisesti kohottivat kätensä, polkivat jalkaansa ja nauroivat silmät suljettuina.
”Oli aika, jolloin meidän musiikkimme oli kiellettyä Kuubassa”, lausui Mick Jagger heti aluksi. ”Täällä me nyt olemme. Ajat ovat muuttumassa.” Yleisö vastasi villillä huudollla. Konsertista muodostui 500 000 hengen yhteinen juhla. Urheilukentän täyttivät ihmiset joka puolelta maailmaa: kuubalaisten joukossa oli pohjois- ja eteläamerikkalaisia, eurooppalaisia ja aasialaisia. Jos Obama kävi täällä kertomassa, että muutos on edessä, The Rolling Stonesin yhteen tuoma väkijoukko kertoi, että muutos on jo täällä. Kyse ei ollut enää vain siitä, että Kuuba olisi vasta avautumassa maailmalle – hetken ajan maailma oli jo läsnä havannalaisella nurmikentällä.
”Illan suurin yllätys olivat omat maanmieheni”, nauroi kuubalainen ystäväni. ”Se, että noin vain me liityimme osaksi tätä kaikkea; tätä, mikä on meille uutta ja vierasta. Tätä, mikä on kansainvälistä, modernia ja aivan uskomattoman upeaa. Luulen, että kuubalaiset ovat viimeksi olleet tällaisessa hurmoksessa 1960-luvun alussa. Silloin, kun Vallankumousaukio täyttyi kansasta ja Fidel piti viisituntisia puheitaan sosialismin upeudesta. Historia todella taitaa kiertää kehää; vain vetonaulat vaihtuvat. Fidelistä Mick Jaggeriin, noin vain.”
Artikkelikuvassa on jutun kirjoittaja (etualalla oikealla) kuubalaisine ystävineen The Rolling Stonesin konsertissa Havannassa. Kuva: Petra Kuivala.
